Analyysi: Diagnoosi ei kerro, kuka sinä olet

Mielenterveyden ja neuropsykiatrian diagnooseista on tullut itsereflektion ja identiteetin rakentamisen väline. Saatamme kadottaa kykymme ymmärtää ihmisyyttä ilman F-koodeja, kirjoittaa Anne Haikola analyysissaan.

T:Teksti:

K:K: Emilia Siippola

Diagnoosit ovat nykyään osa arkipuhetta. Nuoret aikuiset hakeutuvat lääkäriin, sillä he epäilevät itsellään erilaisia mielenterveydellisiä tai neuropsykiatrisia tiloja. Helsingin Sanomien (7.10.) haastattelema psykiatrian professori Jyrki Korkeila ei ole koskaan havainnut urallaan vastaavaa: esimerkiksi aktiivisuuden ja tarkkaavuuden häiriötä adhd:ta itsellään epäilevien joukko on valtava. Samaa ovat kommentoineet sanomalehdissä muutkin psykiatrit. Adhd on vain yksi esimerkki ilmiöstä, joka on tällä hetkellä pinnalla. 

Aiemmin tutkijat ja media puhuivat medikalisaatiosta, nyt termin rinnalle ovat tulleet psykologisaatio ja psykiatrisaatio. Ne kuvaavat, miten kansalaiset omaksuvat psykologian ja psykiatrian alan käsitteet ja alkavat kuvata niillä itseään ja ihmissuhteitaan. Niin jako ekstrovertteihin ja introvertteihin kuin erityisherkkyyskin ovat osa tätä ilmiötä. Samoin diagnoosit, joilla ihmiset yrittävät ymmärtää itseään. 

Kykenemmekö enää ymmärtämään ihmisyyttä ilman diagnooseja? 

Vielä vanhempiemme nuoruudessa mielenterveyden diagnoosin saaminen oli tabu. Sen painolasti ei ole vielä täysin poissa, mutta ainakin osa diagnooseista on vapautunut stigmasta. Tämä on positiivista, ovathan mielenterveysongelmat yleisiä ja ne koskettavat lähes kaikkia jossain kohtaa elämää. Voi kuitenkin olla, että stigman poistumisen jälkeen diagnooseja halutaan herkemmin. 

Some on psykologisaation näyttämö. Vaikuttajat kertovat diagnooseistaan, tarjoavat vertaistukea ja näyttävät, että elämä jatkuu kaikesta huolimatta. Someen liittyy myös eettisiä kysymyksiä, kun vanhemmat jakavat lastensa diagnooseja, toisinaan jopa kuvan ja nimen kanssa. Tarkoitus on varmasti hyvä, mutta kuinka moni haluaisi myöhemmin aikuisena löytää internetistä lapsuusajan diagnoosinsa, jotka eivät ehkä ole enää edes voimassa?  

Perinteinen mediakin osallistuu psykologisaatioon: lehtijutuissa valtionjohtajan eriskummallista käytöstä selitetään diagnooseilla ja eksän tai pomon käytöksestä neuvotaan tunnistamaan narsismin tai psykopatian merkkejä. Joskus jopa mielenterveyden ammattilaiset osallistuvat tähän, vaikka on epäeettistä arvioida tuntemattoman mielenterveyttä. Täten diagnooseista on tullut kaikenselitysteorioita, joilla voidaan tulkita niin persoonallisuutta, pahuutta kuin ikävää käyttäytymistä. 

Osalle diagnooseista on tullut identiteettikysymys. Diagnoosit kertovat, kuka minä olen. Identiteetin sitominen mihin tahansa yhteen asiaan asettaa ihmisen haavoittuvaiseksi. Lisäksi tämä on vastoin yleistä psykologiatieteen käsitystä minuuden moninaisuudesta. Hajamielisyys tai arkiset sattumukset eivät vielä kerro mielenterveyden tai tarkkaavuuden poikkeavuudesta – tässä ajassa ne voivat selittyä esimerkiksi opiskelun ja työelämän kuormittavuudella, somen koukuttavuudella tai opituilla tavoilla. Punaisia päin käveleminen tai avainten unohtaminen kotiin eivät ole yksinään merkki adhd:sta, ja diagnoosien näkeminen siellä missä niitä ei ole hämärtää käsitystä niiden todellisesta luonteesta. Ihmiset luottavat omiin diagnosointitaitoihinsa ja Googleen. Kun lääkäri ei suostu antamaan F-diagnoosia, koko identiteetti on uhattuna. 

Mikäli nykysuunta jatkuu, tulevaisuudessa diagnoosit määrittävät entistä vahvemmin ihmiskäsitystämme. Toisaalta voi olla, että jossain vaiheessa havahdumme siihen, etteivät diagnoosit onnistu minuutemme määrittelyssä niin hyvin kuin kuvittelimme. Alamme ehkä kaivata pakoa diagnoosikarsinasta. Mediakin voisi miettiä, onko vastuullista julkaista klikkejä kerääviä näin tunnistat, onko elämässäsi sosiopaatti -juttuja. 

Tietenkin tarvitsemme diagnooseja. Diagnoosit voivat tuoda helpotuksen ja tarjota rajallisesti itseymmärrystä. Niitä tarvitaan myös hoitoon pääsemiseksi, vaikkakaan ne eivät ole hoidon kohde. 

Lopulta mikään diagnoosi ei ole ainoa totuus ihmisestä. Diagnoosit eivät kerro, mikä yksilölle on tärkeintä, mikä häntä ohjaa ja mistä hän haaveilee. 

Kirjoittaja on psykologi ja vapaa toimittaja.