Giacomon touhusta on tolkku kaukana. Barcelonalainen kirjakauppias päättää hankkia kokoelmaansa erään harvinaisen kirjan. Pian pyrkimykset saavat tragikoomiset mittasuhteet. Kirjoja on saatava, hinnalla millä hyvänsä. Giacomo ei nuku, syö eikä oikeastaan edes lue. Hän haluaa vain kosketella kirjoja. Myydä niitä ei voi. Ne ovat liian rakkaita.
Kirjakauppias Cecil Hagelstam tunnistaa itsensä Gustave Flaubertin Bibliomania-novellista (1837). Nuorena miehenä Hagelstam matkusti Pariisiin ja Lontooseen ja toi kotiin niin paljon niteitä kuin pystyi selässään kantamaan.
Noin 40 vuotta sitten Hagelstam perusti Fredrikinkadulle Helsingin keskustaan antikvariaatin. Enää kirjoista luopuminen ei tuota hänelle tuskaa.
”On kirjoja, joilla ei ole tulevaisuutta. Ne ovat vain selluloosaa ja painomustetta.”
Sitä paitsi kirjoilla on hänen kokemuksensa mukaan tapana lisääntyä.
Hiljattain asiat riistäytyivät käsistä Hagelstamin uudessa toimipisteessä, Ullanlinnassa sijaitsevassa showroomissa. Siellä kauppias pitää esillä arvoteoksiaan.
Sisään tulee enemmän tavaraa kuin ulos myydään. Viime aikoina kirjoja on tullut esimerkiksi kirjailija Bo Carpelanin (1926–2011) ja diplomaatti Richard Töttermanin (1926–2020) jäämistöistä.
Hyllyttämistä odottavat muun muassa Marcel Duchampin ”laatikko” ja Pentti Sammallahden valokuvakirja. Toisesta vitriinistä löytyy puolestaan Edith Södergranin ensipainoksia ja Elias Lönnrotin käsin kirjoittama kirje. Varsinainen erikoisuus on ruokalista Iranin šaahin Mohammed Reza Pahlavin järjestämistä Persian valtakunnan 2500-vuotisjuhlista Persepoliksen erämaassa vuonna 1971.
Vanhimmat myynnissä olevat kirjat ovat 1400-luvulta. Kalleimmat maksavat kymmeniä tuhansia euroja.
”On kirjoja, joilla ei ole tulevaisuutta. Ne ovat vain selluloosaa ja painomustetta.”
Esko Valtaojan kallein kirja on arvoltaan noin tuhat euroa. Se on näköispainos Thomas Grayn runoista, jonka kuvitukset on tehnyt William Blake. Teos kuuluu brittiläisen kirjakerhon Folio Societyn julkaisusarjaan, jota Valtaoja on kerännyt 1980-luvulta saakka.
Muuten hän ei pidä itseään keräilijänä. Ei, vaikka kirjoja hyllyistä löytyykin yli 8 000 nimikettä – enemmän kuin kellään hänen tuntemallaan.
”No ehkä Jörn Donnerilla saattoi olla enemmän. Mutta minä ostan vain sen mitä haluan lukea ja luen”, Valtaoja sanoo.
Avaruustähtitieteen emeritusprofessori lukee lähinnä englanninkielistä tietokirjallisuutta. Kiinnostus ”syksyn kohuttuihin uutuuksiin” on tasan nolla. Romaanit ovat ”kultsin” eli puoliso Virpi Valtaojan heiniä.
Valtaoja ei laske lukemiaan kirjoja kappaleittain vaan metreittäin. Vuodessa nimikkeitä kertyy vähintään kolme hyllymetrillistä.
Uusia kirjoja tulee jatkuvasti lisää. Niitä varten Valtaoja on juuri asentanut työhuoneeseensa kuusi hyllymetriä lisää tilaa, olohuoneessa lukemista odottaa kymmenen hyllymetriä. Viimeisimmän Amazonista tilatun kirjan hän on tullannut aamulla.
