Tapaamme ensimmäisen kerran käräjäoikeudessa. Mäkinen nousee portaat Helsingin oikeustalon viidenteen kerrokseen juuri kun kello tulee kaksi.
Pitkä ja hoikka mies, rusketusta kesän jäljiltä, arviolta alle nelikymppinen – tarkalleen sanottuna 38 vuotta, kuten hän itse myöhemmin kertoo.
Lyhyeksi ajeltu tukka, pitkähihainen oranssi paita, jonka hihoja täplittävät mustat ruksit. Siniset farkut, tummat tennarit. Kaulassa kultaketju – tai ehkä kullattu ketju. Korvissa kuulokkeet, kädessä puhelin ja siinä kiinni matka-akku.
Kun käräjäoikeudesta kesäkuussa soitettiin, minulle sanottiin, että on hyvin todennäköistä, että kyseessä olisi no-show, eikä käsittelyä voitaisi pitää sovittuna päivänä. Onhan kyseessä ”alan mies”.
Siinä Mäkinen nyt kuitenkin on. Hän harppoo aulassa istuvan kravattimiehen luo.
Paska on osunut tuulettimeen, kuulen hänen sanovan oikeusavustajalleen.
Sitten tapaus kuulutetaan. Siirrymme saliin.
”Mä olen aina vetänyt huumeita. En edes muista, miten olen alun perin päätynyt käyttämään, on siitä ainakin kaksikymmentä vuotta kun olen ensimmäisen kerran kokeillut. En tiedä miksi kokeilin, varmaan mielenkiinnosta.
Buprenorfiiniin olen ollut riippuvainen vuodesta 2002 alkaen. Sehän on heroiinin vieroituslääke ja käytännössä sillä on opioidin kaltaiset vaikutukset. Aluksi tulee hyvä olo, mutta sitten siitä tulee helvetin kipeäksi. Sitten saat fiksin ja olo on taas normaali. Mutta ei se ole enää samaa alun hyvää oloa.
Buprenorfiinia mä olen joutunut hankkimaan ja ottamaan päivittäin lukuun ottamatta vankilatuomioita. Siellähän on helppoa olla ilman: olet selkä seinää vasten, eikä kamaa ole jatkuvasti saatavilla. Vankilassa ei tunne nitkuja. Niitä ei tule, kun ei ole riippuvuutta päällä. Siviilissä sitä on vaikeampi hallita.
Viimeksi olin selvin päin kolmen–neljän vuoden ajan, kun istuin vankilassa viimeisen pitkän tuomioni. Vaan ei vaatinut kuin yhden kimmokkeen, että homma lähti taas lapasesta. Mulla tuo kimmoke oli nainen. Viime kesänä tuli ero ja kantimet loppuivat siihen.
Eron jälkeen alkoi tulla häiriöitä rappuun. Asuin Y-säätiön osin omistamassa talossa, ja naapurini oli muuten poliisi. Hän ei mua häirinnyt, mutta saattaa olla, että oma menoni vähän häiritsi häntä. Kyllä hän sanoi siitä aika ajoin.
Viimeinen niitti oli, kun yksi kaverini kävi rysäyttämässä rappukäytävän sisäpihan oven paskaksi. Joku äijä siinä rapussa näki sen, joku osakas. Mä sanoin, että ei tämä voi mun vika olla. Mutta kyllä mä ymmärrän, että olen vastuussa vieraistani, vaikka kyseessä ei olisikaan kutsuttu vieras. Ja olihan siinä maksamattomia vuokriakin. Mutta jos käyttää päihteitä, eikä Kela maksa vuokria, niin melko vaikeaa ne on hoitaa itse.
Hyppy erosta siihen, kun löysin itseni pelkät kengät jalassa kadulta, oli nopea. Ehdin asua muutaman viikon Hietsun asuntolassa ja frendien luona, mutta ei niitäkään viitsinyt vaivata ihan hirveästi. Jos viettää kovasti aikaa toisten nurkissa, tulee riitoja. On parempi, kun on omaa rauhaa, eikä tarvitse mukauttaa omia menoja toisten aikatauluihin.
Kulunut vuosi on ollut melko sumeaa aikaa. En ollut varmaan päivääkään selvin päin, vaan koko ajan erinäisten aineiden vaikutuksen alaisena, ettei tarvitsisi miettiä koko hommaa.
Se elämä on sellaista ratarallia. Ei siinä hirveästi huomista pidemmälle mietitä. Sillä elämäntyylillä ei pysty hallitsemaan mitään pysyvää, työpaikka ja asunto ovat aina vaakalaudalla. Mulla päihteidenkäyttö on ollut melko hallitsevaa. Se on vienyt miestä suuntaan ja toiseen.
Tänä kesänä aloin saada asioita taas tasapainoon. Nyt olen tilanteessa, jossa vuokrani on pyöreä nolla ja mulla on huone keskellä Kalliota. Ykskaks ne kysyivät Pelastusarmeijasta, haluanko lähteä sinne asumaan.
Eilen mulle soitettiin ja tarjottiin töitä työmaalla. Se on maanrakennusyritys. Ylihuomenna menen hakemaan työkamppeet.
Pitkin vuotta mulle on soiteltu erinäisistä työpaikoista, ja mä olen kieltäytynyt niistä. Nyt on aika mennä tekemään jotain. Ei tässä jaksa maata paikoillaan.”
