Kesä 2018 oli kuiva ja polttava koko Euroopassa. Tukholmassa lämpötila nousi 25 asteeseen jo toukokuussa. Psykologian tutkija Kirsti Maria Jylhä ja filosofi Julia Mosquera söivät lounasta ulkona, ja helle helli.
”Puhuimme paljon siitä, että vaikka tällaiset säät kasvattivat ilmastohuolta, lämpimät kelit tuntuivat silti ihanilta”, Jylhä sanoo.
Se ei vaikuttanut rationaaliselta. Tutkijoina he olivat kuitenkin hyvin perillä ilmastonmuutoksen kiireellisyydestä ja uhasta. He huomasivat, että monen muunkin tunteet olivat ristiriitaisia.
Äärisäiden kesä 2018 muutti ilmastonmuutospuheen sävyjä aiempaa uhkaavammiksi. Jylhä ja Mosquera alkoivat tutkia ilmastotunteita yhdessä. Jylhä työskentelee ilmastopsykologian tutkijana Tulevaisuustutkimuksen instituutissa Tukholmassa.
Jylhää kiinnostaa, miksi ihmiset ovat niin eri mieltä todellisuuden selityksistä. Esimerkiksi Elinkeinoelämän valtuuskunnan tuoreesta arvobarometristä käy ilmi, että verrattain merkittävä osa suomalaisista ei pidä ilmastonmuutosta erittäin vakavana ongelmana kaikesta ilmastotiedosta huolimatta.
Jylhä on aiemmin tutkinut ilmastodenialismia.
”Länsimaista tiedetään jo hyvin, millaiset ideologiat ja poliittiset identiteetit esiintyvät yhdessä denialismin kanssa”, Jylhä sanoo.
Tutkimuksissa esimerkiksi todetaan nationalististen ja maahanmuuttokielteisten poliittisten kantojen yhteys ilmastotieteen kieltämiseen.
Moni ilmaston parissa työskentelevä kaipaa ilmastopsykologialta keinoja, joilla ihmiset saataisiin vakuutettua ilmastotieteen viestistä. Psykologinen tutkimus ei kuitenkaan ole osannut vastata tarpeeseen.
”Tutkimustulokset kertovat ilmiöistä ryhmätasolla, eikä niitä voi suoraan soveltaa yksilötasolla. Silti denialismin ymmärtäminen voi auttaa viestimään tavoilla, jotka eivät aiheuta turhia vastareaktioita ja jotka tavoittavat mahdollisimman monia”, Jylhä sanoo.
Sekä ilmastoliike että sen vastustajat saattavat pyrkiä manipuloimaan yleisön ilmastokantoja, mutta tunneviestit eivät saa kaikissa aikaan samaa reaktiota.
”Sanon suoraan, että ympäristötunteista puhutaan julkisessa keskustelussa tavalla, joka ei perustu tieteeseen, vaan jonkinlaiseen fiilikseen siitä, miten pitäisi tuntea”, Jylhä sanoo.
Julkisessa keskustelussa toistellaan esimerkiksi, ettei vanhempien pitäisi ”pelotella lapsia”, vaikka ilmastosta puhutaan mediassa ja kouluissa, ja että vanhempien hiljaisuus aiheesta voi vain syventää ahdistusta.
Samoin sanotaan, ettei saisi puhua maailmantilanteesta liian negatiivisesti, koska se luo epätoivoa. Toisaalta syyllisyyden vältteleminen voi kannustaa toimimaan ilmastonmuutoksen hidastamiseksi. Ilmastoahdistus ja -syyllisyys taas voivat passivoida ihmistä.
Ympäristöpsykologista tutkimusta tunnepuheen taustalle kyllä on. Jylhän mukaan olisi hyvä tunnustaa, ettei ole ”oikeata” tapaa tuntea. Ihmiset reagoivat eri tavoin eri tunneärsykkeisiin.
”Rikoksen uhriksi joutuneelle on tärkeä muistuttaa kaikkien tunteiden olevan sallittuja. Sekin on ok, ettei tunne vahvasti. Samalla tavoin on ympäristötunteiden kanssa”, Jylhä sanoo.
Ilmastopsykologiassakin on usein tutkittu tunteita kuin ratkaistavana arvoituksena: Mitä ilmastoahdistus on? Mistä se syntyy? Onko siitä hyötyä vai haittaa?
Jylhän mukaan ilmiön olemukseen saatetaan keskittyä joskus liikaa. Tutkimuksessa ilmastoahdistuksesta on alettu puhua niinkin, ettei kyseessä ole niinkään mielenterveyden ongelma, vaan rationaalinen tapa suhtautua tietoon ilmastokriisistä.
”Tällä hetkellä luodaan kulttuurisia normeja siitä, miten ihmisten pitää tuntea ilmastokriisissä eläminen. Näitä normeja luovat esimerkiksi päättäjät puhuessaan kriisin ratkaisuista.”
Entä faktat? Onko mitään mieltä puhua tunteista, kun ilmastokriisissä pitäisi voimia varman tiedon mukaan? Jylhän mukaan erottelu järkeen ja tunteisiin on väärä, sillä ne vaikuttavat toisiinsa.
”Tunteet liittyvät rationaalisuuteen. Kun saamme huolestuttavaa tietoa ilmastonmuutoksesta, herää huolta, ahdistusta tai pelkoa. Tunteet voivat motivoida meitä muuttamaan käytöstämme rationaalisemmaksi. Muutos on aina hankalaa, eikä siksi ole järkevää sivuuttaa tunteita”, Jylhä sanoo.
Koska väärää tietoa ilmastosta levitetään edelleen runsaasti, tutkitun tiedon jakaminen ja väärien käsitysten kumoaminen on yhä tärkeää. Jylhä ajattelee, että faktapuheen rinnalle tarvitaan mielikuvituksellisempia tapoja puhua ilmastosta.
”Erityisesti tarvitaan toiveita ja suunnitelmia myönteisistä tulevaisuuksista. Tulevaisuudesta ei voi tietää, mutta kestävän maailman kuvittelu voi suunnata meitä toimimaan järkevästi.”