”Kun aloitin kirjojen tilaamisen ulkomailta 1960-luvulla, minun piti mennä pankkiin ja tehdä virallinen anomus siitä, saisinko ostaa jotain kahdella dollarilla Yhdysvalloista.”
Valtaoja oppi lukemaan nelivuotiaana. Lapsena hänen suurin unelmansa oli oma kotikirjasto tsaarien ja suurmiesten hengessä. Sellainen, jossa on ”väliparveke ja tikkaat ja keskellä vielä uima-allas”. Aika lähelle on päästy. Valtaojan kotona on kirjoja jopa vessassa, sillä ”eihän siellä muuten viihdy”.
Kirjat ovat Valtaojalle ennen kaikkea työvälineitä puheiden kirjoittamista ja pitämistä varten.
”Nythän verkko on mullistanut kaiken, mutta mistä olisin 20 vuotta sitten löytänyt helposti tietoa Robin Hoodista, Kuningas Attilasta tai jesidien historiasta?”
Verkosta huolimatta fyysinen kirja on hänen tarpeisiinsa ylivoimainen käyttöliittymä. Sitä voi selata helposti ja tarvittaessa sillä voi tappaa kärpäsen.
Valtaoja kokee tyydytystä saadessaan käteen hyvin tehdyn kirjaesineen. Laadukkaasti sidotun, kauniisti taitetun. Yksi suosikeista on verenpunaiseen nahkaan sidottu Bram Stokerin Dracula.
”Muutama vuosi sitten vietettiin kaupunkijoulua Tampereella. Pidin sitä ensin tylsänä ideana, mutta sittenhän se menikin mukavasti hotellissa peiton alla kossua juodessa ja tätä lukiessa”, Valtaoja sanoo.
”Dracula on vain kalpea aavistus tämän rinnalla!” Mika Hakkarainen huudahtaa innostuneena.
Hakkaraisen käsissä on saksankielinen tutkielma vampyyreista vuodelta 1733. Pieni, hauras, kellastunut kirjanen.
Hakkarainen on Kansalliskirjaston vanhan kirjallisuuden asiantuntija. Senaatintorilla, neljässä luolakerroksessa 20 metriä meren pinnan alla, sijaitsee Suomen merkittävin kokoelma humanististen tieteiden aineistoa, myöhäiseltä keskiajalta tähän päivään saakka.
Nykyään kokoelmaan kuuluvat myös äänikirjat, mutta ainakaan täällä ne eivät Hakkaraisen mukaan uhkaa painettua kirjaa. Sisääntuleva aineisto ei ole vähentynyt viimeisen 20 vuoden aikana. Uusia kirjoja tulee kokoelmaan joka päivä.
”Me olemme jatkuvasti pulassa säilytystilan kanssa. Nyt tilaa riittää pariksi vuodeksi eteenpäin.”
”Me olemme jatkuvasti pulassa säilytystilan kanssa.”
Kaksisataa vuotta sitten tilanne oli toinen.
Silloin Kansalliskirjasto tunnettiin Turun akatemian eli Helsingin yliopiston kirjastona. Sen tuhosi Turun palo, ja kokoelman kerääminen oli aloitettava alusta.
Operaatiossa auttoi talonpoikaistaustainen Matti Pohto, eräänlainen paikallinen Flaubertin Giacomo: mies, joka eli elämänsä kirjoille ja kirjallisuudelle.
Pohto kiersi puolet elämästään ympäri Suomen kyliä ja keräsi kirjoja. Niteitä kertyi vuosien aikana yli 5 000 kappaletta. Vanhin suomenkielinen kirjallisuus ja sitä kautta suomalaisen kansallisidentiteetin pohja pelastui, Pohto ei. Hän kuoli kirveeniskuun vain 40-vuotiaana.
