Onks mitää säätiöö, onks mitää apurahaa?

Ylioppilaslehden toimitussihteeri Anni Härkönen aloitti opinnot vähävaraisena. Nyt hän on apuraharikas kahdeksannen vuoden opiskelija, joka on päässyt nauttimaan luksusvaihdoista Euroopan kalleimmissa maissa. Tässä jutussa hän kertoo, miten hän sen teki.

T:Teksti:

K:Kuvat: Amy Gelera

En silloin tiennyt istuvani yliopistoaikani hyödyllisimmällä luennolla. 

Muistan, että luentosalin ilma tuntui jo aavistuksen ummehtuneelta ja silmäluomet opiskelemisesta raskailta. Luennoitsija taisi kertoa siitä, miten hän oli rahoittanut journalistisia juttuprojektejaan vapaana toimittajana. 

Huomioni heräsi, kun luennoitsija mainitsi taikasanat apuraha ja Excel. Hän kertoi laatineensa apurahojen myöntäjistä ja hakuajoista vuodenkierron mukaan järjestetyn taulukon ja kehotti meitä journalistiikan opiskelijoita tekemään samoin.

Innostuin. Voisiko myös opiskelunsa rahoittaa apurahoilla?

Idea tuntui kokeilemisen arvoiselta, eikä edes kovin työläältä: rakastan asioiden taulukointia ja olen hyvä laatimaan hakemuksia ihan mihin tahansa tarkoituksiin.

Olen vuosien varrella excelöinyt muun muassa hiihtokilometrejä, marjasaalislitroja ja verovähennyksiä. Lisäksi olen hakenut ja saanut viisi eri korkeakoulupaikkaa ja kirjoittanut kymmeniä työhakemuksia – myös ystävilleni, kun haettava on toisinaan loppunut itseltäni kesken.

Päätin kokeilla apurahojen hakemista ensin harrastusmielessä. Nyt, kuusi vuotta ja 14 590 euroa myöhemmin huomaan, että olen treenannut itseni aika hyväksi.

Lähdin yliopistoon vuonna 2015 vaatimattomista lähtökohdista. En saanut vanhemmiltani taloudellista tukea opintoihini, eikä minulla ollut opintojen alkaessa kymppitonnien perintöä tai lapsuuteni ajan lapsilisillä lihotettua osakesalkkua.

Käytännössä tämä tarkoitti, että fuksivuotenani valitsin usein työvuoron hampurilaisravintolassa haalaribileissä juhlimisen sijaan. Töiden jälkeen olin rättiväsynyt ja tunsin lemuavani niin voimakkaasti suolakurkuilta ja majoneesilta, etten viitsinyt lähteä jatkoillekaan.

Opiskelijaelämä ei tuntunut hääviltä. En silti uskaltanut rahoittaa elämistäni opintolainalla, sillä opiskelin alaa, jonka työllistymisnäkymät tuntuivat epävarmoilta.

Hain ensimmäistä apurahaani hupimielessä. Ajattelin testata, miten pienellä vaivalla tililleni tippuisi ilmaista rahaa.

Olin kuullut huhua, että Tampereella toimiva Idmanin säätiö avusti Tampereella lukion käyneitä korkeakouluopiskelijoita, kunhan nämä täyttivät tietyt ehdot varallisuudesta ja koulumenestyksestä.

Sattumalta sovin täydellisesti säätiön kriteereihin: olin laudaturin papereineni tarpeeksi menestynyt ja hampurilaisravintoladuunarina tarpeeksi köyhä, jotta minua kannatti rahoittaa.

Silti häkellyin, kun ensimmäinen, 900 euron arvoinen stipendi tipahti tililleni syksyllä 2016. Olin käyttänyt hakemuksen laatimiseen ja tarvittavien liitteiden ja todistusten etsimiseen korkeintaan puolikkaan työpäivän.

Palkkatyössä minulta olisi kestänyt saman summan tienaamiseen nettona noin 75 tuntia. Se on pitkä aika käännellä hampurilaispihvejä rasvankatkuisessa, huonosti ilmastoidussa ravintolakeittiössä. 