”Ei vankilassa mitään selviä, odotat vain, milloin pääset takaisin Piritorille poistamaan kamaa. Tuosta Sörkän vankilan portilta on siihen lyhyt matka.”
Viime vuoden lopulla silloiselle työpaikalleni murtauduttiin. Murto tapahtui viikonloppuna, jolloin olin sukuloimassa Pohjois-Suomessa. Luin asiasta samaa työhuonetta käyttävien kollegoideni yhteisestä Facebook-ryhmästä, jonne ilmestyi kuvia sotketusta toimistosta. Joku oli penkonut kaappeja, vienyt elektroniikan mukanaan ja asetellut eriparimukit kaapista keittiön pöydälle ehkä arvokkaan keräilymuumimukin toivossa. Tuossa on jotain lähes koomista, olen kommentoinut kuvaa silloin.
Teimme rikosilmoituksen, jossa minäkin ilmoitin menettäneeni parin sadan euron arvoisen bluetooth-kaiuttimen, jonka olin tuonut toimistolle tulevia etkoja ja jatkoja varten. Ajattelin, että ilmoitus toisi uskottavuutta vakuutushakemukselle, jota en koskaan saanut aikaiseksi tehdä.
Puoli vuotta myöhemmin avasin sähköpostin kesälomani loppupuolella. Helsingin käräjäoikeudesta pyydettiin soittamaan mahdollisimman pian.
Minulla on sinulle tiedoksianto koskien varkausjuttua, jossa olet asianomistajana.
Tekijä oli kuulemma löytynyt, ja minut määrättiin tulemaan paikalle oikeudenkäyntiin todistamaan 600 euron sakon uhalla. Syyksi kerrottiin, että aluesyyttäjä halusi varkaalle ehdotonta vankeutta, koska tällä oli aiempia tuomioita.
On syyttäjän duuni olla eri mieltä kanssani oikeudessa. Mutta jos se olisi käynyt lääkiksen, niin ehkä se hiffaisi.
Oikeudessa käsiteltäisiin varkauden lisäksi saman vastaajan kolmea huumausaineiden hallussapitotapausta.
Helmikuussa häneltä oli takavarikoitu kymmenen grammaa amfetamiinin ja metamfetamiinin sekoitusta, parikymmentä huumausaineeksi luokiteltavaa alpratsolaamia sisältävää Ksalol-tablettia sekä kuusi buprenorfiinia sisältävää Subutex-tablettia ilman niiden hallussapitoon oikeuttavaa lääkemääräystä.
Samassa kuussa hänen hallustaan oli uudestaan löydetty nelisen grammaa metamfetamiinia ja yksi Subutex-tabletti.
Huhtikuussa häneltä oli löytynyt yhteensä 36 kappaletta Subutex-tabletteja sekä neljä Ksalolia, jälleen ilman lääkemääräystä.
Huumausainerikokset vastaaja myönsi, varkauden hän kiisti.
Minun tuli esittää vaateeni seitsemän päivän sisään. Kerroin, etten halunnut syytetyltä mitään.
Ei auttanut.
Elokuussa saavun oikeustalolle turhautuneena: työstän Ylioppilaslehden ensimmäistä numeroa kamalalla kiireellä, eikä minulla olisi aikaa viettää puolta työpäivää oikeudessa.
Istunnon loppupuolella aluesyyttäjä esittää vaatimansa vankeusrangaistuksen: vähintään kuusi kuukautta vankeutta. Toistuvat rikokset kertovat syyttäjän mukaan vastaajan piittaamattomuudesta lakia kohtaan.
Mäkisen avustaja esittää kohtuullista rangaistusta, reilua neljää kuukautta. Käräjätuomari kysyy, josko vastaaja haluaa vielä sanoa jotain. Mäkinen alkaa puhua. Hänen äänensä on selkeä ja kirkas.
”Mielestäni päihderiippuvuus on sairaus, ei rikos. Ihminen, joka käyttää, tulee löytämään päihteitä aina. Vankeusrangaistuksen suorittaminen ei ole ratkaisu ongelmaan. Kuntoutuspaikasta olisi mulle enemmän hyötyä, ihan konkreettista apua. Se passaisi mulle tosi hyvin.”
”Mä oon ollut kymmenen vuotta elämästäni vankilassa. Ei siellä mitään selviä, odotat vain, milloin pääset takaisin Piritorille poistamaan kamaa. Tuosta Sörkän vankilan portilta on siihen lyhyt matka.
Mulla on ollut pitkä tuomio huumeiden maahantuonnista ja levittämisestä. Syyte ei ollut silloin mikään ihan pieni. Jos nyt puhuttiin oikeudessa 36 kappaleesta Subutexeja, niin silloin kyse oli 17 600 kappaleesta.
Mä muistan linnassa, kun kaveri huusi takaisin tullessaan, että mitä olet touhunnut. Katsoin sitä ikkunasta, olin itse istunut kesän siellä. Niin, mitä vittua sä edes kysyt, mä huusin. Täällähän mä olen, treenaillut tuossa pihalla, pelannut vähän Yatzya ja shakkia ja käynyt vääntämässä peltiä metallipajalla. Että kyllä sä varmaan tiedät, kun olet täällä itsekin ollut. Eipä tässä kummempia, jäitä poltellu. Se tarkoittaa, että istutaan ja odotellaan.
