Vesi kihoaa kielelle, kun ajattelee juhla-ajan moninaisia herkkuja: merilevämätiä, porkkalaa, marjahyytelöitä, rosolleja, laatikoita ja tietenkin juhlapöydän pääateriaa, seitania sipauksella sinappia.
Näistä mukanamme on vegemäti ja kylmäsavulohen korvaava porkkala, kun astelemme Korkeasaaren eläintarhan läpi kohti kotaa, jossa nautimme vegaanisen joululounaan yhdessä eläintarhan toimitusjohtajan Sanna Hellströmin, WWF:n suojelujohtajan Jari Luukkosen ja Ylioppilaslehden entisen päätoimittajan, nykyisen Helsingin Sanomien pääkirjoitustoimituksen esihenkilön Saska Saarikosken kanssa. Mukana repussa on myös vegemakkaraa, sinappia, joululimppua, vegaanista levitettä, piparia ja glögiä.
Olemme koolla Ylioppilaslehden arkistojen innoittamana. Saarikosken päätoimittajakaudella vuonna 1988 toimitus on kertonut kokanneensa vaihtoehtoisen jouluaterian: avotulella valmistetun saimaannorpan.
Tarkoitus on puhua nykypäivän vaihtoehtoaterioista ja meidän ihmisten eläinsuhteesta.
Häkissä tepastelee leijona. Sataa jäistä tihkua.
On aika käydä pöytään.
Kaikki muistavat Ylioppilaslehden jutun, jossa toimittajat raportoivat kakanneensa housuun bussimatkalla Turkuun, mutta on Ylkkärissä ennenkin osattu kohahduttaa. Toimitus pääsi skandaalinkäryisen jutun jäljille alkusyksystä, kun toimituksessa vieraillut arkistonhoitaja muisteli törmänneensä Ylioppilaslehden arkistoissa vanhaan artikkeliin, jossa toimittajat paistavat kokonaisen norpan.
Ylioppilaslehden puolivegaani ja maailmantilasta ahdistunut nykytoimitus järkyttyi kuultuaan jutusta, jossa rauhoitettu ja uhanalainen eläin suolistetaan ja varrastetaan.
Norpanvarrastamisjutussa kuvaillaan hylkeen lihan olevan gourmet’ta ainakin Grönlannissa, Kanadassa ja Japanissa. Norpan lihaa verrataan suuremmin problematisoimatta kinkkuun ja kalkkunaan – vähärasvaisempaa, vähäsuolaisempaa ja mureaa!
Onko juttu ollut kannanotto ihmisten tekopyhyyteen pitää toisten eläinten syömistä toisia moraalittomampana? Meilläkin kun ihmeteltiin ennen vanhaan, miten kiinalaiset syövät koiraa, vaikka suomalaiset kovasti tykkäävät koirista.
”Jotain tuollaista siinä haettiin”, Saarikoski sanoo.
Hänen mukaansa jutun kirjoittamisen aikaan 1980-luvun lopulla Suomessa elettiin ensimmäistä isompaa arvojen ja aatteiden läpimurtoaikaa. Suomeen oli perustettu 70-luvulla maan ensimmäinen kasvisravintola, ja 80-luvulla kasvissyönti oli lyönyt läpi esimerkiksi yliopistoruokalassa.
”Ajatus siitä, että henkilökohtainen on poliittista, syntyi silloin. Sitä ennen se, mitä söit tai ketä rakastit, ei ollut politiikkaa. Se, mitä ihminen teki kotonaan, oli yksityisasia”, Saarikoski sanoo.
”Ympäristö- ja vaihtoehtoliikkeissä yhdistettiin ensimmäistä kertaa yksityistä ja julkista. Se oli hirveän pienen piirin juttu, mutta kasvoi sukupolvi sukupolvelta. Nyt ihmisten poliittista ja yhteiskunnallista olemassaoloa arvioidaan henkilökohtaisen toiminnan läpi. Se on jännää.”
”Jos somessa puhuu kasvissyönnistä, se suututtaa”, Korkeasaaren johtaja Hellström toteaa.