Suomalaista identiteettiä rakennettiin myös ulkomaisten kirjojen avulla. Kun J. V. Snellmannin kotikirjasto lahjoitettiin Kansalliskirjastoon, Hakkarainen alkoi tutkia, mitä kaikkea Snellman oli lukenut. Nimiölehdistä paljastui, että samat kirjat olivat kiertäneet yliopistossa henkilöltä toiselle. Erityisen suosittuja olivat saksalaisfilosofi Hegelin teokset, joihin suomalainenkin oppi ja ajatus kansallisvaltiosta pitkälti perustuu.
”Kirjan vaikutus voi olla arvaamaton. Ne ovat säteileviä esineitä, läsnä olevia objekteja”, kirjailija Antti Nylén sanoo.
Kun ihmisen luokse menee kylään, voi kirjahyllystä löytää jotain ennennäkemätöntä. Saman fyysisen kopion voi lukea useampi ihminen. Vaikutus kumuloituu. Yksityisessä älypuhelimessa sijaitsevalla, yksin kuunneltavalla äänikirjalla niin ei tapahdu.
Nylén huomauttaa, etteivät e-kirjat ja äänikirjat ole korvanneet fyysistä kirjaa, eikä hän usko, että niin tulee tapahtumaankaan. Uudet muodot ovat vain tulleet vanhan rinnalle, yhdeksi tekstin levittämisen tavaksi.
Suomenkielisen kirjallisuuden vähälevikkisyyden ymmärtäminen oli radikaali oivallus Nylénille. Mihin hän tarvitsisi vanhanaikaista kustantajaa? Määrät olivat sellaisia, jotka hän pystyisi painamaan itse kotonaan.
”Jo pelkkä teksti on itsessään visuaalista.”
Puolitoista vuotta sitten Nylén perusti kirjallisuuden ja kuvataiteen rajapinnalle Bokeh-”julkaisuprojektin”, joka ei Nylénin mukaan ole kustantamo, vaikka keskittyykin pienjulkaisemiseen.
Se tuottaa ”kirjahkoja”, jotka ”painetaan” maunulalaisessa puolikellarissa. Varustukseen kuuluu muun muassa kaksi kopiokonetta, leikkureita, satulanitoja, liimasidonta- ja foliopainokone, itse rakennettu prässi, nuuttauslaite sekä joukko metallikirjakkeita.
”Kirjat ovat visuaalisia, mutta ihmisillä on tapana sivuuttaa se aineellisuus, ikään kuin he näkisivät siinä vain jotain dekoodattavaa massaa. Jo pelkkä teksti on itsessään visuaalista”, Nylén sanoo.
Hänelle lukeminen ja kirjat ovat ylipäätään eri asia. Lukeminen on fetisoitunut. Siitä on tehty hyvän ihmisen teko, vaikkei lukeminen tee kenestäkään parempaa ihmistä.
Kirjoilla taas on oma identiteettinsä ja käyttönsä esineiden joukossa. Se on kulttuurin perustyökalu siinä missä lamppu tai veitsi: joukkotiedotusväline, jolla on logiikkansa ja materiaalinen hahmonsa.
”Se liittyy meidän koko modernin ajan itseymmärrykseemme. Kirja on se, mikä erottaa meidät antiikista ja joistakin muista kulttuureista. Se on jotakin omaa tälle sivilisaatiolle.”
Rosebudin omistaja Hannu Paloviitakin puhuu kirjasta käyttöesineenä, itsellisenä entiteettinä.
Hiljattain Rakkaudesta kirjaan -tunnustuspalkinnolla huomioitu kauppias on juuri avannut uuden myymälän Kaisaniemeen. Suomen suurimman kirjakaupan hyllyssä on haastattelun hetkellä 29 621 nimikettä, hyllytystä odottaa toistakymmentätuhatta.
