Tragediaa, ironiaa ja täydellistä elokuvataidetta

Barry Lyndon on Stanley Kubrickin paras ja vähän tunnettu teos.

T:Teksti:

Barry Lyndon on visuaalisesti ehkä kaunein koskaan näkemäni elokuva. Sen kohtausten sommitelmat ovat järjestään kuin tauluja 1700-luvulta ja Valistuksen ajalta. Lisäksi elokuva on kuvattu suurimmaksi osaksi joko luonnon- tai kynttilänvalossa Nasalta saaduilla erikoislinsseillä.

Elokuvan puolivälissä on vieläpä yksi elokuvataiteen hienoimpia rakastumiskohtauksia.

Redmond Barry (Ryan O’Neal) ja Lady Lyndon (Marisa Berenson) kohtaavat kynttilöillä valaistussa korttipöydässä, katsovat toisiaan välissä vienosti silmiin, laskevat sitten katseensa takaisin kortteihin, katsovat silmiin uudestaan ja jatkavat tätä parin minuutin ajan, kunnes Lady Lyndon ilmoittaa lähtevänsä ulos haukkaamaan happea.

Barry seuraa, ja ulkona parvekkeella pari suutelee ensi kertaa. Kohtaus kestää yli neljä minuuttia, taustalla soi Schubertin kiireettömän kaunis pianotrio, siinä puhutaan tasan yhden ja yhdentekevän lauseen verran ja kamera lähinnä tuijottaa staattisesti näyttelijöiden kasvoja.

Kohtaus kutsuu katsojan mukaan tulkitsemaan ilmeitä, jotka muuttuvat vähän sairaalloisiksi sitä mukaa, kun kumpikin tajuaa olevansa rakastumassa. Dialogi olisi turhaa ja pilaisi kaiken.

Aidolta näyttävä rakastuminen on kuitenkin pilattu etukäteen. Edeltävässä kohtauksessa kertoja paljastaa tyynellä äänellä, että Barry on päättänyt naida naisen, jolla on omaisuutta ja asema, kuten moni muukin hänen ikäisensä ”herrasmies”, jonka romanttiset haaveet lemmestä elämänkokemus on kadottanut.

Puhdasta elokuvan riemuvoittoa oleva rakastumiskohtaus on siis samalla ironiaa ja ehkä myös heikompilaatuisten eeppisten pukudraamojen pilkkaa.

Itse asiassa koko elokuva on nimenomaan ironiaa. Kun Barry lähtee elokuvan alkupuolella seitsenvuotiseen sotaan, kertoja paljastaa, että sota oli käytännössä turha: tarvittaisiin etevä filosofi tai historioitsija selvittämään sodan syyt. Kertojalle riittää listata, kuka oli liittoutunut ketäkin vastaan.

Lopulta Barry päätyy sotimaan niin brittien kuin preussilaisten väreissä. Kummankin hän tekee vain pakosta, ei siksi, että sodalla olisi jokin merkitys. Hienosti, joskin etäännytetysti kuvatut taistelut ovat vailla tarkoitusta.

Elokuvan toinen puolisko taas paljastaa aristokraattisen elämän tyhjyyden. Upeiden pukujen, puistojen, asumusten ja kutsujen alla ei ole mitään. Kauneuden takana ei ole mitään muuta kuin tyhjyys. Entä ne 1700-luvun kauniit maalaukset? Valetta, tai vähintään kaikki äärimmäisen surullisia, antaa elokuva omalla estetiikallaan ymmärtää.

Rikkaiden maanomistajien elämään Barry on toden teolla päässyt tekemällä rationaalisen ja taloudellisesti järkevän päätöksen: menemällä tunteettomasti naimisiin varakkaan naisen kanssa.

Kuitenkaan Barry ei ole sosiopaatti, vaikka elokuvan kuvaamassa yhteiskunnassa ehkä kannattaisi olla. Kuten Barryn äiti hänelle sanoo: ”raha oikeaan aikaan ja oikeassa paikassa saa aikaan mitä hyvänsä”.

Avioliittoa lukuun ottamatta Barry tekee kaikki tärkeät päätökset elämässään tunteella. Tunteella tehtyjen päätösten takia Barry nousee vähän sattumalta köyhyydestä rikkauteen, mutta niiden vuoksi hän myös romahtaa takaisin köyhyyteen.

Barrylla on kiistattomia hyveitä: rohkeus, toveruus, isänrakkaus ja aivan elokuvan lopun kaksintaistelun epäitsekkyys (jolla ei ole lopulta mitään merkitystä). Mutta hän on myös huijari, petturi, onnenonkija ja kiusaaja.