”Ihmiset ottavat sen haasteena: tulee tunne, että ehkä pitäisi itsekin tehdä jotain, ja on ikävää, kun muistutetaan asiasta”, Saarikoski sanoo.
Suomen saimaannorppakanta oli 80-luvulle tultaessa kriittisen pieni, arviolta vain vähän yli sata yksilöä. Kansainvälinen ympäristöjärjestö WWF aloitti saimaannorpan suojelutyön vuonna 1979, ja seuraavan vuosikymmenen aikana Suomessa alettiin rajoittaa verkkokalastusta ja perustettiin ensimmäiset norpan suojelualueet.
WWF:n suojelujohtaja Luukkonen kertoo, että tuolloin Saimaalla vedenpinta laski muutamana talvena kymmeniä senttejä, jää murtui ja kuutteja kuoli pesäjäihin. Vedenpinnan säätelyyn alettiin kiinnittää huomiota. Se yhdessä verkkokalastuksen rajoittamisen kanssa tuotti tulosta: 90-luvulle tultaessa kanta alkoi elpyä.
”Mielenkiintoinen ajoitus jutullanne”, Luukkonen sanoo Saarikoskelle.
”Saimaannorpan tunnettuus oli jo aika korkeaa, siitä oli tullut suojelun symboli.”
”Saimaannorpasta oli tullut pyhä, ja pyhä on aina kohde, kun provokaatiota tehdään”, Saarikoski vastaa.
Saarikosken päätoimittamassa jutussa kuvaillaan yksityiskohtaisesti, kuinka norpan kaulavaltimo viilletään, veri juoksutetaan, vatsa avataan ja eläin upotetaan marinadiin. Jutun pääkuvassa on norppa tiskipöydällä, seuraavalla sivulla taas pelkkä norpan ”ruoto”. Saarikoski muistelee, millaista kuvankäsittelyä tietotekniikka tuohon aikaan tarjosikaan.
Haiskahtaa hieman samalta kuin paska housussa bussissa Turkuun.
”Saimaannorpasta oli tullut pyhä, ja pyhä on aina kohde, kun provokaatiota tehdään.”
Olen pyytänyt juhlavieraita tuomaan jonkin omavalintaisen vegaanisen herkun joulupöytään. Hellström on valinnut taatelit ja rypäleet, Saarikoski perunasalaatin (ei sisällä maitotuotteita) ja Luukkonen kotimaiset omenat, ”jollaisia ennen vanhaan laitettiin kinkun suuhun”.
Kaikki tunnustavat olevansa sekasyöjiä mutta vakuuttavat suosivansa yhä enemmän kasvisruokia.
Saarikoski ajattelee syömisen olevan sukupolvikysymys. Hän muistelee, että hänen lapsuudessaan 60–70-lukujen taitteessa perheen ruokakaappi oli usein tyhjä.
”Muistan kun ensimmäistä kertaa ruotsinlaivalla 16-vuotiaana söin paahtopaistia. Se oli ihanaa. Omat lapset taas ovat kasvaneet niin, että poika ilmoitti 6-vuotiaana lempiruokansa olevan kampasimpukat”, Saarikoski sanoo.
”Ruoka ei enää edusta perusturvallisuutta ja vatsan täyttämistä sillä, mitä on saatavilla. Nyt on mahdollista erilaisiin valintoihin, mutta muutos on psykologisesti vaikea.”
”Nyt on vegaaniset vaihtoehdot ihan eri tasolla”, Hellström jatkaa.
”Muistan nuoruudessani 80-luvulla, että kun jotkut yrittivät pärjätä kasvisruoalla, oli siinä tekemistä. Ensin piti saada tahto läpi, että saa alkaa kasvissyöjäksi, ja sitten oli tarjolla porkkanaraastetta ja näkkileipää.”
”En muista, milloin olisin ensimmäisen kerran elämässäni maistanut kirjolohta, puhumattakaan Norjan lohesta. Isä ja minä oltiin kovia kalastamaan ja isä vielä kova metsästämään. Aina syötiin luonnonkalaa”, Luukkonen sanoo.
