17. maaliskuuta 2000
Teksti:

Valtiotieteiden tohtorin Tapani Sarvannin kolme vuotta sitten ilmestynyt väitöskirja Huumepolitiikka ja oikeudenmukaisuus oli suomalaisessa huumekeskustelussa kuin mutalätäkköön viskattu tiiliskivi. Sarvanti tarkasteli väitöskirjassaan nykyistä länsimaista repressiivistä huumepolitiikkaa ja totesi sen olevan naiivi erehdys, ”jonka haittojen karmeus alkaa vähitellen valjeta.”
Suomessa kovan huumepolitiikan heikkouksia osoittaneet akateemiset tutkijat on usein leimattu maaherra Hannele Pokan sanoja lainaten ”etäisiksi viisastelijoiksi” ja ”huumeiden puolestapuhujiksi”. Sarvantia on kuitenkin paha mennä syyttämään etäiseksi viisastelijaksi, sillä teorian ohella hänellä on yhtä lailla kokemusta huumeiden käytännöstä.
Opiskeluaikoinaan 1970-luvulla Sarvanti oli töissä nuorisohoitokodissa, jonka asiakkaat olivat huumeongelmaisia nuoria. Työstä saadut kokemukset olivat alkusysäys pitkälle uralle sosiaali- ja terveysministeriössä, jossa neuvottelevan virkamiehen Sarvannin vastuualueeseen kuuluvat kansallisten ja kansainvälisten huumeasioiden seuranta ja koordinointi.

Heroiinikuolemien syyt ja vastalääkkeet

Osana laajempaa huumeidenkäytön kasvua heroiinin liittyvät kuolemat ovat nousseet voimalla yleiseen tietoisuuteen parin viime vuoden aikana, eivätkä syyttä. Kun raflaavien lööppien taustalla olevat tapaukset jäsentyvät kokonaisuudeksi, muodostuu yleiskuva, joka on perin synkkä.
Viime vuonna suoranaisia heroiinin yliannostuskuolemia oli ainakin 43. Vastaava luku vuonna 1995 oli yksi. Hiv-tartuntojen määrä vuonna 1999 oli puolestaan 130-140. Lisäystä edelliseen vuoteen oli tullut runsaat 50 tapausta. Noin 70 prosenttia tartunnoista on suonensisäisen huumeidenkäytön aiheuttamaa.
Osasyynä heroiinin liittyvien ongelmien rajuun kärjistymiseen Tapani Sarvanti pitää isoja muutoksia käyttökulttuurissa. Siinä missä heroiini oli aikaisemmin suppean käyttäjäjoukon aine, se on nyt levinnyt nopeasti neitseellisellä maaperällä.
Koska käyttäjien keskuudessa ei kierrä minkäänlaista arkikokemukseen perustuvaa tietoa heroiinista ja sen käytöstä, uudet käyttäjät ovat kuvainnollisesti ryhtyneet pelaamaan venäläistä rulettia ymmärtämättä täysin pelin sääntöjä ja riskejä.
”Viranomaiset eivät ole kyenneet antamaan realistisia neuvoja tyyliin: ’Älä käytä huumeita. Jos kuitenkin käytät, tee nyt ainakin näin ja näin.’ Meillä moraalinen enemmistö näyttää ikävä kyllä vieläkin lähtevän ajatuksesta, että koska huumeita ei saa käyttää, niistä ei saa myöskään sanoa mitään. Tällainen moralistinen lataus on tehnyt edes minimivalistuksen levittämisen mahdottomaksi”, Sarvanti kuvailee tämänhetkistä tilannetta.
Ylipäänsä Sarvannin mielestä nykytilanteessa huumepolitiikan lähtökohdaksi pitäisi ottaa huumekuolemien kasvun pysäyttäminen, mihin puolestaan tarvitaan ”pragmaattisia” ja ”nöyriä” keinoja: kaikkiin suuriin kaupunkeihin pitää perustaa ylläpitävän hoidon yksikkö sekä ruiskujenvaihtopisteitä.
Yleisellä tasolla, jos mukaan tarkasteluun otetaan LSD:n, ekstaasin ja kannabiksen kaltaiset huumeet, joihin liittyy vähäisempiä terveydellisiä ja sosiaalisia haittoja kuin esimerkiksi heroiiniin, yhteiskunnan pitäisi Sarvannin mukaan suhteuttaa toimenpiteensä huumekohtaisesti.
Avainsana on eriyttäminen, olipa kysymyksessä viranomaisten levittämä tieto huumeista tai suhtautuminen kunkin huumeen käyttöön.Nykyistä lainsäädäntöä Sarvanti pitää hyvänä. Sitä pitäisi vain soveltaa entistä inhimillisemmin. Rajat Sarvanti pitää kuitenkin selvinä: minkään nykyisin laittoman huumeen julkista käyttöä hän ei sallisi.
Sarvanti korostaa voimakkaasti myös yksittäisten käyttäjien heikkoa asemaa kovan huumepolitiikan ja määrärahakysymysten puristuksessa. ”Niistä, jotka kumminkin käyttävät riippuvuutta aiheuttavia aineita, sosiaali- ja terveysviranomaisten pitäisi kantaa aiempaa suurempi vastuu.”

