Strasseja ja hiuslisäkkeitä eli miksi Dolly Parton on nero

Rakastan Dolly Partonia monesta syystä, mutta eniten siksi, että hän kieltäytyy häpeämästä itseään. Samalla hän poistaa häpeän muilta, myös minulta.

T:Teksti:

K:Kuvat: Viivi Prokofjev

Dolly Parton, 73, on upea kävelevä ja laulava dekonstruktio, hohtava spektri strassikimalteista hyperfeminiinisyyttä ja feminismiä, country glamia ja etelävaltion nöyryyttä. Hän on sarjakuvamainen hahmo, joka tekee koko olemuksellaan burleskia blondivitseistä ja keskiluokan mausta – siis sen lisäksi, että hän on muusikkona ja sanoittajana suurimpia elossa olevia nerojamme.

Partonin pramean ulkonäön esikuva tulee hänen lapsuutensa kotikylän naiselta (”town tramp”), jolla oli tiukka minihame, korkeat korot ja huono maine:

Momma used to say, ‘Aw, shes just trash,’ and I thought, Thats what I want to be when I grow up. Trash! ”

Dolly Parton on kotoisin Tennesseen vuoristosta, köyhästä etelävaltiosta eli seuduilta, jossa käsite valkoisesta roskaväestä syntyi 1800-luvulla. Louisianan yliopiston historian professori Nancy Isenberg kirjoittaa teoksessa White trash, The 400-Year Untold History of Class in America (2016), että valkoista alaluokkaa on Yhdysvalloissa pidetty yllä tietoisesti, koska siitä on ollut hyötyä maan kolonialisaatiosta asti. 

Heidän työvoimaansa käytettiin hyväksi Amerikan valloituksessa, mutta heille ei tarvinnut maksaa, koska heidät määriteltiin tyhmiksi, rumiksi ja saastaksi. 1900-luvun alkupuolella valkoköyhälistö yritettiin puhdistaa jalostusohjelmalla ja sterilisaatiolla.

White trash ja sen rinnakkaiskäsitteet hillbillystä Iso-Britannian Essexgirliin ovat levinneet suomalaiseenkin puheeseen. Sitä käyttävät huolettomasti sivistyneinäkin itseään pitävät ihmiset, vaikka kyseessä on luokkahäpäisyn ja luokkajärjestyksen ylläpitämisen diskurssi. 

Nykyään white trash -termillä viitataan työväenluokkaiseen makuun – tai mauttomuuteen. Sen arkkityyppi on seksuaalisesti hillitön ja vulgaaristi keinotekoinen nainen, tyrkkybimbo tekokynsineen ja -hiuslisäkkeineen. 

Se, että Dolly Parton sanoo haluavansa näyttää tällaiselta ”roskalta”, tuntuu poliittiselta julistukselta mutta ennen muuta halaukselta ihmiselle, joka on pelännyt paljastuvansa roskaksi. 

Jo uransa alkuvaiheessa Parton ymmärsi, miten halventaviksi tarkoitetut sukupuoleen ja luokkaan liittyvät stereotypiat voi kääntää voimavaraksi: ”Just because Im blonde, dont think Im dumb, ’cause this dumb blond aint nobody’s fool”, hän lauloi ensimmäisellä listahitillään Dumb Blonde vuonna 1967. 

Samalla tavalla hän on tehnyt rutiköyhästä taustastaan country-mytologiaa. Graham Hoppe kuvailee tätä legendaa esseessään Icon and Identity: Dolly Partons Hillbilly Appeal (2017). Parton syntyi laman runtelemaan appalakkikylään, yhden huoneen mökkeröiseen. Dolly oli yksi perheen 12 lapsesta, ja hän on vitsaillut, että he olivat niin köyhiä, että  ”muurahaisilla oli tapana tuoda takaisin talosta varastettu ruoka, koska niillä kävi perhettä niin sääliksi”. 

Dollypartoniuden voisi yksinkertaistaa campiksi, mauttoman ironiseksi esitykseksi. 

Sukupuolen ja luokan risteymiä tutkinut CaroleAnne Tyler on kuitenkin huomauttanut, että Dolly Parton näyttää naisen parodialta ainoastaan keskiluokkaisesta näkökulmasta, joka on nostanut feminiinisyyden ihanteeksi klassisen ja luonnonkauniin (valkoisen) naisen.

Suomessa ei ole perinteisesti ymmärretty esimerkiksi Kikan povipommi-imagon radikaaliutta Johanna Tukiaisen estetiikasta puhumattakaan. 