Joululounasta edeltävänä päivänä Ylen Mot-toimitus julkaisi selvityksen Norjan lohesta, Suomen myydyimmästä ruokakalasta. Niitä kuolee vuosittain kymmeniä miljoonia stressiin, sairauksiin ja tauteihin. Lohet kasvatetaan ahtaissa altaissa, joissa ne törmäilevät seiniin ja loiset, ulosteet ja rehu pääsevät virtaamaan ympäröiviin vesiin. Kalatalous on Norjalle miljardibisnes, seuraava öljy, ainakin niin kauan kuin ihmiset haluavat lohta syödä.
Luukkonen kertoo ajattelevansa, että on parempi syödä riistaa kuin tuotantoeläimiä, mutta että eivät ne eläimet varmaan mielellään luovuta elämäänsä toisen ruokapöytään, vaikka me olisimme ne kuinka omin käsin metsästäneet. Tärkeintä olisi vähentää lihansyöntiä, koska ruoantuotannon päästöt ovat niin suuret, että ne uhkaavat niin eläimiä kuin ihmisiä.
”Porsaankyljys oli ennen vanhaan sunnuntaipäivän juhlaruoka”, Hellström sanoo.
”Nyt sianlihaa tarjotaan kaikissa lounasravintoloissa.”
”Ongelma on, että liha on niin halpaa”, Luukkonen sanoo.
”Kun on kolme lasta kotona, ruokaa menee ihan järjetön määrä. Helpoin on ostaa jauhelihapaketti ja pasta ja tehdä bolognese”, Luukkonen sanoo.
Saarikoski kyselee, mistä hiilloksen lämmössä rätisevä vegemakkara on tehty (herneproteiinista) ja upottaa lusikkansa merilevämätiin. Se on hänelle ennestään tuttu herkku: Saarikoski on tarjonnut sitä vegaanivierailleen.
Kalanmäti taas on hedelmöittymättömiä munasoluja. Niissä on mukana ruskuainenkin, siis ravinnepommi mahdollista hedelmöittymistä varten. Kulinaristien herkut ovat outoja, vähän kuin arvokkaimmat tuoksut, jotka tulevat kaskelotin perseestä. Ihmiset ovat epäilyttävän kiinnostuneita eläimistä – siis ainakin siinä mielessä, mitä kaikkea niistä voi saada irti, kun oikein syvältä kaivaa.
”Aika monen eläimen syöminen on lopulta aika ällöä”, Luukkonen toteaa.
”En tiedä, onko jokiravun selkälihan imeskely niin hohdokasta.”
”Mikä siinä on, että me kestetään nähdä rapu kokonaisena lautasella, mutta lihapalaa ei haluta nähdä kokonaisena eläimenä pöydässä?” Hellström pohtii.
Kulinaristien herkut ovat outoja, vähän kuin arvokkaimmat tuoksut, jotka tulevat kaskelotin perseestä. Ihmiset ovat epäilyttävän kiinnostuneita eläimistä.
Arvotamme eläimiä niiden ihmismäisyyden, pulleuden ja pörröisyyden perusteella. Rapu on ruma ja etäinen, emmekä ole lukeneet sen älykkyydestä, empatiakyvystä tai siitä, kuinka se hoivaa jälkeläisiään. Siksi se on helpompi nähdä lautasella kuin pomeranian.
Kirjassaan Esseitä eläimistä (2022) filosofi ja eläinoikeusaktivisti Elisa Aaltola kirjoittaa katseesta, jonka eläimiin kohdistamme. Maalaiskylässä kasvanut Aaltola kertoo, kuinka lapsuudenkylässä ”eläinten oma näkökulma ja havainnot sivuutettiin lähes systemaattisesti”. Kehotettiin katsomaan ”sööttiä lammasta” tai ”kivaa pientä possua”, mutta silmät suljettiin siltä, että ”söpöt eläimet elävät ahtaudessa, turhautumisessa, usein fyysisessä kivussa, ahdistuksessa, jopa masennuksessa”. Aaltolan mukaan tämä jo kertoo paradoksaalisesta suhteestamme eläimiin.
Olipa kyseessä sitten eläintarhan häkkikarhu tai söpö kissavideo, katseemme on esineellistävä, Aaltola kirjoittaa. Eläin voi usein huonosti, mutta ”sillä ei kuitenkaan ole merkitystä, kunhan ihminen saa katsoa”.
