Helvetti tanssilattialla

Loistokas hanke epäonnistuu Gaspar Noén Climax-elokuvassa. Kirjoitus on osa Ylioppilaslehden Kulttuuriklassikko-sarjaa.

T:Teksti:

K:Kuvat: Wild Bunch

On vuosi 1996. Joukko innokkaita tanssijoita erilaisista taustoista valmistautuu lähtemään Pariisista Yhdysvaltain kiertueelle.

Heitä haastatellaan:

Mitä olet valmis tekemään menestyksen eteen, mikä on pahin pelkosi, kiinnostaako seksi, kysyy haastattelija heiltä.

Tanssijat vastaavat, että ovat valmiita tekemään mitä vain ja että he uskovat, että elämä Yhdysvalloissa on kaikille parempaa ja vapaampaa.

Seuraavassa kohtauksessa joukko tanssii turbovaihteella, kiihkeässä harmoniassa, yhtenä hämähäkkimäisenä organismina. Valtava Ranskan lippu kimaltelee seinällä häpeilemättömänä kuin Coca Cola -mainos ennen jouluaattoa.

Taustalla soi nopeutettu instrumentaali-remix Cerronen Supernature-diskoklassikosta. Tanssijat ovat nuoria, viehättäviä ja yksilöllisiä. He näyttävät nauttivan olostaan sekä vaikuttuvansa jatkuvasti toistensa suorituksista.

Kun näin Climaxin tanssikohtauksen ensimmäistä kertaa, kämmenpohjani hikosivat ja sydän hakkasi nopeammin. Tunne muistutti hypnagogisesti innostuksesta, joka valtasi kehon 11-vuotiaana, kun katsoin supersankarielokuvia tai pelasin videopelejä. Viihteessä oli silloin taikaa, tunne inhimillisten kykyjen ylittymisestä. Lapsuus 90-luvulla oli niin siistiä!

God is with us! Now lets dance!” Sofia Boutellan näyttelemä koreografi Selva huutaa, ja bileet alkavat.    

Tanssijat ovat kokoontuneet juhlimaan hylättyyn pariisilaiskouluun. Jumala ei ole siellä. Joku on terästänyt herkullisen sangrian LSD:llä. Piilevät ristiriidat piirtyvät esiin juomisen jälkeen. Tanssijat alkavat epäillä toisiaan ja kääntyä toisiaan vastaan. Koulurakennus tuottaa oudon olon: ”This place has seen some weird shit!”

Leffanörttejä houkutellaan nihilistisiin tulkintoihin jo alun haastattelukohtauksessa, jossa hyllyssä vilahtaa muun muassa Nietzscheä, Bataillea sekä Suspirian ja Possessionin videokasetit.

Gaspar Noén Climaxin katsominen muistuttaa siinä mielessä Titanicin katsomista, että katsoja voi vain jännittää, että ”milloin ne psykedeelit alkavat vaikuttaa ja kamalia juttuja tapahtua”. Kun ”se” vihdoin ”alkaa”, odotus on kasvanut jo niin korkealle, ettei kliimaksi tunnu koskaan tulevankaan.

Tapahtumia vain seuraa inhon tai turtumuksen vallassa.

Yksi nainen potkii raskaana olevan naisen mahaa. Joku syttyy tuleen, eikä toinen auta, vaan nauraa maanisesti.

”Ei LSD oikeesti saa ihmisiä käyttäytymään tolla tavalla!” sanoi seuralaiseni Climaxin katsomisen jälkeen. Hänen mielestään leffa sisälsi liikaa tarpeetonta julmuutta ja väkivaltaa.

Miksi hahmot käyttäytyvät niin kuin käyttäytyvät?

Miksi he eivät vain chillaa ja pane jotain ambientia soimaan, vaan kiihdyttävät tahtia ja käyvät toistensa kimppuun rumasti kuin entiset pörssikeinottelijat Danten helvetin perimmäisillä kehillä?

Puolitoistatuntisen elokuvan käsikirjoitus on vain viisisivuinen. Suuri osa siitä on syntynyt improvisaatiosta ja sattumasta. Noé itse on kommentoinut halunneensa tehdä elokuvan tanssijoista hapoissa ja samalla luomiskertomuksen, jossa loistokas projekti johtaakin romahdukseen.

Fair enough. Kiimaiset ja murhanhimoiset tanssijat ovat yksi elokuvahistorian kuluneista kliseistä. Climaxin tapahtumat koostuvat pahimmista happourbaanilegendakliseistä. Gaspar Noé on edgelord, joka on jo moneen otteeseen yrittänyt järkyttää katsojia huumeilla, väkivallalla ja seksillä.