On erilaisia tapoja suorittaa vankeustuomio. Voi opiskella, voi päästä avovankilaan, jossa saa liikkua vapaammin. Siellä päihteettömyyttä kontrolloidaan testeillä ja on pelote, että joutuu takaisin kivitaloon. Tuollainen kontrolli varmistaa, ettei homma välttämättä lähde niin helposti lapasesta.
Viimeksi olin nelisen vuotta kiinni ja suoritin tuomiosta kaksi ja puoli vuotta vankilassa. Sen jälkeen suoritin ajokortin ja opiskelin maanrakennuskoneen kuljettajaksi. Kuljin avovankilasta Mäntsälässä omalla autolla töissä, pääsin joka viikko lomille, ja aloin seurustellakin, kun pystyi näkemään. Kävin siviilissä joka päivä. Lähdin aamulla ja palasin illalla, eikä ne paljon perään katselleet.
Mulla meni ihan hyvin, se oli päihteetöntä aikaa. Elämä oli varmalla pohjalla ja olin aika varma myös itsestäni: ei mulla koskaan aiemmin ole ollut kämppää ja duunia ja hyvää muijaa vapauduttuani.
Mutta sitä ne siellä oikeudessa eivät ymmärrä, että parikin kuukautta tuomiota tarkoittaa, että työt menevät alta. Työnantaja taas ei ymmärrä sitä, että sä et pysty olemaan paikalla. Asunto menee, kaikki menee ja lopulta vapautumisen jälkeen täytyy lähteä taas hattu kourassa liikenteeseen, jos joku asunto löytyisi.
Totta kai on syyttäjän duuni olla eri mieltä kanssani oikeudessa. Mutta jos se olisi käynyt lääkiksen, niin ehkä se hiffaisi.
Kysymys on omaan käyttöön hankituista lääkkeistä. Huumausaineen vieroitusoireisiin on tämä Subutex-niminen lääke, jota mulla on ollut hallussa, ja bentsodiatsepiinit, niitä tulee popsittua muuten vaan ahdistuneisuuteen. Oli niiden käyttö järkevää tai ei, niin lääkinnällisistä syistä niitä tulee multa aina löytymään. Jos mä en käytä sitä lääkettä, mä tulen kipeäksi.
Ei siinä ole kysymys piittaamattomuudesta lakia kohtaan, vaan riippuvuudesta ja sen hallitsemisesta. Suomen laki on aika vähäpätöinen seikka siinä vaiheessa, kun ainoa vaihtoehto on lähteä hakemaan pillereitä.
Sitä miettii lähinnä, että koska mä jäin kiinni, niin ensi kerralla mä yritän piilottaa lääkkeet paremmin. Että vittu mä olen tyhmä kun kävelin tästä ne taskussa, vaikka tiedän, että poliisi voi ajaa vastaan ja viedä. Toista reittiä seuraavan kerran.
Vankila ei enää tässä vaiheessa toimi pelotteena, kun on lusinut näin paljon kuin mä olen elämäni varrella. En mä pelkää joutuvani vankilaan. Ehkä sitten pelkään, kun on jotain menetettävää. Viime aikoina ei ole hirveästi ollut.”
”Ei siinä ole kysymys piittaamattomuudesta lakia kohtaan, vaan riippuvuudesta ja sen hallitsemisesta.”
Kellertävässä oikeussalissa katsellaan poliisin ottamia kuvia entiseltä toimistoltani, jossa varkaus tapahtui. Diaesitys käynnistyy hitaasti. Pöly tanssii ilmassa ja videotykki hurisee. Sitten kuvat heijastuvat salin etuosaan.
Alamme tarkastella todistusaineistoa.
Ensin on kuva rakennuksen ulkopuolelta, salaman kova valo pimeää ja ankeaa marraskuuta vasten. Rikospaikka.
Lähikuva ovesta. Ei jälkiä murtautumisesta, poliisi on kuvaan kirjoittanut.
Tiloihin on tunkeuduttu muulla tavoin, eli todennäköisesti lukko on pakkasessa pettänyt ja sisään on voinut kävellä noin vain.
Jälleen lähikuva lukosta. Keltainen valo ja talvinen katu.
Kuva vaatimattomista sisätiloista paljastaa lattialle levitellyt paperit, vinot matot ja pengotut kaapit. Kynä siellä, toinen täällä. Työpöydän laatikot on vedetty auki, jatkojohto roikkuu pöydän päältä kohti lattiaa. Toisen kollegan työpiste on ihan sekaisin, mutta niin se oli jo ennen murtautumista. Ei juurikaan arvokasta vietävää, mutta on toki ikävää nähdä tuttu paikka käännettynä ylösalaisin.
Yhdessä kuvassa on tyhjä pöytä, johon on merkitty punaisella ympyrällä alue, josta on löydetty tärkein todistuskappale: tupakantumppi, jonka dna on täsmännyt Mäkiseen.
Takahuone on pahemmassa siivossa kuin muistin. Kirjahyllystä on pudonnut tavaraa. Kaikki keittiönkaapit ovat auki ja mukit aseteltu pöydälle.
Ne mukit!
”Onko valokuvista kommentoitavaa”, puheenjohtaja kysyy.
