Pääkirjoitus: Mitä on isänmaallisuus ympäristökriisin jälkeisessä maailmassa?

Isänmaansa menestystä tavoitellessa ihmiset ovat heikentäneet toisten mahdollisuutta elää isänmaassaan, kirjoittaa Ylioppilaslehden päätoimittaja Tuija Siltamäki.

T:Teksti:

|

K:Kuva Antti Yrjönen

Vuoden viimeisen Ylioppilaslehden kansijuttu kertoo isänmaasta. Tällä kertaa tarkastelussa ei ole sota, syrjäkylien puolisyrjäytyneet natsit tai se, kuka saa kuvailla itseään isänmaalliseksi ja kuka ei, vaan isänmaa.

Juttua (jonka voit lukea täältä) varten vierailimme Pohjois-Karjalan Valtimolle perustetussa Omavaraopistossa. Siellä kymmenkunta oppilasta harjoittelee opettajien johdolla omavaraisen elämän perusteita: kuinka kasvimaa raivataan, kasveja viljellään ja sato korjataan.

Juoksevan veden, keskuslämmityksen, sähkölaitteiden ja vessapaperin puuttumista lukuun ottamatta elämä ei enimmäkseen vaikuttanut hullummalta. Peltolan tuvassa mieleen alkoi kuin varkain hiipiä huolestuttavia ajatuksia. Pitäisikö lopettaa wolttaaminen ja valittaminen ja alkaa elää? Sienestää ja marjastaa, pakastaa ja perustaa palsta? Tai edes neuloa villapaita, lopettaa lentäminen ja ris­teileminen ja ruveta vegaaniksi?

Jo junassa tilasin lihapullat.

Ilmaston lämpeneminen voi johtaa siihen, että laajat alueet maapallolla muuttuvat käytännössä elinkelvottomiksi. Kuumuus ja kuivuus lisääntyvät, merenpinta nousee.

Isänmaallisesti ajatellen olemme siis tilanteessa, jossa oman isänmaamme kukoistusta tavoitellessa olemme vieneet monilta muilta ihmisiltä oikeuden isänmaahan. On kapeakatseista moralisoida Lähi-idästä tai päiväntasaajalta ympäristökriisiä, levottomuuksia ja ympäristökriisin aiheuttamia levottomuuksia pakoon lähteviä ihmisiä siitä, etteivät he jää ratkomaan kotimaansa ongelmia, kun niistä monet ovat meidän muiden aiheuttamia.

Suomessa isänmaallinen herätys käynnistyi 1840-luvulla. Herättäjien, fennomaanien, joukkoon kuulunut Maamme kirjan (1875) kirjoittaja Zacharias Topelius ajatteli, että ihmisen tehtävä on palvella isänmaata. Ehkä sitä voisi nykyään toteuttaa palvelemalla isänmaataan niin, ettei samalla vaaranna jonkun toisen oikeutta isänmaahan jossain toisaalla – ja sitä kautta omaansa.

Omavaraopisto on herättänyt monenlaisia kysymyksiä, kritiikkiä ja hilpeyttäkin. Meiltäkin on kysytty, onko se jokin nolo hippien larppi, outo kultti tai ilmastopaniikkia lietsovaa survivalismia. On paljon pahempikin vaihtoehto.

Että he ovat oikeassa – ja varautuvat.