Saavutettuaan urallaan menestystä ja rikkauksia Partonilla ei ole ollut tarvetta näyttää siltä kuin olisi omaksunut samalla ylemmän luokan hillityn maun – päinvastoin. ”It takes a lot of time and money to look this cheap, honey”, hän on sanonut.

Kenties tasa-arvoilluusion vuoksi koto-Suomesta puuttuvat samanlaiset vastakertomukset häpäisylle, joka ruumiillistuu luokan ja sukupuolen kokemukseen – tai sitten harvat tällaiset yritykset on naurettu kuoliaiksi. Suomessa ei ole perinteisesti ymmärretty esimerkiksi Kikan povipommi-imagon radikaaliutta Johanna Tukiaisen estetiikasta puhumattakaan. 

Parton on sanonut Southern Living -lehdelle vuonna 2014, ettei hyväksy, että hänet määritellään ulkopuolelta käsin halventavassa merkityksessä valkoiseksi roskaväeksi, mutta hyväksyy sen, että tulee kouluttamattomasta ja köyhästä taustasta: 

To me that keeps you humble; that keeps you good. And it doesnt matter how hard you try to outrun it. If thats who you are, thats who you are.”

Partonin ylpeys taustastaan vastustaa yksinkertaistettua kertomusta köyhyyden syistä, eli siitä, että valkoköyhälistö olisi tyhmyyttään ja laiskuuttaan syyllisiä omaan kurjuuteensa. 

Se on radikaalia, koska Yhdysvalloissa pidetään yllä kulttuurisia luokkaeroja samalla, kun lietsotaan myyttiä korostuneesta yksilön vastuusta. Valkoköyhälistön häpäisyllä on varmasti paljon tekemistä Donald Trumpin nousun kanssa. 

***

3 x ROSKAA

Mandy (2018) 

Tukkijätkä Red Miller (Nicolas Cage) elää järven rannalla elämänsä naisen, taiteellisesti lahjakkaan Mandyn (Andrea Riseborough) kanssa. Pariskunta joutuu murhanhimoisen, happofasistisen kultin hyökkäyksen uhriksi. Red jää henkiin ja päättää kostaa kultille. Panos Cosmatosin huuruinen ajojahti on täynnä verta, katarttista epätoivoa ja psykedeliaa. Elokuva kumartaa 80-luvun splatterkauhun suuntaan, mutta apokalyptisessa visuaalisuudessaan ja itseironiassaan se on tätä päivää. Katso tämä, jos pidit Midsommarista ja Once Upon a Time in Hollywoodista. Iida Sofia Hirvonen

Shokkiarvo (1981) 

Roskaelokuvaohjaaja John Watersin varhainen muistelmateos on teoriaa huonosta mausta. Waters sai mielihyväää saastasta ja väkivallasta: hänen tavoitteensa oli saada katsoja oksentamaan.  Innoitus löytyy rikosuutisista ja Baltimoren kaduilla pyörivistä epänormaaleista ihmisistä, jotka eivät vaivaa päätänsä suurkaupungin cooliuspeleillä. Waters muistaa myös kiittää katolilaista kasvatustaan ja konservatiivisia vanhempiaan. Ilman heidän paheksuntaansa hän ei tietäisi, mikä puistattaa keskiluokkaa. Kyse on silti tyylistä: “Hyvä huono maku voi olla luovalla tavalla kuvottavaa, mutta sen on myös samanaikaisesti vedottava erityisen kieroutuneeseen huumorintajuun, joka ei ole mitenkään universaalia.” Iida Sofia Hirvonen 

Jane the Virgin (2014–19) 

23-vuotias Jane Villanueva (Gina Rodriguez) tulee vahingossa raskaaksi keinotekoisella hedelmöityksellä, ja tästä komediasekoilu vasta alkaa. Jennie Snyder Urmanin metatelenovela satirisoi mielin määrin genren tavanomaisia juonikuvioita ja teemoja. Itsetietoinen kertoja esimerkiksi huomauttaa useamman kerran, että vaikka olisi mukava lopettaa jakso onnellisesti, telenovelaan kuuluu cliffhanger. Samalla sarja kertoo paremmin perheestä, uskosta, rakkaudesta ja petoksesta kuin Game of Thrones koskaan. Jane the Virgin on lisäksi kertomus maahanmuuttajista ja heidän jälkeläisistään – suureksi osaksi englanniksi, mutta kiitettävissä määrin myös espanjaksi. Pekka Torvinen