Vähitellen innostuin apurahoista ja stipendeistä lisää. Käytin muutaman yön lukemalla läpi netin apurahatietokantoja. Huomasin, että Suomessa rahoitetaan ihailtavan monipuolisesti eri opintoja ja opinnäytetöitä laidasta laitaan. Esimerkiksi saunakulttuuria tai sikatalouden edistämistä käsitteleville graduille löytyy omat rahoittajansa.

Suurin osa eteen sattuneista hyväntekijöistä rahoitti väitöskirjoja ja isoja tutkimushankkeita, mutta aina välillä löytyi sellainen säätiö tai rahasto, joka jakoi rahaa myös perustutkinto-opiskelijoille tai heidän opinnäytetöihinsä. 

Näihin minä tartuin kiinni. Kirjasin kiinnostavat, lupaavalta vaikuttaneet säätiöt Exceliini ja luonnostelin tulevia hakemuksia valmiiksi yön pimeinä tunteina.

Työväen opintorahastolle korostin duunaritaustaani ja kympintyttöyttäni. Taisin itkeä hakemuksessa sitä, miten työnteko vei aikaa opiskelulta. Myönnän, että se tuntui vähän hölmöltä – en ollut lainkaan varma, käyttäisinkö työnteosta vapautuvaa aikaa mihinkään järkevään, jos en kävisi töissä.

Paatoksellinen itkuvirsi kuitenkin kannatti. Pari kuukautta hakemisesta tililleni tipahti tonni.

Suomessa on noin 800 apurahoja jakavaa säätiötä. Niistä vain murto-osa jakaa rahaa korkeakoulujen perustutkinto-opiskelijoille.

Isommat rahat liikkuvat tieteellisen tutkimuksen ja taiteen rahoituksessa, kertoo historioitsija Liisa Suvikumpu. Hän toimii säätöiden ja rahastojen edunvalvontajärjestön toimitusjohtajana.

Säätiöitä perustettiin Suomessa runsaasti etenkin 1950-luvun molemmin puolin. Suvikummun mukaan taustalla vaikutti usein maailmanparantamisen ideologia.

”Ajatus oli monesti, että kun mä lahjoitan tähän rahaa, joku tulevissa sukupolvissa selviää vähän helpommalla.”

Usein syynä lahjoitukselle oli lahjoittajan halu kehittää tiettyä seutua tai seutukuntaa. Taustalla oli traagisiakin tarinoita: jos oma lapsi oli kuollut tiettyyn sairauteen, saattoi tämän vanhempi perustaa säätiön tukemaan sairauteen liittyvän lääketieteen alan opiskelua tai tutkimusta.

Rahanjakoperusteita on vaikea muuttaa. Siksi moni säätiö on jakanut rahaa lähes samanlaisin perustein vuosikymmeniä tai jopa vuosisatoja.

Jos oma lapsi oli kuollut tiettyyn sairauteen, saattoi tämän vanhempi perustaa säätiön tukemaan sairauteen liittyvän lääketieteen alan opiskelua tai tutkimusta.

Minäkin opin nopeasti, että monelle rahoittajalle hakijan taustalla on väliä. Yksi rahasto (1000 euroa) rahoitti ainoastaan kotipaikkakunnaltani lähtöisin olevia opiskelijoita. Toinen (1500 ja 2000 euroa) vaati, että hakijalla oli oltava sukujuuria Sortavalassa, kolmas (1000 euroa) sitä, että sekä hakijan että tämän vanhempien vuositulot olivat riittävän pienet.

Toiset säätiöt ovat määritelleen nichensä hyvin tarkkaan. 

Esimerkiksi Reinhold Ekholmin nimeä kantava säätiö jakaa apurahoja vähävaraisille, nuorehkoille latinan tutkijoille tai opettajille – mutta rahoitettavien on oltava miehiä. (Ylioppilaslehti ihmetteli säätiön tiukkaa rajausta jo vuonna 2009 julkaistussa artikkelissa.)

Salaojituksen tukisäätiö taas rahoittaa maankuivatukseen ja salaojitukseen liittyvää tutkimusta ja opinnäytetöitä.

Apurahanhakija voi hyötyä myös toisen kotimaisen kielen osaamisesta tai pikkupaikkakuntalaisuudesta. 

Suomenruotsalaisten tai ruotsiksi opiskelevien opintoja rahoittaa Studiefonden. Lahjakkaille loimaalaistaustaisille korkeakouluopiskelijoillekin on oma stipendirahastonsa.