Totuttua tapaa haastava katse, jossa eläin nähdäänkin yksilönä, on jopa poliisiasia: maa- ja metsätaloustuottajien etujärjestö MTK ja Suomen siipikarjaliitto ovat vaatineet, että tilojen salakuvaaminen kriminalisoitaisiin, Aaltola kirjoittaa. Porsitushäkit, turkistarhoissa raajansa irti purreet ketut tai lukuisten lajitovereidensa keskellä kuolemaa tekevät kanat halutaan kätkeä piiloon katseilta vakuumipakkausten ja idyllisten mainosten taakse.
”Katse voikin rikkoa paitsi kokonaisen maaseutupastissin myös kokonaisen ihmiskeskeisen maailmankuvan yhdellä humauksella säpäleiksi.”
Silloin kun olen katsonut videolta liukuhihnalta silppuriin putoavia kukonpoikia, lopetan kananmunien ostamisen pariksi kuukaudeksi. Kun olen unohtanut katsomani videot, vältän näkemästä niitä uudestaan ja jossain vaiheessa alan taas ostaa munia.
Se on katseen kääntämistä pois. Eihän kukaan halua tuijottaa kärsimykseen, Aaltolakin kirjoittaa. Tulee syyllinen olo. Sitä seuraa häpeä.
Vuosia ajattelin, ettei minulla ole aikaa keskittyä eläinten oikeuksiin, kun maailmassa on niin paljon ihmisiä, jotka kärsivät akuuttia hätää.
Nyt ajattelen toisin.
Tuleeko Hellströmillä koskaan Korkeasaaressa sellaista oloa, että hetkinen, eläimiä häkissä, mitä me oikein duunataan täällä?
”Ei. En mä varmaan täällä työskentelisi, jos tulisi. Olen vilpittömästi sitä mieltä, että ihmisen hoidossa olevista eläimistä parhaiten hoidettuja ovat eläintarhaeläimet. Niillä on älyttömän paljon paremmat oltavat kuin tuotantoeläimillä ja mielestäni myös keskimäärin paremmat oltavat kuin lemmikeillä.”
Korkeasaaresta palautetaan uhanalaisia eläimiä luontoon: metsäpeuroja, partakorppikotkia ja mongolianvillihevosia. Myös amurinleopardeja oli tarkoitus palauttaa Venäjän itäisiin osiin. Ukrainan sota on kuitenkin jarruttanut Wildcats conservation alliance -järjestön johtamaa hanketta, jossa on Korkeasaaren lisäksi mukana myös muita eläintarhoja, jotka sitoutuvat amurinleopardien palauttamiseen. Se ei ole ihan nopeaa hommaa, eikä häkkileopardia itseään palauteta luontoon, koska se on tottunut ihmiseen. Lisääntymiskykyinen pari viedään eläintarhasta totutustarhaan lisääntymään. Siellä syntyneitä jälkeläisiä palautetaan luontoon yksi kerrallaan, koska amurinleopardi ei viihdy laumassa vaan tarvitsee riittävästi reviiriä. Sitä taas ei ole juuri tarjolla, koska ihmisen kädenjälki näkyy lähes kaikkialla ympäristössä.
Eläintarhojen olemassaoloa perustellaan usein suojelutyöllä. Hellström sanoo, että ihmisten pitäisi opetella suojelemaan sellaisia lajeja, joita toistaiseksi on vielä paljon, eikä vain niitä, jotka ovat häviämässä. Ihmisten auttamishalu kun usein kohdistuu lajinsa viimeiseen. Tällä hetkellä sellainen suojelu on kömpelöä ja törkeän kallista.
”Esimerkiksi kun kalifornianpyöriäisiä oli verkkojen täyttämässä Meksikonlahdessa jäljellä kymmenisen kappaletta, sinne vietiin koulutettuja Yhdysvaltain armeijan delfiinejä etsimään niitä. Kaksi saatiin kiinni, mutta ne saivat akuutin lihasrappeuman. Toinen vapautettiin, toinen kuoli.”