Hänen perimmäinen syynsä avata uusia kirjakauppoja painetun sanan vaikeina aikoina on halu saada ”kirjaolennot” varastosta esille.
”Harmittaa, kun on 1980-luvulta asti kertynyt kirjoja, jotka ovat purkamattomina varastoissa. Maallakin mulla on vielä noin 10 000 kirjaa laatikoissa, jotka sain, kun ostin muutaman vanhan divarin.”
Paloviita on myös Like-kustantamon perustaja ja entinen kustantaja. Häntä kauhistuttaa, kuinka vähän klassikoita suomeksi on saatavilla. Rosebudin myymälässä puutetta on pyritty paikkaamaan. Klassikot ovat myyntilistan kärjessä, ja yksi Sivullinen-myymälän pöydistä on pyhitetty Albert Camus’n teoksille. Myymälän nimikkoteosta on saatavilla suomeksi, englanniksi, ranskaksi ja sarjakuvaversiona.
Paloviidalle kirja on ennen kaikkea sosiaalinen esine. Lapsena kirjat kulkivat aina repussa mukana. Kafkat ja dostojevskit olivat arkikäytössä, ja niistä ja niillä keskusteltiin paljon.
”Kirjakauppa, jossa on kirjoja!” huudahtaa sisään astuva toimittaja Jari Mäkäräinen. Hän on saapunut haastattelemaan kirjailija Pirkko Saisiota.
Yleisöä vain ei näy. Paloviita arvelee, että ihmiset odottelevat ja ”säästelevät” messuviikonloppua varten.
”Se on oikeastaan kolmiulotteinen, veistoksellinen ja tilallinen kokonaisuus.”
Helsingin kirjamessuilla on uutuutena äänikirjalava. Sen vieressä on äänikirjayhtiö Storytelin nimeä kantava kahvila. Bookbeatin kojulla myyjät pyydystävät messuhalliin laskeutuvia kävijöitä haaviinsa kuin liittymäkauppiaat.
Korona-aika on tilastojen mukaan lisännyt lukemista ja kirjojen ”kulutusta”. Erityisesti äänikirjamarkkinat ovat kasvaneet valtavasti. Vuonna 2020 Suomessa jo 51 prosenttia kirjamyynnistä oli audiomuotoista. Tämä on johtanut muun muassa siihen, että omakustannekirjailija Juha Vuorinen myi tuotantonsa Bazar-kustantamolle, koska hänen mielestään äänikirjat ovat kirjallisuuden tulevaisuus.
Kuunteleminen ei kuitenkaan ole lukemista, ja painetun sanan kuolemaa pelkäävät voivat huokaista helpotuksesta ainakin hetkeksi. Myös fyysisten kirjojen myynti on taas kasvamaan päin.
Messuillakin pääosassa ovat yhä painetut kirjat ja niitä kirjoittavat ja lukevat ihmiset.
”Tällaista kirjaa sulla ei oo!”, korotetaan ääntä Keltaisen kirjaston alelaarilla.
”Tosi kaunis”, ihastelevat alle kolmikymppiset kirjankeräilijät divariosastolla harvinaista Marx-suomennosta.
”Se on oikeastaan kolmiulotteinen, veistoksellinen ja tilallinen kokonaisuus”, kirjailija Jukka Viikilä kuvailee tuoretta romaaniaan Suomalaisen kirjakaupan haastattelussa.
Isoimmalla lavalla satapäinen yleisö kuuntelee, kun historioitsija Teemu Keskisarja haastattelee kirjailija Juha Hurmetta, joka on juuri kääntänyt Aleksis Kiven Seitsemän veljestä nykysuomeksi.
Hurmeen vuonna 2017 ilmestynyt Niemi voitti kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon. Kustantaja innostui ottamaan siitä suuren painoksen. Nyt 25 000 ylimääräistä nidettä murskataan, ja niistä tehdään rakennusainetta.