Pikkupaikkakuntien jakamat stipendisummat ovat tyypillisesti vaatimattomia, joitakin satoja euroja.

Toisinaan stipendiin on liitetty pieni porkkana. 

Äänekosken kaupunki myöntää 350 euron stipendejä niille opiskelijoille, jotka säilyttävät kaupungin kotikuntanaan, vaikka asuisivatkin opiskelujen vuoksi toisaalla.

Muuttotappiokunnan väestön ikäjakaumaa kätevästi nuorentava stipendi voi kaupungin verkkosivujen mukaan ”auttaa ylläpitämään elävää suhdetta kotikuntaan, kun opiskelupaikkakunnan ja kotikunnan väliseen matkaamiseen jää enemmän rahaa”.

Valtaosa korkeakouluopiskelijoille jaetuista stipendeistä ja apurahoista on varsin vastikkeettomia. Edes Äänekosken kunta ei vaadi, että stipendiaatti todellisuudessa käyttää saamansa rahat bussilippuihin opiskelupaikkakuntansa ja Keski-Suomen välillä.

Yksittäiset apurahani ovat niin pieniä ja niille etukäteen määritellyt käyttötarkoitukset niin laajoja, ettei yksikään rahoittajani ole toistaiseksi vaatinut minulta yksityiskohtaista selvitystä siitä, mihin olen saamani rahan käyttänyt. Lavea parin lauseen kirjoitelma (15 minuuttia) rahojen käytöstä toteutuneeseen opiskelijavaihtoon tai valmistuneeseen kandintutkintoon on riittänyt, osa rahoittajista ei ole pyytänyt sitäkään.

Hyvä niin. Moni mesenaattini kääntyisi haudassaan, jos kuulisi, miten tehokkaasti olen saanut hukattua opiskeluapurahani toimintaan, joka muistuttaa opiskelua mahdollisimman vähän.

Kun apurahoja oli kertynyt tililleni kolmisen tuhatta euroa, aloin pohtia tapoja tuhlata rahoja. Opiskelijavaihto kiinnosti, eikä vähiten siksi, että sitä varten voisin hakea lisää apurahoja. Moni säätiö tukee mielellään tulevaisuuden tekijöiden kansainvälistymistä.

Halpa kalja tai lämpimän kesäiset säät eivät kiinnostaneet minua – näistä pääsisin nauttimaan ihan tavallisilla viikonloppureissuilla Keski- tai Etelä-Euroopassa milloin tahansa.

Sen sijaan minua viehättivät mahdollisimman kylmät ja kalliit maat, jotka olivat aiemmalla tulotasollani tuntuneet utopistisilta ja mahdottomilta saavuttaa. Myös maskuliiniset viikinkitarinat, mytologiat ja vaikeasti ymmärrettävät kielet vetivät puoleensa. Kun näin kotiyliopistoni vaihtokohteiden listalla Reykjavíkissa sijaitsevan Islannin suurimman yliopiston nimen, valinta oli selvä.

Muutaman apurahan turvin lähdin opiskelijavaihtoon Islantiin aikana, jona Islannin kruunu oli suhteessa euroon kalliimpi kuin vuosiin. Vaihtokohteessa opiskelin minimimäärän kursseja. Käytin muutaman kympin koulukirjoihin ja muutaman tonnin ”virkistäytymistarkoituksiin”.

Voi pojat, miten virkistävä retki se oli! Ratsastin islanninhevosilla pitkin laavakenttiä ja kiipeilin lampaiden kanssa uinuvien tulivuorten rinteillä. Lisäksi rahaa paloi vuokra-autoiluun ja paikallisen Alkon kalliiseen, mehulta maistuvaan viiniin. Tein maan ympäri ”opintomatkan”, jonka tavoitteena oli ravata läpi mahdollisimman monta Instagramissa herkulliselta näyttävää maisemaa ja liottaa mehuviinin turvottamaa ruhoani kiehuvan kuumissa lähteissä, jotka tuoksuivat vienosti mädältä kananmunalta.

Käytin muutaman kympin koulukirjoihin ja muutaman tonnin ”virkistäytymistarkoituksiin”.

Reissu näytti niin hyvältä somessa, että pari vuotta myöhemmin innostuin hakemaan toiseen opiskelijavaihtoon Islannin itänaapuriin Färsaarille. Kun se ei onnistunut, jouduin tyytymään Norjaan.

