Arktinen kirjeenvaihtaja: Luonto katoaa Arktiksella

Arktinen kirjeenvaihtaja -juttusarjassa Ylioppilaslehti käy kirjeenvaihtoa alan asiantuntijoiden kanssa.

T:Teksti:

K:Kuvat: Sami Välikangas K: Pauliina Nykänen

Henkilökuva Ylen meteorologista Kerttu Kotakorvesta synkässä metsässä

Yleinen mielipide on, että Suomessa on puhdasta luontoa, metsää, suota ja paljon suojelualueita. Todellisuudessa niitä on hyvin vähän. Suomessa luontokato on ollut laajamittaista ja järjestelmällistä: iso osa soista ja metsistä on otettu ihmisen käyttöön.

Ilmastonmuutoksen näkökulmasta suurimmat vauriot tapahtuvat pohjoisessa, jossa on enemmän koskematonta luontoa kuin muualla. Suomen Luonto 2100 -kirjassani halusin korostaa, miten isoja muutoksia arktinen luonto, boreaalinen metsävyöhyke ja tundra kokevat nyt ja tulevaisuudessa.

Olin keväällä Hetta—Pallas-vaellusreitillä, jonka varrella näin haukkoja, myyriä, tunturikihuja ja riekkoja. Oli mahtava tunne ylittää järvi ja nousta tunturin huipulle. Olen luonnossa kuin viisivuotias, joka tutkii ja hämmästelee kaikkea, matoja, kukkia ja lintuja.

Pohjoisen luontoa on määrittänyt se, että olosuhteet ovat hyvin haastavat ja lajeja on vähemmän. Jo nyt arktiselle alueelle tulee uusia lajeja, jotka vievät elintilaa muilta hätkähdyttävällä vauhdilla, kun elinympäristö muuttuu. Erilaisten sään ääri-ilmiöiden yleistyessä yksittäinen huono vuosi tai muutama peräkkäinen vuosi voivat tehdä suurta vahinkoa.

Ilmastonmuutoksen näkökulmasta suurimmat vauriot tapahtuvat pohjoisessa, jossa on enemmän koskematonta luontoa kuin muualla.

Myös kalat ovat oleellinen osa pohjoisen ekosysteemiä. Luin uutisia kyttyrälohesta ja minulle tuli aivan epätodellinen olo. Vieraslajin lisääntyminen niin tehokkaasti on kammottava ajatus. Viime kesä oli kaloille kertakaikkiaan liian kuuma. Kalat ovat jo valmiiksi ahtaalla, kun ihmiset ovat padonneet jokia.

Luontokato on aina paikallista. Vahingot luodaan isossa mittakaavassa, ja luonnonsuojelujärjestöt hoitavat niitä paikallisesti ennallistamalla soita tai lintukosteikkoja, suojelemalla tiettyä metsää tai vapauttamalla virtoja. Usein muutoksen saavat aikaan yksittäiset aktiiviset ihmiset. Se työ on äärettömän arvokasta.

Olin järkyttynyt, kun kuulin, että pohjoisilla alueilla viihtyvä riekko on elänyt Uudellamaalla vielä joitakin kymmeniä vuosia sitten. Tuntuu aika kaukaiselta ajatukselta. Meillä on Suomessa luontotyyppi, palsasuo, joka katoaa — ja emme voi sille mitään. Muutaman vuosikymmenen päästä se on hävinnyt.

Luontokato on todella nopeaa, ja on vaikeaa sanoa, miten esimerkiksi lintulajeille tai hyönteisille käy. Tutkimukset osoittavat hyvin huolestuttavia suuntauksia maailmanlaajuisesti. Mitä me teemme, jos hyönteiset katoavat?

Joku hyönteinen on erikoistunut lehmänpaskaan, joku elää tietyssä sienessä, ja joku hajottaa tietyn ikäistä  puuta. Hyönteiset ovat kaiken perusta, luonnon monimuotoisuuden kulmakivi. Palkkaammeko ihmisiä pölyttämään viljelyksiä? Miten koko luonto toimii, kun lahottajien ja hajottajien määrä laskee?

On mahtavaa, että pääsen työssäni puhumaan ilmastonmuutoksesta ja luontokadosta. Välillä on vaikea valita sanansa niin, ettei kuulosta liian dramaattiselta.

Viime kesään asti suhtauduin ilmastonmuutokseen ahdistumatta. Erilaisten katastrofien — Siperian ja Kanadan metsäpalojen, ennätyksellisten tulvien ja kuivuuden keskellä — tuli kuitenkin sellainen olo, että riistäytyikö tämä jo käsistä, onko ilmastonmuutos päässyt liian pitkälle.

Sään ääriolosuhteiden ja ilmaston kannalta kirjastani voi pian tehdä uusintapainoksen ja vaihtaa vuosilukua sadasta lähemmäksi, koska muutokset ovat niin nopeita. Samanaikaisesti ajattelen, että kaiken kauheuden keskellä katastrofeista voi myös olla hyötyä, jotta suuri yleisö ja päättäjät huomaavat, millainen tulevaisuus meitä odottaa, jos emme muuta suuntaa.

Kirjan julkaisun jälkeen kaikki muuttui ajattelussani. Sitä ennen en antanut haastatteluja ja minulle riitti se, että olen televisiossa töissä. Koin julkisuuden jopa taakkana. Sitten tuli olo, että minun on hyödynnettävä julkisuutta, jotta voin edistää itselleni tärkeitä asioita. Ymmärsin, että kirjailijana voin sanoa asiat suoraan.

Oli mahtava tunne lukea Pentti Linkolan Voisiko elämä voittaa — ja millä ehdoin -kirjaa ja sitä, miten hän kritisoi maailman menoa. Myös Juha Kauppisen Monimuotoisuus vaikutti minuun hyvin voimakkaasti.

Välillä on vaikea valita sanansa niin, ettei kuulosta liian dramaattiselta.

Näen toivoa siinä, millainen keskusteluympäristö meillä on nyt: kuinka paljon luontokadosta, ilmastonmuutoksesta ja esimerkiksi ihmisen kulutusvalinnoista puhutaan. Lyhyessä ajassa on päästy pitkälle.

Pitäisi luopua siitä ajatuksesta, että menetämme hirveästi asioita, kun torjumme ilmastonmuutosta. Olemme tottuneet yltäkylläiseen kuluttamiseen ja vertailemaan itseämme muihin. Jos kulutus vähenee kaikilla, olemme tasoissa. Hyvää elämää voi elää todella monella tavalla.

Poliitikkojen on aika toimia ponnekkaasti, koska on todella kiire. Heidän on luotettava ihmisten oikeustajuun ja hyvyyteen. Ihmiset kyllä ymmärtävät, että ei tarvitse hyssytellä.

Korona opetti sen, että on täyttä valhetta, että elämäämme ei voi lyhyessä ajassa muuttaa.

Jos teemme sen estääksemme kulkutaudin, miksi emme tekisi sitä estääksemme ilmastonmuutosta ja luontokatoa, suojellaksemme ainutlaatuista arktista luontoa ja säilyttääksemme lumiset talvemme?

Kerttu Kotakorpi
Helsingissä 12.10.2021

Haastateltava on meteorologi ja kirjailija.