Siinä missä tuttavani ovat kuluneen vuoden aikana kehuneet milloin mitäkin HBO- tai Netflix-sarjaa, olen epäajankohtaisesti katsonut lähinnä Buffy,Vampyyrintappajaa. Jokin sarjan apokalyptisessa mutta silti ysäri-huolettomassa tyylissä ja tunnelmassa vetää minua puoleensa.
Sarjan asetelma on monelle tuttu: Buffy Summers on ”tavallinen tyttö”, joka muuttaa yksinhuoltajaäitinsä kanssa Sunnydaleen Kaliforniaan. Buffy ei ole suosittu, ei nörtti, mutta vähän höhlä ja ulkopuolinen kouluyhteisössä. Hän saa tietää olevansa ”valittu”: hänen kontolleen on osunut kosminen tehtävä demonien ja vampyyrien tappajana. Sunnydale sijaitsee Helvetinsuulla, joka on erityisen vetovoimainen paranormaaleille olennoille ja tapahtumille. Buffyllä ei ole muita vaihtoehtoja kuin teurastaa öisin hirviöitä ja päiväsaikaan yrittää selviytyä koulusta ja teinielämän kuvioista.
Camp-henkisenä nuorisokauhusarjana alkaneen mytologian sävy muuttuu tuotantokausien aikana synkemmäksi, yölliset tappelut hautausmailla rajummiksi. Vampyyrintappajan pesti etäännyttää Buffyn normaalielämästä siinä määrin, että hän huomaa olevansa pikemminkin osa demonista ekosysteemiä kuin ihmisten maailmaa.
Buffyä avustaa ”valvoja”, keski-ikäinen ja okkulttis-sivistynyt kirjastonhoitaja Giles. Buffy saa tukea myös ystävistään -Xanderista ja Willow’sta, ja vie heidät demonien maailmaan.
Ensimmäisellä kaudella nörttityttö Willow joutuu catfishatuksi. Hän ihastuu internetissä Michaeliin, joka osoittautuu demonirobotiksi, joka manipuloi ihmisiä ja yrittää tuhota maailman. Jakson lopussa kolmikko vitsailee:
”Let’s face it. None of us are ever gonna have a happy, normal relationship.”
”We’re doomed.”
Vampyyrit ovat entisiä ihmisiä, jotka ovat ylittäneet ihmisyyden rajoitteet miltei quantified selfin tavoitteiden hengessä. Heillä on ikuinen nuoruus, seksuaalinen vetovoima ja elämä, joka ei ole elämää, vaan viettien ohjailemaa, julmaa epäolemassaoloa varjoisissa katakombeissa. Toisinaan heitä vaivaa kompleksinen kaipaus ihmisyyteen, aivan kuin Ridley Scottin Blade Runner -elokuvan replikantteja.
Popkulttuurikliseissä vampyyrit vertautuvat usein päihdeaddikteihin, koska he elävät niin voimakkaasti tarpeidensa vetäminä, että heidän kanssaan voi käydä kauppaa, mutta heihin ei koskaan voi luottaa. Jos vampyyri saa sielunsa takaisin, tuleeko hänestä ihminen? Entä jos vampyyrillä on mikrosiru päässään, eikä tämä pysty vahingoittamaan ihmisiä?
Onko Buffykään ihminen, jos hänellä on yli-inhimillisiä voimia? Hänellä on itsepintainen halu elää normaalisti, mutta se ei tunnu onnistuvan. Sarjan edetessä Buffy kiinnostuu seksuaalisesti ennen kaikkea vampyyreista, vaikka hän yrittää uskotella itselleen toisin.
Sarjan romantiikkakäsitys on traaginen ja heteropessimistinen. Seksi ja väkivalta kietoutuvat yhteen niin vampyyrien taipumuksissa kuin kaikissa Buffyn merkittävissä romansseissa. Buffyyn epätoivoisesti rakastuva vampyyri, pitkässä nahkatakissa luimisteleva ja saippusarjoja katsova wannabe-pahis Spike näkee tilanteen ristiriitaisuuden. ”Every slayer has a death wish”, Spike väittää Buffylle. ”Well, I do beat him up a lot. For him it’s like a third base”, Buffy vitsailee Spikesta, kun hänen kaverinsa tiedustelevat heidän välisen suhteen mahdollisuudesta.
Buffy saa huomata, ettei ihmisyys tarkoita hyvyyttä tai elämän kunnioittamista. Ihmiset voivat käyttäytyä demoneita tuhoisammin. Neljännellä tuotantokaudella valtion armeija kiinnostuu demoneista ja vampyyreista. Viranomaiset koittavat hallita pimeyden voimia ja valjastaa ne uuden parannellun ihmisen luomiseen. Kun ihminen yrittää päästä Jumalan paikalle, hän on vaarassa sotkea kosmisen systeemin, jossa pahuudella on sentään paikkansa.
Viimeisillä kausillaan sarja ei oikein osaa päättää, mitä olisi: teinidraamaa, goottihöpöilyä, kauhua vai Twin Peaks -tyyppistä outoilua.
Jatkuvasta maailmanlopun meiningistä huolimatta sarjan sävy on toiveikas, jopa antifasistinen ja utopistinen. Se syleilee outoutta ja kyseenalaistaa perheen ja auktoriteettien luotettavuuden.
Buffy-faniksi on tunnustautunut esimerkiksi vilpittömyyttä puolustanut kirjailija David Foster Wallace, ja sarja on ollut useiden feministitutkijoiden kiinnostuksenkohteena – ei vain vahvan naispäähenkilönsä vuoksi vaan siksi, että se käsittelee esimerkiksi queeriyden ja itsevalitun perheen teemoja avoimesti.
Outsiderit eivät ehkä koskaan pääse lopullisesti irti normaaliuden kaipuustaan, mutta solidaarisuus ja ystävyys voivat muuttaa poikkeavuuden voimaksi.