 En vaivannut päätäni liikaa sillä, että kohteessa kaikki kurssini olivat päällekkäin ja jouduin pudottamaan opiskeltavien kurssien määrän minimiin.

Sen sijaan nautin lisääntyneestä vapaa-ajastani, kuten parhaiten taidoin: opettelin hiihtämään ja lipitin terästettyä kaakaota vuoristoisissa hiihtokeskuksissa. Vakuutin itselleni käyväni vaihtokaupunkini kalleimmalla joogastudiolla ensisijaisesti imemässä itseeni maan kieltä ja kulttuuria, en siksi, että halusin valita tyyriin studion, koska pystyin, tai siksi, että studion vessassa oli tajuttoman hyväntuoksuista tyyristä artesaanikäsisaippuaa ja unelmanpehmeät pyyhkeet.

Viimeistään toisen opiskelijavaihdon kohdalla huomasin, että apurahaharrastukseni herätti opiskelijapiireissä myös närkästystä. Moni tuttavani ei ollut koskaan tajunnut hakea yhtäkään apurahaa. Kumma kyllä, kateutta ei lievittänyt edes se, että olin valmis jakamaan apuraha-Exceliäni kaikille, joiden kanssa asia tuli puheeksi (olen vieläkin, saa laittaa sähköpostia!).

Ilmainen raha ei tipu tililleni tyhjästä, vaikka usein siltä tuntuukin. Jokusen tuhannen euron jälkeen aloin pohtia, kuka minulle jakaa rahaa ja miksi.

Avokätisin – ja ehkä hämmentävin – mesenaattini on ollut Sortavala-säätiö, joka on jakanut minulle opintojeni aikana yhteensä 3 500 euroa.

Sortavala-säätiön hallituksen puheenjohtaja Risto Voipio innostuu sukunimestäni heti puhelun alussa. Hän tietää lukuisia sukunimikaimojani Sortavalan alueelta.

Voipio listaa nimen toisensa perään, mutta jokaisen kohdalla joudun tuottamaan pettymyksen. Yksikään ei kuulosta tutulta.

Eikä ihme, sillä yhteyteni koko säätiöön löytyi sattumalta.

Tiesin, että minulla, kuten noin miljoonalla muullakin suomalaisella, on sukujuuria menetetyn Karjalan alueella. Viitisen vuotta sitten kysyin vanhemmiltani huumorimielessä, löytyisikö minulta sukujuuria Sortavalasta. Hämmästyksekseni sain myönteisen vastauksen. Selvisi, että 2000-luvun alussa kuollut isoisäni oli syntynyt seudulla.

Sortavala-säätiö jakaa vuosittain rahaa sortavalalais- ja laatokankarjalaistaustaisille – siis minulle ja kaltaisilleni korkeakouluopiskelijoille – kansainvälistymiseen ja opintojen loppuunsaattamiseen.

Olen saanut tällaisen apurahan kahdesti. Nyt olen soittanut Voipiolle tunnustaakseni syntini. Huomaan kierteleväni aiheen ympärillä pitkään. Lopulta kerron hänelle eläneeni apurahojen ansiosta “varsin mukavaa arkea” ja ratsastaneeni rahojen avulla islanninhevosella auringonlaskuun.

Mitä säätiössä ajatellaan siitä, että olen syytänyt apurahoja virkistystarkoituksiin?

Linjan toisessa päässä on hiljaista. Voipio huokaisee. 

“On monenlaisia apurahansaajia. Toisessa ääripäässä on niitä, jotka palauttavat rahaa, koska eivät tarvinneetkaan kaikkea. Näitä olen arvostanut”, hän sanoo.

Minä en kuulu tähän joukkoon.

“Sitten on juuri tätä, että kun rahaa kerran on, kaikki käytetään. Äärimmäinen ääripää on se, että rahat saatuaan ihminen juo itsensä hengiltä.”

Voipio kertoo kuulleensa toisesta säätiöstä näinkin joskus käyneen.