”Ei kommentoitavaa”, Mäkisen avustaja sanoo.
Keskusrikospoliisin lausunto läväytetään näkyville.
”Kaksi näytettä on lähetetty tutkittavaksi. Erityisesti toinen näyte, tämä tapahtumaosoitteesta pöydätä taltioitu tupakantumppi…”
Niin paljon puhetta tupakantumpista.
”…täsmää Mäkiseen.”
Mäkinen tuijottaa kuvaa. Avustaja tuijottaa tietokonettaan.
Avustaja esittää Mäkisen selityksen: matkallaan keskustasta Pasilaan Mäkinen on käynyt juomassa keittiössä lasin vettä, polttanut tupakan ja lähtenyt pois viemättä mitään. Hän kiistää varkauden.
Kuulemisten jälkeen avustaja alkaa kohennella papereitaan. Istunnon loppu häämöttää.
”Otettaessa huomioon huumausaineiden määrä ja laatu, syyttäjä katsoo, että kyseessä on huumausainerikos eikä käyttörikos. Oikeudenmukaiseksi rangaistukseksi näistä teoista katson vankeusrangaistuksen.”
”Mulla on aina ollut auktoriteettiongelmia. Se johtuu siitä, että mä olen rikollinen. Se on varmaan sama kaikilla tällä alalla vähänkään pyörineillä.
Auktoriteetti tarkoittaa mulle pelkoa. Kun poliisiauto ajaa ohi, aina nousee niskakarvat pystyyn, vaikka ei olisi syytä.
Muistan kun ajoin viime kesänä autoa, oli ajokortti ja oma auto ja kaikki, mutta käyttäydyin liikenteessä samalla tavalla kuin jos olisin ajanut varastettua autoa ilman korttia. Kuumotti, että pysäytetään.
Ja kyllähän ne silloin pysäyttivätkin. Ajoivat vastaan Malmilla ja alkoivat seurata Suutarilassa. Ne pysäyttivät ja sanoivat että Mäkinen, ei tarvitse kaivaa ajokorttia, oli vaan pakko tulla katsomaan, että oletko se sinä, kun ei ole vuosikausiin näkynyt. Missä sä olet ollut ja mitä helvettiä on tapahtunut. Näytät vieläpä ihan hyväkuntoiselta. Sanoin, että pääsin vankilasta vähän aikaa sitten, käyn töissä ja olen lopettanut huumeiden käytön ja sitä rataa. Ne eivät edes puhalluttaneet. Näkivät, että mä olen selvin päin. Sanoivat vaan morjens, hyvää matkaa, tervetuloa takaisin siviiliin, yritä pysyä.
Olisi varmaan pitänyt hakeutua avun piiriin heti kun huomasin, että on pienikin vaara, että mopo karkaa käsistä. Kun mä nyt mietin, mikä oli laukaiseva tekijä, niin ainakin hyvä tekosyy oli se muija. Mutta on turha syyttää muita. Oma valintahan se oli. Ulosotto ja kaikki vitun paineet siihen samaan läjään. Oot potslojo, niin sanotusti.
Kyllähän ihminen tietää, kun se tekee oikein tai väärin tai oman suunnitelman vastaisesti. Kriittinen hetki ei ole se, kun olet matkalla hakemaan, vaan kun ensimmäisen kerran käy aineet mielessä. Silloin pitäisi heti hakea apua.”
Kun tapauksen käsittely käräjäoikeudessa on ohi, jään odottamaan Mäkistä oikeustalon ala-aulaan. Lopulta hissin ovet avautuvat, ja Mäkinen ja hänen avustajansa kävelevät vastaan. Ojennan käteni ja esittäydyn. Kysyn, haluaisiko Mäkinen jutella huumeongelmien rangaistavuudesta ja hoidosta toimittajalle lisää. Haluaisin kuulla, mikä estää häntä parantumasta. Missä vaiheessa yhteiskunnan pitäisi tarjota tukea, ja millaista tukea riippuvainen ihminen silloin tarvitsisi?
Avustaja on epäileväinen, mutta Mäkinen katsoo suoraan silmiin ja nyökyttelee. Hän sanoo, että nimenomaan näistä asioista pitäisi kirjoittaa. Että kyseessä ei ole ensisijaisesti rikosoikeudellinen ongelma vaan sairaus. Arki, jota riippuvainen ihminen elää, jää muille ihmisille hyvin kaukaiseksi.
Hän pohtii, että jos joku voi hyötyä hänen tarinansa kuulemisesta, on hän sen valmis kertomaan. Jos sillä voisi pitää jonkun toisen kaidalla tiellä. Ehkä siinä on jotain järkeä, että tulevaisuuden päättäjät, asianajajat ja sosiaalityöntekijät kuulevat, miksi hänen on niin vaikea päästä irti aineista, jotka ovat vieneet hänet vankilaan useaan otteeseen.
Vaihdamme numeroita.
Lähdemme kävelemään aurinkoista Porkkalankatua Ruoholahden metrolle. Mäkisen askel on hieman huojuva mutta reipas. Sovimme tapaavamme myöhemmin Kalliossa. Mäkiselle käy milloin vain.
Hän ojentaa kätensä. Soitellaan!
”Ainoa ero mussa ja korvaushoitopotilaassa on se, että hän saa lääkkeen lääkäriltä, mä jostain muualta.”