Hän on ihminen kaikkine heikkouksineen. Barry näyttelee elämänsä aikana useita eri rooleja, päätyy sattumalta ympäri Eurooppaa ja etsii vapautta huolista sitä koskaan löytämättä, koska sitä ei voi löytää.

Elokuva päättyy kohtaukseen, jossa Lady Lyndon allekirjoittaa maksua karkotetulle Barrylle. Paperille kirjoitetussa päiväyksessä vuosi on 1789. Aristokratia näytti pysyvältä, mutta juuri tuona vuonna alkoi viimeistään tapahtua.

Seuraa vielä lyhyt, tekstimuotoinen epilogi. Siinä lukee: ”Nämä edellä kuvatut henkilöt, jotka elivät ja riitelivät Yrjö III:n hallitessa, hyvät tai pahat, kauniit tai rumat, rikkaat tai köyhät, ovat nyt kaikki samanarvoisia.”

Täydellinen tragedia, täydellistä elokuvataidetta.

Silti elokuva on ohjaajansa Stanley Kubrickin vähemmän tunnettuja mestariteoksia. Barry Lyndon (1975) kuitenkin ansaitsisi olla yhtä tunnettu kuin 2001: Avaruusseikkailu (1968) tai Kellopeliappelsiini (1971).

Kaikkien kolmen elokuvan antisankareista (HAL, Alex DeLarge, Redmond Barry) Barry on monimutkaisin, kiehtovin ja inhimillisin. Ja kaikista kolmesta elokuvasta Barry Lyndon on kaunein, surullisin ja ironisin.

3X Silmiä hivelevää kuvakerrontaa

Suspiria (1977)

Amerikkalainen Suzy muuttaa opiskelemaan saksalaisessa pikkukaupungissa sijaitsevaan balettikouluun, ja kauheita onnettomuuksia alkaa tapahtua. Koulun punaiset sisäänkäynnit ja ikkunoiden lasimaalaukset ovat melkein liian intensiivisen värisiä, kuin ne hengittäisivät omaa demonista elämäänsä. Kaupunki vaikuttaa paikalta, jossa kukaan ei kuulisi, jos huutaisi. Dario Argenton Suspiria on elokuva, jonka tarinan kuljettamisessa interiöörit (ja toisaalta vaatteet sekä musiikki) ovat melkein näyttelijöitä tärkeämpiä. Luca Guadagninon kehuttu uudelleentulkinta saa ensi-iltansa marraskuun lopulla.

– Iida Sofia Hirvonen

Full Moon in Paris (1984)

Sisustussuunnittelijaksi valmistunut Louise asuu pariisilaisessa lähiössä arkkitehtimiehensä kanssa. Kotona kaikki on järjestyksessä ja hiljaista, sinistä, keltaista ja punaista kuin Piet Mondrianin maalauksissa. Toisin kuin miehensä, Louise elää öisin ja haluaa tanssia aamuun asti klubeilla. Suunnittelija hankkii itselleen toisen asunnon kaupungista. Uutta asuntoaan hän sisustaa itsetekemillään valaisimilla. Éric Rohmerin elokuvan jokaisesta kohtauksesta tekisi mieli ottaa screenshotteja. Kahtiajakoinen elämä tekee kaikesta monimutkaista, eikä Louise lopulta tiedä, missä ja kenen kanssa hän haluaa olla.

– Iida Sofia Hirvonen

Paris, Texas (1984)

Katson tämän Wim Wendersin mestariteoksen vähintään kerran vuodessa. Se on pöker-ryttävin tietämäni tutkielma Ame-rikasta: Yhdysvallat on aavikkoa, lentokoneita -losangelesilaisen lähiön taivaalla, Oakland Ridersin tienvxarsimainoksia ja bordellin vaaleanpunaista valoa. Nuo kuvat antoivat minulle aikoinaan syyn muuttaa valtameren tuolle puolen, ja yhä vain ne antavat syyn palata sinne, vaikkei todellisuus milloinkaan tule olemaan yhtä kaunis kuin valkokankaalla. Jos joskus menetän järkeni, haluan mieluusti kadota texasilaiseen autiomaahan kuin Harry Dean Stanton elokuvan avauskohtauksessa.

– Susanne Salmi

Juttu on osa Ylioppilaslehden Kulttuuriklassikko-sarjaa. Aiemmat osat:

Miten erottaa elämä elämänkaltaisesta elämästä?

Aika ennen Tinderiä: Hector ja seuranhakupalstojen lumo