Ennen kuin Sortavala-säätiöstä tuli Sortavala-säätiö, sen taustalla vaikutti yhteisöjä, joiden tarkoitus oli auttaa hädänalaisia, jotka olivat joutuneet vaikeuksiin sotien ja karjalaisalueiden luovuttamisen takia. Samalla haluttiin tukea luovutetuilta alueilta paenneiden koulutusta. Kun Karjalan luovutus jäi pysyväksi, yhdeksi tavoitteeksi nostettiin kulttuuriperinteen säilyttäminen.

Voipio sanoo, että ajan kuluessa säätiön olemassaoloa ja tarkoitusta on pitänyt pohtia uudelleen. Monet lapset ja nuoret alkavat olla neljännen tai viidennen polven karjalaisia. Aika on katkonut siteitä sukujuuriin.

Näin on käynyt minullekin. Se on saanut miettimään, miksi minua ja kaltaisiani edelleen rahoitetaan. Opiskelijoiden sosiaaliturva on parantunut 1950-luvulta, ja opintorahan, asumistuen ja opintolainan avulla opiskelijan kuin opiskelijan pitäisi kyllä tulla toimeen opintojen aikana. Olemmeko me karjalaiset niin ylisukupolvisesti kipeitä ja köyhiä, että almuja on tarpeen edelleen antaa?

Voipio ei pidä apurahoja osana sosiaaliturvajärjestelmää. Siksi säätiö ei esimerkiksi kysy apurahanhakijoilta heidän tulojaan. Hakijoiden varallisuuden selvittäminen olisi Voipion mukaan mahdotonta.

Hänen mielestään arvokasta on sekin, että hakijat näkevät pikkuisen vaivaa apurahan eteen selvittäessään esivanhempiensa taustoja. 

“Aina välillä apurahansaajista joku on kertonut raportissaan innostuneensa juuristaan apurahan saatuaan. Tietysti voi olla kyse siitäkin, että nuollaan ruokkivaa kättä.”

Voipio myöntää, että järjestelmä mahdollistaa sen, että apurahan saa ihminen, joka ei taloudellisen tilanteensa puolesta sitä tarvitsisi.

Tunnen piston sydämessäni.

“Sille, että apurahalla lähtee ratsastamaan ponilla Islannissa, on kaksi mahdollista seurausta. Voi tuntea siitä häpeää, joka on kasvattavaa. Tai kun istuu vanhainkodissa pyörätuolissa, voi ajatella, että se oli hienoa aikaa”, Voipio sanoo.

Säätiöiden taustalta löytyy sekalainen joukko hyväntekijöitä. Työväen opintorahaston (1100 euroa) johdossa istuu kasa demarivaikuttajia. Toinen rahasto (1000 euroa) taas on saanut nimensä ja pääomansa jo edesmenneeltä paperitehdaspatruunalta Juuso Waldenilta ja tämän puolisolta Tellervolta.

Sellunkatkuista stipendiäni pankkitilillä katsoessani pohdin, onko tämä okei. Työssäni toimittajana olen tottunut siihen, että jo kesätoimittajakeikalla mansikkapellolla haastateltavalta saatu marjalaatikko on syntiä. Alan puritaanit uskovat, että jo kaksi kiloa mansikoita voi saada toimittajan riippumattomuuden rakoilemaan.

Tällä taustalla ei ole ihme, että taloudellinen riippuvuus demareista arveluttaa.

Historioitsija Liisa Suvikumpua ajatukseni vähän naurattaa.

”Tullaan mahdottomuusyhtälön eteen, jos näin ajattelisi. Suomeen mahtuu niin monenlaisia säätiöitä, että kaikille löytyy joku rahoittaja.”

Puhelua on kestänyt parikymmentä minuuttia, kun jo huomaan ripittäytyväni myös Suvikummulle. Kerron kalliista opiskelijavaihdoistani ja löperöstä rahankäytöstäni. Yllätyksekseni hän vakuuttaa ymmärtävänsä ja jopa samastuvansa tuskasteluuni siitä, onko harrastukseni hamstrata ja hassata apurahoja ollut moraalitonta.

”Mä en usko apurahojen hyödyllisyyden pilkuntarkkaan mittaamiseen. Tai siihen, että opiskelijavaihto olisi ollut onnistunut vasta silloin, jos et olisi pystynyt kavereinesi jonain krapula-aamuna laittamaan rahaa yhteen rasvaiseen munakkaaseen”, Suvikumpu sanoo.

