Kuluneen vuoden aikana poliitikot, pääkirjoittajat, toimittajat, presidenteiksi itseään luulevat toimittajat, kolumnistit, influencerit ja muut auktoriteetit, joilla on suu eikä itsekunnioitusta sitä sulkea, ovat havahtuneet siihen, mikä elämässä on oikeasti tärkeää – ja auliisti saarnanneet siitä muillekin.
Pandemian lähestyvä päättyminen puolestaan paljastaa, mitä asioita ei koronan jälkeisessä maailmassa kaivata mieluiten ollenkaan.
Viikoittaisia korona mullistaa X:n -”analyysejä”. Puuduttavia jorinoita uudesta ja vanhasta normaalista ja siitä, onko mitään uutta ja vanhaa normaalia edes olemassa ja jos onkin, niin ainakaan paluuta vanhaan normaaliin ei ole. Loputtomia koronakirjoja, koronaesseitä, koronablogeja, koronapäivityksiä, koronatwiittejä, koronastooreja, koronatarinoita. Kyttäämistä ja moralisointia.
Webinaareja. Etäkokouksia. Etäopiskelua. Etäkoulua. Etäjuhlia. Etäjumppaa. Etäelämää.
Käsidesin hajua. Kertakäyttömaskeja. Kestomaskeja. Maskeja. Maskiaknea.
Itsepetosta. Duolingon lataamista, jumppavälineiden ostamista, kirjojen hamstraamista, projektien aloittamista ja luovuttamisesta syyllistymistä. Autuaita ovat ne, jotka päättivät alusta alkaen keskittyä pleikkarin pelaamiseen, ykköskaljan juomiseen ja lahoamiseen.
Väkinäisiä koronavillityksiä. Hapanjuurileipää, koronaotsahiuksia, somehaasteita.
Kilpailua siitä, kuka on kärsinyt eniten. Vanhukset, keski-ikäiset, nuoret aikuiset, työmarkkinoille tulevat, opiskelijat, nuoret, lapset, vauvat, maahanmuuttajat, seksuaalivähemmistöt, sukupuolivähemmistöt, päihdeongelmaiset. Hoitohenkilökunta, kassatyöntekijät, ruokalähetit, taiteilijat, urheilijat, opettajat, yritykset, työntekijät. Kuntatalous, valtiontalous, maailmantalous.
Ajan ja musteen säästämiseksi tässä oikeat vastaukset alun kysymykseen: terveys, toimeentulo, ystävyys, rakkaus.
Ja pleikkari.