Olisiko armeliaampaa antaa uhanalaisen lajin viimeisten yksilöiden vain olla ja kuolla kuin jahdata niitä takaa ja sulkea häkkiin? Eihän eläin välitä, kuoleeko laji sukupuuttoon.
”Jokainen laji on arvokas itsessään. Luonnon monimuotoisuus taas on meidänkin elinehtomme. Jos laji kerrallaan häviää, häviämme itsekin, emmekä edes viimeisten joukossa. Kokonaisuuden suojeleminen on tärkeää myös ihmisille”, Hellström vastaa.
En ole täysin vakuuttunut siitä, että eläimen itseisarvon tunnistaminen näyttää tältä. Eläintarhoissa on myös lajeja, joita ei ole enää lainkaan luonnossa, kuten milu eli davidinhirvi. Onko sellaiselle perusteluja?
”Niin, säilytämmekö sellaisia vai joudummeko arpomaan, mitkä uhrataan, toivottavasti emme. Vaihtelevan masentunut olen sen suhteen, mitä tehdä”, Hellström sanoo.
Lisäksi pitäisi olla jäljellä sitä luontoa, johon eläimiä yrittää palauttaa.
Luukkonenkin sanoo, että suojelu on vaikeaa. Enonkoskella yritettiin 80-luvulla saada saimaannorpat lisääntymään pyydystämällä niitä luonnosta ja tarhaamalla Saimaan vesiä jäljitteleviin olosuhteisiin. Poikaset olisi istutettu luontoon, mutta norpat eivät lisääntyneet ja ne palautettiin Saimaalle.
Vuonna 2019 Korkeasaareen tuotiin huonokuntoinen kuutti, jota viranomaiset eivät antaneet palauttaa luontoon. Se vietti Korkeasaaressa useamman kuukauden ja vaikutti kuntoutuvan. Sitten se yllättäen kuoli. Syytä ei tiedetä, mutta kuutti oli loukannut ihonsa altaansa betonipintoihin ja syönyt aitauksessaan hiekkaa.
”Mutta sen hetken, kun se norppa oli tuossa näkyvillä, niin kerätyn rahan määrä oli ihan eri luokkaa”, Hellström sanoo.
”Kyllä se vaan vaikuttaa suojelunhaluun, että kuutti on nähtävissä.”
Suojelemmeko eläintarhoissa ensisijaisesti eläimiä vai ihmisten omatuntoa, kysyy Anu Silfverberg esseekirjassaan Luonto pakastimessa (2011).
Olemme ajaneet eläimet ahtaalle tuhoamalla yhteistä elinympäristöämme ja heränneet sitten siihen, että lajeja katoaa. Niinpä olemme keksineet pistää eläimiä häkkeihin turvaan. Koska se tuntuu epäeettiseltä, perustelemme tarhojen olemassaoloa myös sillä, että ihmiset oppivat niissä eläimistä. Onko oppimisemme kannalta välttämätöntä, että eläimet ovat häkissä, ja ajaako oppimisen tarve eläimen hyvinvoinnin ohi?
Eläintarhojen tiedotuksellisesta arvosta mainitsee joululounaallamme myös Saarikoski tarhoja puolustaessaan, ja osuu naulan kantaan: Suomessa lehdistö pitkälti tiedottaa, mitä eläintarhoista ulospäin kerrotaan. Viimeisimpänä esimerkiksi Korkeasaaren tiikerinpentujen nimeämisestä. Nimeä kolmelle pennulle ehdotti 9 500 kansalaista. Söpöt eläimet kiinnostavat.
”Tutkivan journalismin hoitavat maassa luontoaktivistit”, kirjoittaa Silfverberg ja penää, miksi uutisissa varoitetaan etukäteen, että turkistarhalla salakuvattu materiaali saattaa järkyttää. Pitääkö meidän suojella ihmisiä todellisuudelta sen sijaan, että katsoisimme kohti ja saisimme tietää, miten eläimiä meidän takiamme kohdellaan?
Mietin katsetta, josta Elisa Aaltola kirjoittaa. Millaisen eläinsuhteen me lapsina opimme, kun katsoimme eläimiä häkeissä? Eikö luontoa tosiaan voi oppia tuntemaan muilla tavoin?