Silti Climax on mielestäni Noén paras elokuva. Sen kerronta etenee intensiivisesti ja silti viimeistelemättömästi. Löysäilyn puute selittyy todennäköisesti tekoprosessilla: elokuva on kirjoitettu, kuvattu ja editoitu neljässä kuukaudessa, eivätkä sen näyttelijät ole näyttelemisen vaan tanssin ammattilaisia.

Climax surffaa kaoottisen todellisuutemme aallonharjalla. Cerronen kappaleessa lauletaan hirviöstä, jonka ihminen luo edistyspäissään ja jonka aiheuttamaa tuhoa ei voi estää.

“Once upon a time science opened up the door/ We would feed the hungry fields till they couldn’t eat no more/ But the potions that we made touched the creatures down below, oh/ And they grew up in the way that we’d never seen before/ Supernature”

Globaali kapitalismi näytti vielä 90-luvulla monen mielestä lupaavalta, sen hedelmät nautinnollisilta ja tavoittelemisen arvoisilta. Kiihtyvä prosessi vei käsistä riistäytyvään ilmastokatastrofiin ja kieroutuneeseen suoritusyhteiskuntaan, jossa arvot ovat hylättävissä oman edun tähden. Tanssijat eivät voi luottaa toisiinsa, koska he eivät ole lopulta toistensa ystäviä, vaan kilpailijoita. Heiltä puuttuu yhteisö, rituaali, kannatteleva rakenne. Jos psykedeelit antavat välähdyksiä jumalallisesta, tanssijat jäävät täysin yksin kokemustensa kanssa.

Climax on elokuva ihmisenä olemisen ehtoja tuhoavien hirviöiden ajasta. Elämä siinä on kollektiivinen mahdottomuus.

Toimitus suosittelee: Kamaa joka lähtöön x 3

Ja aurinko nousee (1926) 

Ernest Hemingwayn machoilusta voi olla monta mieltä, mutta kirjoitustyyliä ei voi olla rakastamatta: lauseet ovat kuin toistensa perään aseteltuja tarkkoja sähkeitä. Tapahtumien ja henkilöiden kuvailu on äärimmäisen minimalistista, vaikka tunteet olisivat miten suuria. Pinnallisella tasolla Hemingwayn esikoisromaanissa kaikki henkilöhahmot juopottelevat lakkaamatta Pamplonassa San Fermínin härkäjuoksufestivaalilla. Kadonnut sukupolvi on kirjan alussa hukassa. Viikon mittaisen ryyppäämisen jälkeen se on edelleen hukassa. Lauseiden takana kyse on suurimmista mahdollisista teemoista, elämästä ja kuolemasta. Tämä on sanomatta jättämisen hienointa taidetta. 

Pekka Torvinen

Hämärän vartija (1977) 

Narkomaani Bob Arctor toimii undercover-huumepoliisina, joka raportoi ystäviensä tekemisiä viranomaisille. Arctor itse addiktoituu aineeseen nimeltä D ja rakastuu diileriinsä. Todellisuudentaju alkaa heittää. Philip K. Dick on ammentanut romaaniinsa suoraan havainnoistaan 1970-luvun huumekulttuurista, josta 60-luvun optimismi oli poissa. 70-luvulla, neljännen avioeron jälkeen tieteiskirjailija teki kodistaan huumekommuunin ja menetti kykynsä kirjoittaa. “Onneksi” Dickillä oli amfetamiini. Sen voimalla hän tuotti 68 liuskaa tekstiä päivässä. Sivutuotteena seuranneet ahdistus ja vainoharhat välittyvät tekstistä erinomaisesti. 

Iida Sofia Hirvonen

Wacky Dust (1938) 

Jazzin kuningatar ja puhtoista imagoa varjellut Ella Fitzgerald aloitti uransa Chick Webbin bändin kanssa. Alkuvuosiin mahtuu yksi kokaiinin käytöstä avoimesti kertova kappale, joka julkaistiin samaan aikaan kun jazzskeneä syytettiin huumekulttuurin edistämisestä. They call it wacky dust / It brings a dancing jag, Fitzgerald laulaa pirteään tahtiin ja kertoo, kuinka helppoa muusikoiden oli pulveria tuohon aikaan saada. Kokaiinin avulla juoksee vaikka maratonin. Aivan kuin Fitzgerald ja Webb heittäisivät tahallaan bensaa liekkeihin. Mutta hauskuus lakkaa lopulta. When it does, then you’ll drop / From happy wacky dust.  

Pekka Torvinen