Miltä tulevaisuus näyttää pandemian aikaisen kansainvälisen yhteistyön perusteella? Sanoisin, että melko synkältä.
On vaikea keksiä selvempää tulikoetta valtioiden kyvylle ratkaista ongelmia yhdessä kuin rajoja kumartamaton, tappava hengitystievirus.
Koronapandemia oli kuitenkin itsekeskeisyyden aikaa: länsimaat hamstrasivat maskeja ja testejä, hyödynsivät vientikieltoja, lisäsivät omien rokotteidensa määrää. Samalle ne arvostelivat vuorotellen toinen toistaan rokotenationalismista.
Yhteistyökyvyn puute pelottaa etenkin nyt, kun meitä uhkaa yhä useampi maailmanlaajuinen kriisi aina ruokapulasta luonnon monimuotoisuuden katoamiseen.
Syyt yhteistyön ongelmiin juontavat juurensa historiasta. Kansainväliset instituutiot, kuten YK, Maailman terveysjärjestö (WHO), Kansainvälinen valuuttarahasto (IMF) ja Maailmanpankki syntyivät maailmansotien jälkeen selkeään tarpeeseen: länsi pyrki estämään kauheuksien toistumisen.
Instituutiot varttuivat nykyiseen muotoonsa kylmän sodan aikana, jolloin niiden tukijat olivat suhteellisen samankaltaisia, kommunismin pelon yhdistämiä maita. Nykyään kansainvälinen yhteisö kattaa kuitenkin lähes koko maailman ja sisältää keskenään erilaisia taloudellisia ja poliittisia järjestelmiä sekä historiallisia kehityskulkuja – arvomaailmoista puhumattakaan.
Kun Venäjä hyökkäsi helmikuussa Ukrainaan, länsi tiivistyi jälleen yhtenäiseksi rintamaksi vanhaa tuttua vihollista vastaan. Globaalissa etelässä Venäjän vastaisiin pakotteisiin taas ei juuri haluttu osallistua.
Maaliskuussa järjestetyssä YK:n yleiskokouksessa merkittävä osa Afrikan maita pidättäytyi tuomitsemasta Venäjän hyökkäystä. Toimintalogiikka ei kuitenkaan varsinaisesti poikkea länsimaista.
Globaali etelä suhteuttaa poliittiset boikottinsa omiin taloudellisiin ja geopoliittisiin intresseihinsä, mikä johtaa pohjoisesta katsottuna laihoihin lopputuloksiin. Samoin länsimaat suhtautuvat laiskasti esimerkiksi uiguurien kohteluun Kiinassa, palestiinalaisten asemaan Israelissa tai ihmisoikeusrikkomuksiin Saudi-Arabiassa.
Kansainvälisen lain vastainen sodanaloitus Ukrainassa on kenties maailmanpoliittisesti merkittävämpi kuin kansanmurha, apartheid tai ihmisoikeusrikkomukset, mutta laiton oli myös Irakin sota.
Tarkoitukseni ei ole vähätellä Ukrainan sotaa, saati puolustella Venäjää, jonka toimet Ukrainassa ovat yksiselitteisen tuomittavia. Ukrainan sota on katastrofaalinen ja äärettömän surullinen humanitaarinen kriisi, jonka pysäyttämiseksi on tehtävä kaikki mahdollinen. Yhteisiin sääntöihin ei kuitenkaan voi vedota vain silloin, kun se on itselle tärkeää ja sitten yllättyä, jos muut eivät seuraa perässä.
Lännessä ollaan paikoin sokeita sille, miten globaali etelä meitä katsoo. EU nähdään etenkin Afrikassa arvojohtajan sijaan usein epäoikeudenmukaisena kumppanina, joka osaltaan ylläpitää Afrikan alisteista asemaa maailmanpolitiikassa.
Hyvän esimerkin tästä tarjoaa pandemia-ajan rokotepolitiikka. Intia ja Etelä-Afrikka halusivat tasata rokotteiden määrää eri maanosien välillä, ja ne esittivät lokakuussa 2020 Maailman kauppajärjestölle (WTO) niiden patenttien väliaikaista poistoa. Suurin osa globaalin etelän maista yhdistyi tukemaan aloitetta. Ne toivoivat, että akuutin helpotuksen lisäksi patenttien poistaminen toimisi ennakkotapauksena, jonka avulla maailmanlaajuista lääkkeiden patenttijärjestelmää voitaisiin haastaa.
Oletettavasti samoista syistä lääkeyhtiöt vastustivat aloitetta koko lobbauskoneistonsa voimalla. Niin vastusti myös lääkkeiden tärkeä viejä EU, joka tuki lahjoituksiin ja vapaaehtoisuuteen perustuvaa rokotteiden jakamisjärjestelmää Covaxia, jota Euroopan komissio oli perustamassa huhtikuussa 2020. Tasavertaisen dialogin ja rakenteellisen muutoksen sijaan länsi pitää kiinni pelastajanviitastaan.
Globaali etelä näyttäytyy edelleen pelinappulana lännen ja sen kulloisenkin vihollisen välisissä kamppailuissa, ja kansainvälinen yhteistyö tämän kamppailun areenana. Voi kuitenkin olla, ettei kaikkia enää kiinnosta pelata. Ei ainakaan niillä korteilla, jotka länsi on aikanaan jakanut.