Kollegani Saarikoski on ollut alalla pitkään. Kysyn, pitääkö hän mahdollisena, että journalismi joku päivä linjaisi kannattavansa eläinoikeuksia samalla tavalla kuin ihmisoikeuksia – että myös eläinten oikeudet olisivat jakamattomat eivätkä ideologinen kiistan aihe.
”Olen pohtinut tuota paljon. Tuntuu aika mahdottomalta, koska eläimet tuskin alkavat lukea juttujamme. Sillä on merkitystä, että he eivät lähetä vihaista palautetta mielipidesivuille. Toisaalta käsityksemme eläimestä on muuttunut: se on subjekti ja ajatteleva olento”, Saarikoski sanoo.
”Naisia ei ole aina pidetty täysivaltaisina, eikä lapsia tai erilaisista psyykkisistä sairauksista kärsiviä. Olemme laventaneet kenttää sen suhteen, ketkä katsomme autonomisiksi ja itse ajatteleviksi. Voisi kuvitella, että oikeudet laajenisivat ihmisen ulkopuolellekin. Eivät varmaan kuitenkaan ihan samassa määrin.”
On aika siirtyä pääruoasta glögin ja pipareiden pariin. Kun lounasraati pistää piparia suuhun, tajuan kauhukseni, etten ole varmistanut jälkiruoan vegaanisuutta. Olo on kuin vihreiden entisellä puheenjohtajalla Touko Aallolla, joka Hesarin haastattelussa kieltäytyi ensin hänelle tarjotuista lohileivistä vegaaniuteensa vedoten ja kaatoi sitten lehmänmaitoa kahviinsa.
Koska olen syyllinen, en sano mitään. Kaikki lounasvieraanihan ovat sekasyöjiä. Vahinko on jo tapahtunut.
Mutta tuntuuhan se typerältä, että piparissakin saattaa olla eläintä. Onko siinä mitään järkeä?
Maapallon selkärankaisista nisäkkäistä arviolta 4 prosenttia on villieläimiä. Ylivoimaisesti eniten on tuotantoeläimiä ja reilu kolmasosa ihmisiä. Vuoden 1970 jälkeen selkärankaisten eläinten määrä on pienentynyt keskimäärin 69 prosenttia, käy ilmi WWF:n tuoreesta Living Planet -raportista. Se tarkoittaa, että osa populaatioista kasvaa, osa taas pienenee – ja että pienenevien populaatioiden määrä on merkittävä, kuten prosenttiluku kertoo.
”Syypää on ruoantuotanto, ennen kaikkea lihatuotanto”, Luukkonen sanoo.
Se ei tarkoita, että ilmastonmuutos olisi karjankasvatuksesta elantonsa tienaavien syytä. Syypäitä olemme me kaikki. Asetelma on karjankasvattajille epäreilu, onhan heitä kannustettu nykyisen kaltaiseen tuotantoon. Viljakin tulee maalta, ja kuluttajien rahat pitäisi saada suunnattua enenevissä määrin kasvisruoan tuotantoon, joka sekin on altis ekokriisin mukanaan tuomille vitsauksille, säiden vaihtelulle, loisille ja taudeille.
On arvioitu, että eläinten kasvattaminen ruoaksi aiheuttaa jopa enemmän kasvihuonepäästöjä kuin maailmanlaajuinen liikenne. Naudanliha kuormittaa ympäristöä nelinkertaisesti sen, mitä kasvisruoat, joiden kasviperäisten raaka-aineiden tuominen kaukaakin on usein ekologisempaa kuin lähituotantona valmistettu liha.
Kun maataloutta alettiin viime vuosisadalla tehostaa koneilla, ihmisten vajavainen ravinnonsaanti parani. Nyt yltäkylläisyytemme rikkaissa maissa uhkaa niin eläimiä kuin ihmisiä.
”Saimaannorpalle isoin uhka on tällä hetkellä ilmaston lämpeneminen”, Luukkonen sanoo.
Kun norppaa aikoinaan 80-luvulla alettiin suojella, ei WWF:ssä voitu kuvitellakaan, että lajin ongelmaksi muodostuisivat lumettomat talvet ja jäättömät vedet Saimaalla. Kymmenen viime vuoden aikana puolet talvista on ollut niin lauhoja, että norpan pesiminen on vaikeutunut. Niitä on autettu rakentamalla apukinoksia.