”Tämä on ensimmäinen kerta, kun mä oon ikinä ottanut tuomion aikaisen avun vastaan. Mulla jäi ehdonalaista viime tuomiosta jäljelle aika paljon, varmaan pari vuotta. Mun ehdonalaisvalvoja on tosi hyvä. Olen saanut hänen kanssaan asiat hoidettua. Viimeksi kun juteltiin puhelimessa, ilmoitin, että en pääse käymään perjantaina, koska sain töitä. Hän siihen, että ei siinä mitään, katsellaan loman jälkeen.
Hän ei ole semmoinen perusvirkamies, vaan auttaa auttamisen halusta. Ainakin vaikuttaa, että hän diggaa siitä mitä tekee. Sillä on avun vastaanottajalle iso merkitys.
Kaikki Kela-asiat järjestyvät helposti, mä sanelen anomukseni ja hakemukseni, eikä mun tarvitse käydä kirjautumassa tai jonottamassa tai Kelassa istumassa, vaan ehdonalaisvalvoja laittaa ne suoraan eteenpäin. Tänään hän viimeksi katsoi mulle Verohallinnon numeron netistä. Vähän kuin sihteeri! Siis sillä tavalla, että hän on ollut mulle tosi iso apu ja hyöty.
Näiden vuosien jälkeen viime tuomio oli aika käänteentekevä. Kun ottaa avun vastaan, se voi merkitä parhaimmillaan elämänmuutosta. Silloin sain asiat järjestettyä aika hyvin, ja voi kun ne olisivatkin vielä yhtä hyvin.
Tukeeko mua esimerkiksi NA-ryhmä? En mä oikein ikinä osannut siellä käydä. Istuin ja kuuntelin, mutta siitä ei koskaan muodostunut mulle kulmakiveä, josta olisin saanut merkittävästi vertaistukea.
Lähes kaikki mun kaverit käyttävät. On toki selväpäisiäkin kavereita, mutta ne ovat täysin eri piireissä. Ei niiden kanssa olla tekemisissä silloin kun käytetään.
Ihan jumalattomat paineet käydä töissä ja olla selvin päin. On se vaan helvetin vaikeaa. Mieti, miten se vaikuttaa pääkoppaan, kun on ikänsä vetänyt ja sitten lopettaa. Kyllä huomaa, että joku pala puuttuu.
Fyysiset sivuoireet ovat ohimeneviä. Ne ovat ihan sama. Niitä on ollut mulla miljoona vuodessa ja olen pystynyt niistä huolimatta lopettamaan. Mutta psyykkiset reflat, joita tulee jälkeenpäin – kun ne alkavat, ei olekaan niin helppoa pysyä erossa. Se on jutun juju.”
Elokuun lopulla istumme Torkkelinpuiston penkille juttelemaan ensimmäisen kerran. Mäkinen kertoo, että on vähän vaikea puhua tuntemattomille. Luottamusongelmia.
Hän pohtii, mistä kulmasta tätä nyt lähtisi avaamaan. Ehdotan, että ihan omasta kulmasta.
Hetken päästä kaivan kangaskassista kylmät kokikset. Tunnelma vapautuu.
Mäkinen on skarppi. Siistit vaatteet, asiallinen käytös. Hän puhuu hiljaa, puistossa on muitakin.
Käräjäoikeuden tuomion odotetaan tulevan reilun viikon päästä. Mäkinen kertoo todennäköisesti lykkäävänsä asiaa hovioikeudella, kävi miten kävi. Syitä on kaksi.
On tietty aikaraja, jonka ylittyessä tuomiota ei voi enää suorittaa kuntoutuksessa. Mäkinen on tehnyt selvityksiä, ja hänen mukaansa tuo raja on kuusi kuukautta.
Mäkiselle haettiin vähintään sitä, ja juuri siksi hän pyysi lievennystä neljään kuukauteen. Jos sitä ei tule, hän aikoo valittaa tuomiosta.
Lisäksi Mäkinen kertoo tarvitsevansa talven verran aikaa pohtiakseen, onko katkon aika nyt vai myöhemmin. Se riippuu siitä, miten töissä sujuu.
Jos hän suorittaisi tuomion kuntoutuksessa, kuten itse oikeudessa ehdotti, prosessi olisi pitkä. Työt menisivät alta, samoin asunto. Hän kertoo käyttävänsä nykyään ainoastaan Subutexia ja sitäkin vieroituslääkkeenä. Siitäkin hän haluaa lopullisesti eroon.
Toinen vaihtoehto on, että Mäkinen menee vankilaan. Parhaassa tapauksessa paperiasiat hoidettaisiin siellä nopeasti kuntoon ja hän saisi siirtyä työmaalle jalkapanta nilkassaan. Iltayhdeksän ja aamukuuden välillä pitäisi pysyä kotona, muuten hän saisi mennä mielensä mukaan. Työt ja asunto saattaisivat säilyä.
Sovimme tapaavamme uudestaan, kun tuomio on selvillä.
”Edellisen kerran mä jäin kiinni pari kuukautta sitten kolmesta levystä Subutexia, jotka oli tarkoitettu mun omaan käyttöön.
