Selaan puhelintani tihkusateessa Amos Rexin jonossa. Jonot ovat merkki siitä, että kannattaa jonottaa. Jonon päässä odottää tärkeä ”ilmiö”.
Amos Rex on vuoden taidebläjäys, josta on kirjoittanut jopa New York Times. Japanilaisen taidekollektiivi teamLabin näyttely on saanut Hesarin kriitikonkin kyyneliin.
Museo säteilee ”luovaa energiaa”, joka ”haippaa” koko kaupungin ja sen asukkaiden tunnelmaa.
Sisällä pyyhin puhelimeni kameran linssin. Kun Yayoi Kusaman In Infinity-näyttelyyn HAMissa suhtauduttiin vielä pari vuotta sitten ujosti, nyt kävijät tietävät, mikä homman nimi on.
Tänne mennään, jotta voitaisiin näyttää, että täällä on käyty. Keskellä taideteosta. Näyttelyssä kaikki ympärillä olevat ihmiset ottavat ensi töikseen puhelimet esiin.
Amos Rexiin ei mennä passiivisesti katselemaan. Museo kutsuu eläytymään, kokemaan ja osallistumaan.
En halua nostalgisoida wanhoja hywiä aikoja, jolloin museoiden tehtävä oli ”sivistäminen”. Museot syntyivät, kun yläluokkaiset miehet keräsivät omaa tärkeyttään korostaakseen ja kuolevaisuuttaan paetakseen ”aarteita kokoelmiinsa”. Kun museot sitten avattiin yleisölle, niiden jalo tehtävä oli koulutus ja tasa-arvoinen tiedonvälitys. Nyt kansakin pääsisi nauttimaan arvokkaista taideteoksista ja poistuisi museosta aiempaa rikkaamman sisäisen elämän kanssa.
Museot olivat kuitenkin lopulta kurinpitolaitoksia, jotka esittelivät kansalle ”hyvää makua” samaan aikaan kun sosiaalinen ja kulttuurinen pääoma pidettiin visusti ylemmän luokan hallinnassa. Kansan tehtävänä oli ihastella ihmeitä, joita yläluokka on saanut aikaan, ja tuntea olonsa vieraantuneeksi.
Amos Rex on helposti lähestyttävä. Työttömät ja opiskelijat pääsevät viidellä eurolla sisään. TeamLabin näyttely tuntuu hauskuudestaan huolimatta lähinnä alustalta treffeille, vanhempi-lapsi-laatuajalle tai kaverin kanssa hengailulle.
Kaikki museossa ja näyttelyssä on ennalta tuttua: olen nähnyt pienen ikkunan ja digitaalisen viidakon Instagramissa. Lapset säntäilevät innoissaan ympäriinsä, ihmiset pälpättävät kuulumisiaan.
En ole varma, mitä vaikutelmia tämä taidekokemus aiheuttaa, mutta ainakin tunnen olevani keskellä tapahtumaa.
Mediateoreetikko Rob Horning on väittänyt, että museoiden tehtävä on tänä päivänä ennen kaikkea production of the self eli itsen tuotanto. Museo on väline, jonka avulla yksilö voi kehittää identiteettiään ja sosiaalisia suhteitaan. Siksi immersiiviset ja instagrammattavat elämysmuseot saavat ihmiset jonottamaan.
Erilaiset brändit ovat perustaneet Yhdysvalloissa Museum of Ice Creamin tyyppisiä, jäätelölle, pitsalle tai rosée-viinille omistettuja ”museoita”. Näissä museonkaltaisissa paikoissa on taiteenkaltaisia installaatioita, joiden keskellä kävijä voi ottaa selfieitä, joilla saa helposti tykkäyksiä.
Horning arvelee, ettei pseudomuseoiden elinkaari ole pitkä. Ihmiset haluavat lopulta merkityksellisiä taidekokemuksia enemmän kuin hienoja Instagram-kuvia.
