Keppigalleria  

Neris-koira 

Nokkalanniementie, Espoo 

17.10.2022 – 

Lenkkipolun varressa Espoon Matinkylän Nokkalanniementiellä on suuri kivi, jota vasten nojaa rivi eripituisia, -paksuisia ja -värisiä puukeppejä. Materiaali on kuratoitu kasaan syksyjen 2021 ja 2022 välisenä aikana, ja yleisölle keppigalleria avautui lokakuussa. Kriitikon mukana näyttelyssä on keppien muotokieleen erikoistunut ullanlinnalainen rotukoira Eddie

Keppien keräysajankohtaa tai -paikkaa ei teoksesta pysty erottamaan, vaan ne muodostavat harmonisen kokonaisuuden – roso ja eriparisuus tuntuvat yhtä aikaa harkitulta ja sattumanvaraiselta. Asetelmassa on rytmi, mutta tasatahtisuuden sijaan se on kuin tunnustelisi mittasuhteiltaan vääristyneen pianon koskettimia. Funky and groovy. 

Teos keskustelee ympäristönsä kanssa. Se ei ota tilaa haltuun, vaan muodostaa takanaan aukeavan suhisevan kortteikon ja väreilevän meren kanssa alati muuttuvan dioraaman: aurinkoisella sunnuntaikävelyllä paksut oksat kutsuvat katsomaan lähempää, takaisin palatessa ja illan pimetessä teos muuttuu uhkaavaksi. Sen sijaan, että teos institutionalisoitaisiin arvokkaaseen museoon, keppigalleria palaa juurilleen. Se ei alistu ripustettavaksi vuosisatojen pölyttyneiden kerrostumien päälle, vaan haastaa pohtimaan, kenen ehdoilla taidetta tehdään ja kenelle se on saatavilla. 

Teosta onkin luettava ennen kaikkea ympäristötaiteena. Omassa genressäänkin se haastaa totuttuja tekijyyden tapoja: vaikka esillepanon on toteuttanut (Neris-koiran keräämästä materiaalista) ihmisistä koostuva työryhmä, ohi lenkitetyt koirat ovat muokanneet teosta jälkikäteen. Asetelma ei yritä jäljitellä luonnonmukaista olotilaa, vaan luo maisemaan railon. 

Railosta avautuu uusi mahdollisuus. 

Tietysti on kysyttävä, kenen näkökulmasta tekijyys ja kokijuus haastavat totuttua. Tapa kehystää eläimen toiminta ”esityksenä” jollekin on kömpelö, opittu Avarasta luonnosta ja sortuu lisäksi antropomorfismiin. Keppigalleriaa ei tulisikaan katsoa ”koirataiteilijan” teoksena, vaan ihmisten kuratoimana kokonaisuutena, josta voi olla iloa paitsi koirille, ennen kaikkea meille ihmisille. Samalla tavoin kuin lemmikki ilahduttaa omistajaansa, keppigalleria ilahduttaa ohikulkijaa. 

Keppigalleria paitsi tavoittaa, myös osallistaa. Dalmatialainen Eddie tietää, että täällä on käynyt muitakin: teosta hieman haisteltuaan se nostaa takajalkansa ja lirauttaa pissat teoksen päälle. Sitten se rynnistää kivelle, tarttuu näyttelyn pisimpään keppiin ja pureskelee omat hampaanjälkensä oksanvarteen. 

Eddie-koira pissasi teoksen päälle

Sen kummemmin koira ei kuitenkaan ole teoksesta kiinnostunut. Se haluaisi jo jatkaa matkaa ja haistella tienviertä. Taide kun on ensisijaisesti meille ihmisille. 

Teoksen viereen pystytetyssä kyltissä lukee, että mieluisan kepin saa ottaa mukaansa. Kriitikko pysähtyy teoksen äärellä miettimään, kenelle kepit ovat ensisijaisesti tarkoitettu kotiin vietäväksi. 

Osa näyttelyesineistä on jo tarttunut jonkun matkaan. Teoksen vasemmalla laidalla kepit ovat kaatuneet maahan pinoon, tiheässä rivissä on aukko. Tänään näkemämme teos on ainutkertainen, sillä jo seuraavana päivänä se on väistämättä muuttanut muotoaan. 

Keppigalleria on kohtaamispaikka, jonne koira voi jättää merkkinsä ja tulla seuraavana päivänä tarkistamaan, josko joku on sen huomannut ja painanut oman tassunjälkensä märkään maahan. 

Meille ihmisille teos paljastaa jotain konseptista nimeltä lemmikki ja siitä, miten eläimiä katsomme.