Yksi levy on seitsemän kappaletta ja se kestää mulla noin viikon. Mulla oli taskussa kolme levyä eli yhteensä kolmen viikon lääkkeet. Hain ne ajatuksenani, että vien ne kotiin laatikkoon ja otan yhden päivässä.
Ne ottivat mut kiinni ja siitä tuli kaksi kuukautta vankeutta. Se on mun mielestä ihan kohtuuton rangaistus siitä, että mä hankin itselleni lääkkeitä.
Asia on ihan sama kuin jos mä kävisin apteekissa hakemassa kolmen viikon antibiootit tai unilääkkeitä tai mielialalääkkeitä, mitä nyt ihminen voi tarvita. Mä vain olen hakenut ne kaveriltani tai jostain muualta. Ainoa ero mussa ja korvaushoitopotilaassa on se, että hän saa lääkkeen lääkäriltä, mä jostain muualta. Mitään muuta eroa meissä ei ole.
Ja jos hänellä on lääkkeitä, niitä ei oteta pois. Jos mä jään kiinni, se tietää vankeutta.
Kun mä saan kuukaudessa sossusta rahaa 550–600 euroa, voin valita, haenko kuukauden lääkkeet heti, jolloin mä pärjään ruuissa vähän aikaa. Rahaa säästyy, kun hakee ne kerralla, ja mä syyllistyn tasan kerran rikokseen. Siinä on kuitenkin riski, että joudun moneksi kuukaudeksi vankilaan.
Tai mä voin tehdä niin, että haen yhden lääkkeen päivässä, jolloin syyllistyn pienempään rikokseen joka päivä. Lisäksi se on tosi vaivalloista. Loppukuusta rahaa ei enää ole ja ne hoidetaan jotain muuta kautta – joko lainataan läheisiltä tai varastetaan jostain, tai miten on ikinä tottunutkaan rahaa tekemään. Sitä vaihtoehtoa, että lääkettä ei saa, ei ole.
Kun olen hakenut omaan käyttöön ja palanut muutamasta lätkästä, en ole pystynyt tekemään mitään. Olen vaan kelannut, että joudun taas vankilaan ja lähtemään sieltä ihan pohjalta. Juuri kun olen saanut asunnon ja työpaikan, niin ne menevät taas, jos mä lähden linnaan. Tiedätkö, tuollaisen järjettömän turhan jutun takia, mikä olisi voinut olla täysin toisin, jos olisin mennyt päihdepolille ja sanonut, että haluan korvaushoitoon. Viimeistään vuonna 2005 mulla olisi ollut täydet perusteet hakeutua sinne, ja olisin varmaan päässytkin. Mä olisin saanut valtiolta ne lääkkeet, mutta en ole tehnyt niin, koska en halua leimaantua.
Sitä saa aikamoiset rekisterit, jos menee myöntämään, että on päihdeongelma. Paperiin lyödään leima ja olet siitä lähtien B-luokan kansalainen. Tällä hetkellä asia ei mun kohdalla ole niin. Kelpaan töihin, mutta sitten kun olen korvaushoidossa, niin ei ole puhettakaan, että tälle alalle olisi mitään asiaa. Maakoneenkuljettajana ei välttämättä ole ongelma, että sulla on ollut menneisyydessä päihderiippuvuus, mutta että ongelma on päällä… se on no-no-no.
Jos mä haen korvaushoitoon ja saan valtiolta siihen luvan, mä en saa enää pikkutuomioita, vaan myönnän, että mulla on päihdeongelma. Se kirjataan mun Omakantaan ja siitä voi olla mun loppuelämäksi haittaa. Mun elämä, jota mä oon yrittänyt saada kuntoon, työpaikka ja asunto, ne on ne syyt, miksi en välttämättä halua korvaushoitoon. Sen jälkeen mä oon tietyssä kategoriassa enkä saa tehdä juttuja, joita haluaisin.
En olisi varmasti saanut tuomioita, tällaisia joita nyt olen saanut, ja olisin varmasti ollut joka kesä siviilissä. Mutta en myöskään olisi opiskellut, en olisi ollut töissä. Mä varmaan olisin jonkinlainen, no, korvaushoidon ammattilainen, joka vetää keittoa joka päivä jossain Piritorin nurkalla, vetää lapun naamaan aamulla, alkoholisti tai vastaava. Tuskin olisin päässyt maanrakennushommiin tai kouluun.
Mä oon sitä paljon fundeerannut, että lopetanko kokonaan itse vai menenkö korvaushoitoon. Pohdin vielä, mikä siirto olisi fiksuin. Jos menen katkolle, niin enhän mä voi töihin jäädä. Se ei vaan toimi niin, että ilmoitan meneväni kuntoutukseen huumeiden takia ja tulevani jatkamaan näitä koneurakointihommia sen jälkeen. Ne sanoo, että morjens.”
”Se ei vaan toimi niin, että ilmoitan meneväni kuntoutukseen huumeiden takia ja tulevani jatkamaan näitä koneurakointihommia sen jälkeen. Ne sanoo, että morjens.”
Tapaamme seuraavan kerran noin kuukauden kuluttua Tokoinrannassa. Mäkisen profiilikuva Whatsappissa on muuttunut kypäräpäiseksi raksamieheksi. Hän kävelee reippaasti kohti ja ojentaa kätensä, jälleen hyvissä ajoin.