”Paljonkos norppia mahtuu Saimaalle?” Saarikoski kysyy.
”430 on viimeinen arvio, se noussee yli 450 yksilön. Jonkun arvion mukaan siellä on ollut tuhansia norppia, kun Saimaa on ollut luonnontilassa. Kukaan ei uskalla arvioida, paljonko sinne nyt mahtuu.”
Tilaa norpilta vievät ihmisten kesämökit.
”Norpalle ei riitä pesäpaikkoja. Se pesii saarien kupeessa”, Luukkonen kertoo.
”Luonnonvaraisia eläimiä on Suomessakin älyttömän vähän”, Hellström sanoo.
”300 sutta, yli puoli miljoonaa koiraa, satoja tuhansia nautoja. Ihmettelen, että heti kun saadaan jokin kanta kasvamaan, täytyy ruveta tappamaan. Ilves, täysin harmiton, sympaattinen eläin – heti kun sen uhanalaisuusstatus poistetaan, suhtautuminen muuttuu.”
”Sietokyky ilvekselle on erittäin hyvä, eli ihmisiä ilves ei haittaa. Jostain syystä ministeriössä sitä käytetään kuitenkin syynä kaatolupien myöntämiseen. Siellä väitetään, että sietokykyä ei olisi”, Luukkonen sanoo ja hörppää glögiä.
”Heti kun saadaan jokin kanta kasvamaan, täytyy ruveta tappamaan.”
Tällä hetkellä Suomessa puhutaan paljon eläimistä.
Hallitus antoi eduskunnalle esityksensä laiksi eläinten hyvinvoinnista syyskuun lopussa, ja lokakuussa esitys lähetettiin maa- ja metsätalousvaliokunnan käsiteltäväksi. Edistyksellistä ja modernia eläinsuojelulakia onkin odoteltu yli vuosikymmenen ajan. Nykyisestä laista hallituksen esitys poikkeaa esimerkiksi siten, että eläinten pitopaikoissa eläimellä pitäisi olla mahdollisuus kääntyä ympäri (!), jatkuva paikalleen kytkeminen kiellettäisiin (tietyin poikkeuksin!), ja eläimen tai linnun saatavilla pitäisi olla jatkuvasti vettä. Lisäksi laki puuttuisi pentutehtailuun ja -kauppaan, velvoittaisi eläinlääkärit ilmoittamaan toimenpiteistä, joita koirille tehdään perinnöllisten vikojen vuoksi ja vaatisi saalis- ja syöttikalojen nopeaa lopettamista. Porsaiden kirurgisesta kastraatiostakin olisi tarkoitus luopua kokonaan (tulevaisuudessa!).
Lisäksi eläimillä olisi oikeus kivunlievitykseen kivuliaissa tilanteissa ja toimenpiteissä (ei aina, mutta pääsääntöisesti!), joita niille aiheutamme. Eläin tulisi teurastettaessa tainnuttaa ennen verenlaskua. Eläinten lopettaminen viihdemuotona (!) kiellettäisiin. Sukupuoliyhteys ihmisen ja eläimen välillä kiellettäisiin.
Kuulostavat ihan varteenotettavilta ehdotuksilta.
Uuden lain on tarkoitus tulla voimaan vuonna 2023. Nykyinen eläinsuojelulaki on peräisin vuodelta 1996, ja sitä on muutettu useaan otteeseen EU-lainsäädännön vuoksi.
Hallituksen esityksessä todetaan, että käsitykset eläimistä ovat muuttuneet ajan mukana. Tavoitteena on, että eläimen hyvinvointi ja lajityypillinen käyttäytyminen otettaisiin jatkossa paremmin huomioon. Lainsäädäntösuunnitelmassa kirjoitetaan eläinten kunnioittamisesta.
Mutta mitä se tarkoittaa?
