Kritiikki: Suruton spektaakkeli

T:Teksti:

K:K: Alan Virta, Annie Ingram

Robert F. Kennedyn viimeinen matka – jaettu muisto 

Suomen valokuvataiteen museo, Suuri näyttelytila 

Kaapelitehdas, Kaapeliaukio 3, G-rappu, 00180 Helsinki 
16.9.2022–8.1.2023
 

ti-su klo 11–18, ke klo 11–20 

Kun tunnettu henkilö kuolee, suru kokoaa ihmiset yhteen. Tunteiden osoittaminen julkisesti on silloin tavallista sallitumpaa. Robert F. Kennedy murhattiin 6. kesäkuuta 1968, ja kaksi päivää myöhemmin amerikkalaiset kerääntyivät junaradan varteen seuraamaan kuolleen presidenttiehdokkaan ruumiin matkaa New Yorkista Washingtoniin. Osalla surijoista oli kamera mukanaan.

Vuosikymmeniä myöhemmin taiteilija Rein Jelle Terpstra matkasi samaa reittiä ja kolkutteli ihmisten oville etsien heidän filmimateriaalejaan. Hän oli saanut idean nähtyään saattopäivää junasta taltioineen Look-lehden valokuvaajan Paul Fuscon kuvia. 

Nyt sekä Fuscon että tavallisten amerikkalaisten ottamat valokuvat ja filminpätkät ovat esillä näyttelyssä Suomen valokuvataiteen museossa.

Mustavalkoisissa ja värillisissä kuvissa ihmiset odottavat junaa saapuvaksi ja vilkuttavat sille. Perävaunussa vilahtaa Yhdysvaltain lipulla verhottu arkku, ja pian juna jo lipuu kaukaisuuteen. Joissain kuvissa perheet ovat asettuneet poseeraamaan. Senaattorin viimeinen matka oli ennen kaikkea spektaakkeli, johon osallistumista saattoi muistella myöhemmin. Minä olin täällä, minä todistin historiaa, kuvat sanovat.

Samaa tarkoitusta varten jokainen englantilainen kaivoi älypuhelimensa esiin, kun Elisabet II:n arkkua kuljetettiin Lontoon kaduilla. Siinä on ironiaa: Harva tallaaja tapasi Kennedyä tai Elisabetia, vaan oppi tuntemaan heidät videoiden ja valokuvien välityksellä, ja nyt kun he kulkevat muutaman metrin päässä, välissä onkin arkku ja kameran linssi. Palvomme kuuluisuuksia aina kuvien kautta, ja kuvilla heidät myös hyvästelemme. 

Kuva: Annie Ingram, Elkton, 1968

Terpstran kuratoimassa näyttelyssä valokuvista ei ole tullut niinkään muistoja, vaan muistoista on syntynyt valokuvia. Toisin kuin nykypäivänä, kuvia ei ole alun perin tarkoitettu jaettavaksi. Siksi niihin on taltioitu yksityistä melankoliaa. Kuvat muistuttavat toinen toisiaan, aivan kuten surupäivitykset Facebookissa – Lepää rauhassa, Vesku!

Kuvien identtisyydestä syntyy vaikutelma jaetusta kokemuksesta. Samalla palaudutaan valokuvauksen ytimeen eli muistamiseen ja säilömiseen. Valokuva on todiste läsnäolosta ja muistutus elämän rajallisuudesta, kuolevaisuuden monumentti.

Yksi ensimmäisiä valokuvauksen lajityyppejä oli viktoriaaninen post mortem -valokuvaus, jossa hiljattain kuollut ikuistettiin vielä kerran valokuvaan. Kuva auttoi jäljelle jääneitä surutyössä. Me nykyihmiset katsomme kuvia poismenneistä samalla tavalla: valokuva on yhä suruobjekti. 

Näyttely kehottaa ”pohtimaan tunteiden sosiaalisuutta”, mutta valitettavasti tunteet eivät välity kuvista. Ilman kontekstia monet kuvista voisivat nopealla vilkaisulla olla suomalaisperheen kotialbumista, jonka alivalottuneissa kymppikuvissa isä ja poika pönöttävät pientareella odottamassa sekunneissa ohikiitävää autoa Jyväskylän MM-rallissa.

Paljon tyhjää tilaa jättävä koruton ripustus ei auta asiaa. Vastikään remontoidun valokuvataiteen museon isossa näyttelytilassa kokonaisuus tuntuu valitettavan vajaalta ja kolkolta. 

Kiinnostavinta näyttelyssä on valokuvista esiin piirtyvän väkijoukon moninaisuus. Suru selvästi kosketti amerikkalaisia ihonväriin ja sosioekonomiseen asemaan katsomatta. Demokraattisenaattorin viimeistä matkaa seuraamaan kerääntyneet ihmiset olivat etenkin syrjäkylien asukkaita, heitä, jotka vajaat viisikymmentä vuotta myöhemmin äänestivät Donald Trumpin valtaan.

Monien amerikkalaisten mielestä tulevaisuus kuolikin Bobby Kennedyn mukana. Ovatko he, yhdysvaltalaiset, näissä kuvissa viimeistä kertaa yhdessä?

Post mortem: USA.