Tuomio on tullut, mutta Mäkinen ei ole katsonut sitä. Tiedätkö sä, hän kysyy, ja sanon, että tiedän. Ojennan puhelimeni hänelle ja varoitan, että aika paskaltahan se näyttää.
Haetaan kymmentä kuukautta vankeutta. Se on paljon enemmän kuin mitä Mäkinen odotti.
”Ei helvetti”, hän parahtaa ja kumartuu katsomaan näyttöä.
”Huumausainerikoksista, omaan käyttöön”.
Kierrämme Töölönlahden ympäri. Paluumatkalla istahdamme penkille.
”Aika lannistavaa settiä”, hän sanoo.
”On mulle pahempiakin sattunut kuin tuo kymmenen kuukautta, esimerkiksi silloin kun ne tulivat ovesta läpi. Silloin ne veivät muijan, koiran, 1480 Subutexia ja 18 tonnia. Mun oli vähän vaikea selitellä, mistä se raha oli tullut. Olin huolissani, että kai se koira pärjää, mutta se on nyt hyvässä kodissa.
Silloin tuli neljä vuotta, vaikka ne hakivat mulle jotain kahtatoista. Se oli eri aikaa. Nyt mä en ole enää riippuvainen mistään. Subutexitkin lopetin niin, että en mä niitä töissä vedä.
Työmaalla on mennyt hyvin. Se on hyvä työpaikka, hyvät laitteet. Mutta koneenkuljettajan kanssa on ollut ongelmia: kun mä sanon sille jostain, se ottaa sen vittuiluna. Ja kyllä mä kerran hermostuinkin ja sanoin että koita nyt vittu olla sekoittamatta sitä savea ja soraa. Ensimmäinen asia, joka koulussa opetetaan on, että maa-aines on eriteltävä keskenään. Mut on palkattu tuonne asentajaksi ja tarpeen vaatiessa kuljettajaksi, mutta se ei suostu tulemaan ulos sieltä koneesta.
Mulle soitettiin yhdestä energiafirmasta, että tulisinko töihin. Pääsisin asentamaan sähköjä putkien sijaan. Se työ kiinnostaa mua enemmän, tarjoaisi haasteita ja etenemismahdollisuuksia. Olen siitä hyvä työntekijä, että vaikka en ole mestari, niin olen nöyrä oppija. Mä arvostan sitä, että työmaa on siisti ja asenne kaikilla kunnossa.
Ei mua kiinnosta vedellä 70-senttisiä uria tuonne nurmeen. Palkka kasvaisi pariinkymmeneen euroon tunnilta. Nyt se on 14 euroa eikä vastaa työn vaativuutta. Koeajan jälkeen palkan pitäisi nousta tessin neloseen, mutta en mä tiedä nouseeko, kun pomo on huolissaan mun työssä jaksamisesta. Vaikutan kuulemma väsyneeltä ja olen tullut myöhässä duuniin. Ja yhtenä päivänä en tullut ollenkaan.
Piti hoitaa asioita, kuten hakea pankista rahaa ja väliaikaiset henkkarit Pasilasta, missä oli muutama ukrainalainenkin jonossa. Menin yhdeltätoista, mutta mua pidettiin siellä varmaan neljään. Oli tuttu huumepoliisi vastassa. On tullut pari kertaa aiemminkin asioitua siellä, niin naama on kulunut. Sen kyseisen kytän kanssa on otettu painiotteluakin joskus ysärillä.
No, laitoin yöllä puolenyön aikaan pomolle viestin, miksi en pääse aamulla työmaalle. En lukenut läpi, miten autocorrect kirjoitti kun sanelin pitkän viestin, ja sinne jäi kirjoitusvirheitä ja aukkoja. Pomo kyseli, että olenko kunnossa, kun se viesti oli sekava. Hän oli sitä mieltä, että on asiatonta lähettää viesti yöllä. Kai se onkin. Ajattelin, että hän pitää äänettömällä ja lukee aamulla ja että on parempi kertoa hyvissä ajoin.
Oon kuitenkin hyvin siellä töissä käynyt. Saikkuakaan en pitänyt, vaikka jäi peukalo työkoneen kauhan ja tärylätkän väliin. Kävin sitä työterveydessä näyttämässä, mutta menin silti seuraavana päivänä duuniin. Ja tämä keskisormi, kynsi ihan mustana, se jäi toisen kauhan alle.
Että tässä palanen tätä mun elämää sulle – aika raskasta on käydä duunissa pummilla, kun ei ole rahaa junalippuun, tehdä ympärivuorokautista päivää ja tulla kotiin, jossa sielläkään ei saa olla rauhassa. Kahdelta yöllä tulee joku hakkaamaan ovea, että onko sulla bentsoja, no ei ole, painu helvettiin siitä, mun pitää herätä tunnin päästä duuniin. Ei voi astioitakaan jättää keittiön tiskialtaaseen, kun ne lähtevät sieltä kävelemään. Kaikki siellä käyttävät. Koita siinä sitten pitää pää kasassa.
Pomo on oikeassa, että on ollut aika raskasta. Pitää varmaan levätä enemmän. Tekisi mieli vetää lärvit, mutta en mä vedä, kun ylihuomenna on duunia. Perjantaina mä olin yksissä kotibileissä ja vedin siellä yhden esson. Vieläkin on vähän sekava olo siitä. Mutta mihinkään juhliin en olisi lähtenyt, jos olisi ollut töitä seuraavana päivänä. Tuosta ehdin palautua hyvin.