Kirjassa Sielullisten vahingoittamista vastaan (suomentanut Liisa Kaski, 2022) antiikin ajan filosofi Porfyrios argumentoi, että eläinten syömisestä pidättäytyminen on ”viisauteen pyrkivälle ja omaa todellista itseään kunnioittavalle ihmiselle välttämätöntä”. 200-luvulla elänyt Porfyrios käsittelee eläinsuhteiden etiikkaa siitä lähtökohdasta, että ihmisen tulisi aiheuttaa mahdollisimman vähän kärsimystä ja haittaa muille.
Tavallaan tällainen moraalikäsitys on edelleen laajalle levinnyt: maailmanuskonnotkin kieltävät lähimmäisen satuttamisen. Silti elämme täysin aatteen vastaisesti. (Toki uskonnoissa eläin usein nähdään ihmiselle alisteisena ja hänen ravinnokseen luotuna.)
Vielä en perustele omaa kasvissyöntiäni eläinten kärsimyksellä, vaan ekokriisillä – sen kannaltahan on tärkeintä syödä kasvispainotteisesti, ei välttämättä vegaanisesti. Totaalikieltäytyminen eläinperäisistä tuotteista tarkoittaisi ikäviä keskusteluja sukulaisten kanssa ruokapöytään istuttaessa, sellaisia, joihin kielitaitoni ja jaksamiseni ei riitä. Pitäisi jouluna ja vanhemmilla käydessä varmaan kokata itse omat ruoat. Miten kauhean hankalaa ja epäkohteliasta!
Vai onko?
Tiedän, että joku päivä minun on käytävä nuo keskustelut. Välttelen kuitenkin vielä katsomista ja syyllisyyttä. Jos olen täysin rehellinen itselleni, en pidä eläintä itseni kanssa samanarvoisena. Siitähän toimintani kertoo.
Minulla on mahdollisuus olla syömättä eläimiä. Olen sillä tavalla hyväosainen, että minulta voinee jopa vaatia kasvissyömistä. Haluaisin olla viisauteen pyrkivä ja itseäni kunnioittava.
Jos olen täysin rehellinen itselleni, en pidä eläintä itseni kanssa samanarvoisena. Siitähän toimintani kertoo.
Saarikoskikin on miettinyt, mitä tehotuotanto tekee eläimille – ja ihmisille.
”Tulee ymmärtää, että tehotuotanto on osa tehotaloutta. Ennen ihmiset kuopivat tyytyväisinä maata, sitten maatalous tehostettiin ja ihmiset menivät töihin tehtaaseen, jossa toistettiin monotonisesti tiettyjä liikkeitä. Ei tehtaan liukuhihnan ääressä seisova ihminen ole hirveästi vapaampi kuin häkkieläin”, Saarikoski sanoo.
Eväät on syöty. Ikkunan takana vilahtavat jättimäiset sarvet. Läheisessä aitauksessa tepastelee metsäpeura.
”Nyt kun tehtaista on meillä päästy eli ihmisen taloudesta on tullut yksilöllisempi, ehkä meillä sitä myöten on varaa katsoa eläimiäkin yksilöinä”, Saarikoski jatkaa.
Paluumatkalla Korkeasaaren porteille kuljemme kissalinnan läpi. Näemme amurinleopardin, pikkupandan, tiikerin ja leijonan. Siitä on monta vuotta, kun olen viimeksi ollut eläintarhassa.
Lumileopardi makaa etutassut ristissä tasanteella, joka on rakennettu puun oksaan. Vain muutaman metrin päässä aukeaa Katajanokan kaupunkisiluetti.
Yhden häkin lasiovet ovat auki. Häkissä huomioliiveihin pukeutuneet miehet sahaavat puita.
Onko siinä eläintarhan uusin kiinnitys, yritän irvailla.
Yhdestä häkistä remontoidaan ”leijonankestävää”, Hellström valistaa.
Vieressä toisen kissaeläimen häkki vaikuttaa yhtä tyhjältä kuin saapuessamme.
Margai on huonoin eläintarhaeläin, Hellström sanoi tulomatkalla. Aina piilossa.
Astuessani ulos eläintarhasta Mustikkamaalle olen edelleen skeptinen sen suhteen, onko mikään eläin erityisen hyvä eläintarhaeläin.
Lue myös Ylioppilaslehden numerossa 23/1988 julkaistu juttu Varrasnorppaa joulupöytään.