Hän vakuuttaa, että säätiöt tuntevat kyllä riskit, joita rahan jakamiseen tuntemattomille liittyy – ja jatkavat rahan jakamista siitä huolimatta.

Suvikumpu on seurannut säätiöiden toimintaa läheltä sekä nykyisessä tehtävässään että eri säätiöiden hallituksissa.

”Siellä toivotaan, että jokainen rahoitettava voisi mahdollisimman hyvin toteuttaa suunnitelmansa. Että apuraha antaisi vapautta ajatella ja etsiä vaihtoehtoja – ja että se aikanaan kanavoituisi yhteiskunnan hyödyksi.”

Työssäkäyvänä vajaat 15 000 euroa apurahoja ei enää tunnu kovin suurelta summalta. 

Se on silti hyvä summa ilmaista ja verotonta rahaa melko vähällä vaivalla. Nykyisessä työssäni toimittajana joutuisin paiskimaan hommia täysipäiväisesti puoli vuotta, jotta saisin tienattua saman summan nettona. 

Hakiessa harjaantuu. Olen muokannut vuosien varrella samaa, hyväksi havaitsemaani hakemuspohjaa, joten alun jälkeen uusien apurahojen hakemiseen ei ole enää kulunut juuri aikaa tai vaivaa.

Apurahojen hakeminen on kannattanut: olen saanut yhteensä 13 apurahaa tai stipendiä kymmeneltä eri rahoittajalta. Vuosien varrella vain yksi säätiö on hylännyt hakemukseni.

Verovapaat apurahat ovat kivaa ekstraa, jotka eivät vaikuta opintotukeen – eivätkä edes asumistukeen, kunhan ne on suunnattu muuhun kuin toimeentulon turvaamiseen: siis esimerkiksi matka-, laite- tai työhuonekustannuksiin.

Toisinaan tosin tuntuu ristiriitaiselta suhtautua apurahoihin kivana ekstrana, sillä tiedän, että omassakin tuttavapiirissäni on väitöskirjatutkijoita, joiden tutkimustyön kohtalo riippuu siitä, läpäiseekö juuri heidän hakemuksensa Koneen säätiön tai Suomen kulttuurirahaston tiheän seulan.

Maisteriksi tavoiteajassa valmistuva voi nykyään saada noin 6 000–7 000 euron arvoisen opintolainahyvityksen. Ajattelen apurahojani vähän kuin kaksinkertaisena lainahyvityksenä, jota en koskaan saanut – en uskaltanut nostaa opintolainaa ennen opintojeni loppuvaihetta.

Ajatus kaksinkertaisesta opintolainahyvityksestä tuntuu miellyttävältä, mutta vielä apurahojen tarjoamaa taloudellista helpotusta tärkeämpää on ollut apurahojen antama henkinen selkänoja.

En antanut gradun liikaa häiritä hiihtoharrastusta.

Apurahojen turvin olen uskaltanut tehdä opintojeni aikana vähän hölmöjäkin ratkaisuja – sellaisia, joita tuskin olisin uskaltanut tehdä ilman tunnetta siitä, että selustani on turvattu.

Rohkenin jättää opiskeluaikaisen työni pikaruokaravintolassa. 

Lähdin opiskelijavaihtoon maihin, joihin en muuten raaskisi matkustaa – en vain kerran, vaan kahdesti. 

Uskalsin lähteä opiskelemaan toista alaa jumitettuani ensimmäisessä pääaineessani kuusi vuotta. Tai no, kävin parilla luennolla toteamassa, että arki korona-ajan Zoom-fuksina on ankeaa ja jätin uudet opinnot suosiolla odottamaan koronan jälkeistä aikaa. Odottelen edelleen.

Neuvottelin itselleni palkattoman opintovapaan määräaikaisesta työstäni ja lähdin graduretriitille Lappiin. Sattumalta satuin paikalle sukset kainalossa keväthankien ollessa parhaimmillaan. En antanut gradun liikaa häiritä hiihtoharrastusta.

Vaikka apurahat ovat mahdollistaneet miellyttävän opiskelija-arjen, on kuitenkin yksi asia, jossa edes niistä ei ole ollut apua.

En ole vieläkään valmistunut. En tavoiteajassa enkä edes yhdessä tai kahdessa vuodessa sen päälle.

Tänä syksynä aloitin kahdeksannen vuoden yliopistossa.