Meillä oli työpaikan virkistäytymispäiväkin. Aika kiva reissu. Oltiin pomon veneellä, voin näyttää videon sieltä. Tuossa näkyy sihteeri ja tuossa toimitusjohtaja.
Tavallaan mä haluaisin kertoa töissä ihan suoraan mun tilanteen. Työmaalla nyt on jos jonkinlaista tyyppiä töissä. Jos sieltä kaikki pikkurikkurit kiellettäisiin, jäisi rakennushommat hoitamatta.
Ehkä voisinkin kertoa sitten kun on vakituinen sopimus eikä enää koeaika päällä, ettei voisi lentää noin vain pihalle. Ehkä ne sitten ymmärtäisivät tätä mun tilannetta paremmin.”
Viimeisellä tapaamiskerrallamme istumme kalliolaisen ravintolan nurkkapöytään. Avaan tietokoneen. Mäkinen nojautuu tuolinsa selkänojaa vasten. Kehotan keskeyttämään, jos jokin kohta tuntuu virheelliseltä tai särähtää korvaan.
Alan lukea juttua. Välillä vilkaisen Mäkistä, joka kuuntelee hiljaa keskeyttämättä kertaakaan.
Suljen läppärin kannen.
”Eikö mitään sanottavaa?”, ihmettelen lopuksi.
”No mä kuuntelin!”, Mäkinen sanoo.
”Sehän oli ihan hyvä juttu.”
Mäkinen kertoo puhuneensa tuomiosta muutamalle läheiselleen. Äiti saa kuulemma tietää viimeistään sitten kun hänestä ei enää kuulu. Tosin kerran meni vuosi, ettei äiti tiennyt Mäkisen olevan vankilassa.
Ehdonalaisvalvojan kanssa ei ole tullut juteltua kesän jälkeen. Mäkinen on unohtanut ilmoittaa tälle uuden numeronsa. Hän kaivaa nyt puhelimen taskustaan ja lähettää tälle viestin. Pitäisi mennä taas käymään.
Päätöstä katkosta tai korvaushoidosta hän ei ole vieläkään tehnyt. Riippuu töistä ja tuomioista. Ensi viikolla tulee tieto siitä energiafirmasta, johon hän haluaisi vaihtaa töihin.
Nyt vaan poltellaan jäitä.
Kotona avaan tekstiviestin, jonka Mäkinen lähetti ennen ensimmäistä haastattelua Torkkelinpuistossa. Siitä on nyt puolitoista kuukautta.
”Hetken kelasin, että mitähän tässä oikein tapahtui. Kohtaaminen käräjäoikeudessa vastaajan ja asianomistajan välillä on erikoista, kaiketi vähän säikähdin, kun eipä ole ennen tuollaista tilannetta ollut.
Mietin tuossa puistossa istuessani ja kirjaa lukiessani, että mitäköhän mahdat kirjoittaa aiheesta, joka on niin käsittämättömän laaja. Kiinnostaako aihe tavallisia suomalaisia nuoria? Tässä on niin paljon kulmia, yhteiskunnallinen ja yksilötaso, että tämän tarinan kirjoittamalla tulemme raapaisemaan vain pintaa. Ymmärtääkö sitä kukaan?
Nyt olen ehtinyt hetken pohtia asiaa. Kyllä mulle passaa, että lähdetään rakentelemaan juttua. Ehdotan, että tavataan jossain ulkona koska on kesä ja kaunis ilma. En haluaisi istua missään toimistossa, tulee kuulustelut mieleen.
Tänä päivänä ei todellakaan tiedetä, millaista on elää maailman pimeällä puolella. Huumausaineet, rikollisuus ja väkivalta ovat meille arkipäivää. Koska huumeita ei saa Ärrältä, usein oleskelemme vain kaltaisiemme seurassa. Saadaksemme aika ajoin lisää rahaa kalliisiin aineisiin, saattaa joku sivullinen täysin viaton kansalainen kärsiä, sillä häneltä on varastettu jotain, minkä saattaa vaihtaa pikaisesti johonkin muuhun tarpeellisempaan.
Tämä on todellista elämää meidän kaikkien kohdalla. Vaikka en usko, että kukaan luonnehtii sitä hyväksi elämäksi, niin monelle meistä se elämä on ollut aina samanlaista, tuttua ja turvallista. Kuilun reunalla pieni hetki kerrallaan, sen pidemmälle omaa elämänkaarta pohtimatta.
Mahdollisuus lopettaa huumeiden käyttö ja saada asiat kuntoon tulisi suoda jokaiselle, joka joutuu tekemään rikoksia saadakseen aineita riippuvuuteensa.
Olen ehdottomasti sitä mieltä, että tuomio tulisi muuttaa sen suuntaiseksi, että siitä hyötyisi sekä ongelman omaava henkilö että yhteiskunta. Kysymys on kuukausista, jotka voisi vankilan sijaan viettää katkaisuhoidossa ja jatkokuntoutuksessa.
Näitä ratkaisuja on jo otettu käyttöön. En olisi ensimmäinen. Toivon, etten viimeinenkään.”
Mäkisen nimi on muutettu.