Yleensä elinkaarensa pään saavuttaneet kirjat päätyvät makulointiin eli poltettaviksi. Sama kohtalo odottaa todennäköisesti monia Messukeskuksen perältä löytyvän outlet-osaston kahden ja kolmen euron kirjoja.
”Kirja on suomalaisille pyhä esine. Niiden hävittäminen tuottaa pahaa mieltä”, sanoo Pohjoismaiden suurimman antikvariaatin Finlandia Kirjan toimitusjohtaja Matti Pietilä.
Verkkoantikvariaatin filosofia on arvostaa kirjaa esineenä – myös halpoja ”peruskirjoja” – ja tarjota niille mahdollisimman pitkä elämä.
Elinkaaren pidentämisen keinoja ovat muun muassa kotinoutopalvelu, tavallista suurempi sisäänottoprosentti sekä se, että valikoimassa voidaan pitää useita kappaleita samaa kirjaa. Perinteisessä Ilmaisen kirjan päivässä he jakoivat viimeksi yli 20 000 käytettyä tai kustantajilta ylimääräiseksi jäänyttä kirjaa. 95 prosenttia niistä löysi uuden omistajan.
”Kirjalla on aina arvonsa. Jossain on aina joku, joka etsii tiettyä teosta.”
”Kirja on suomalaisille pyhä esine. Niiden hävittäminen tuottaa pahaa mieltä.”
Antikvaaristen kirjakauppojen puolella Helsingin kirjamessuilla sijaitsee myös Bibliofiilien seuran osasto, jonka vitriineissä on kirjoja muun muassa seuran varapuheenjohtajan, kirjahistorian tutkijan ja tietokirjailijan Anna Perälän kokoelmasta. Ne eivät ole myynnissä.
Perälän kahdessa vitriinissä on esillä muun muassa erilaisia sidostyyppejä esitteleviä teoksia ja lahjakirjoja. On esimerkiksi puukantinen virsikirja, jonka himmeässä sokkopainatuksessa on kaksi sydäntä. Morsiamen nimi on hakattu sulhasen tekemiin metallikehyksiin.
Kun Perälän ja hänen miehensä Katajanokalla sijaitsevaa asuntoa piirrettiin, pariskunta esitti muutostoiveen. Käytävää olisi levennettävä kirjahyllyä varten, sillä he eivät halunneet altistaa kirjoja suoralle auringonvalolle. Hyllyn keskiössä ovat hänelle henkilökohtaisimmat kirjat, Christian Ludvig Hjeltin kirjapainon tuotantoa. Hjelt oli Perälän isoisän isoisän isä, Turussa 1800-luvun alkupuoliskolla vaikuttanut kustantaja, kirjanpainaja ja kirjakauppias. Hän on perimmäinen syy nyt jo eläköityneen tutkijan ja keräilijän hiljalleen syttyneeseen bibliofiliaan.
Bibliofiilille teoksen kaunokirjallinen arvo on toissijainen. Bibliofiili rakastaa kirjaa, koska se on kirja.
”Kirjat välittävät asioita aikakaudesta toiseen”, Perälä sanoo. Hän ilahtuu siitäkin, miltä kirjat tuoksuvat ja tuntuvat.
”Pehmeä, vähän rapiseva, ja tuoksu kuin aavistus siitä, miltä puu tuoksuu, kun halon halkaisee”, hän kuvailee satunnaisesti kirjahyllystään valitsemaansa opusta.
Sitten Perälä pyytää koskettamaan metallikirjakkeilla lumppupaperille painettua kirjaa.
Teksti tuntuu sormenpäissä. Se on liki kolmiulotteista. Visuaaliset elementit, materiaalisuus ja kerronta lomittuvat. Ne saavat konkreettisen hahmon. Ikään kuin sanat kurkottaisivat kohti.
Tuntuu kuin kirjailijakin, jo vuosikymmeniä tai vuosisatoja sitten kuollut, olisi hetken täällä.