Kannabisratsiat ja tiukka linja

Viime vuosina viranomaiset ovat puuttuneet erityisen jyrkästi nuorten yleistyneeseen kannabiksen käyttöön. Ammattioppilaitoksiin on tehtyjä laajoja summittaisia ratsioita ja nuoria on patisteltu huumetesteihin.
Tapani Sarvanti pitää tällaista politiikkaa typeränä ja lyhytnäköisenä. Ennen kaikkea hän pelkää, että se kääntyy myöhemmin itseään vastaan.
”Kannabiksen kohdalla ongelma on se, että siihen liittyvää keskustelua on pitkään yritetty estää väkipakolla. Tämä on johtanut siihen, että osa nuorista ei usko viranomaisia lainkaan tässä asiassa. Joillekin nuorista on sitten rakentunut usko, että kannabis on vaaratonta, mitä se ei todellekaan ole.”
Myöskään korostetun ankarat rangaistukset ja viranomaisille suunnitellut lisävaltuudet ihmisten tekniseen valvontaan eivät saa Sarvannilta mitenkään varauksetonta kannatusta.
Molempiin asioihin liittyy hänen mukaansa ongelmia. Kovien rangaistusten tiuha käyttö lisää vain painetta koventaa tuomioita entisestään. Törkeistä huumausainerikoksista määrättäviä rangaistuksia pitäisi myös eriyttää nykyistä selvemmin rikokseen liittyvän huumeen mukaisesti.
Rangaistusasteikon alapäässä tuomioiden pitäisi vastata eduskunnan määrittelemää suomalaisen huumepolitiikan peruslinjaa, eli käyttöön kohdistuvan repression pitämistä lievänä ja tarkoituksenmukaisena.Lisääntyvä tekninen valvonta, jota nyt ehdotetaan ulotettavaksi yksityisasuntoihinkin, kasvattaa puolestaan huumeiden parissa elävien ja syrjäytymisvaarassa olevien ihmisten riskiä ajautua yhteiskunnan ulkopuolelle. Huumeiden käyttäjän sosiaalinen verkosto kapenee entisestään, jos hänen kanssaan tekemisissä oleva pelkää joutuvansa poliisin valvonnan piiriin.
Lisäksi tekninen valvonta menettää ajan kuluessa tehoaan, kun ammattirikolliset mukautuvat uusiin toimintaolosuhteisiin.
”Jos tämä politiikka jatkuu, kustannukset lisääntyvät ja koko ajan tulee lisää uutta lainsäädäntöä, joka kasvattaa viranomaisten valtaa. Syntyy moolokin kita, jolle ei loppua näy”, Sarvanti sanoo.
Jonkinlaisen aavistuksen siitä, mitä taloudellisia ja yhteiskunnallisia seurauksia kovilla rangaistuksilla on, saa tarkastelemalla Yhdysvaltoja, missä kovaa linjaa on sovellettu jo pidemmän aikaa.
Maan vankiluku lähentelee yhtä prosenttia maan väestöstä, eli vankeja on noin kaksi miljoonaa. Valtaosa vangeista on tuomittu nimenomaan äärimmäisen ankaran huumelainsäädännön nojalla.
Suomeen siirrettynä tämä tarkoittaisi sitä, että vankiluku kipuaisi jonnekin 30 000-40 000:n tietämille, kun se tällä hetkellä on noin 2 800. Lisäkustannuksia pystyy summittaisesti arvioimaan sen perusteella, että vankilavuorokausi maksaa yhteiskunnalle keskimäärin 600 markkaa. Nykyisin noin 16 prosenttia suomalaisista vangeista kärsii rangaistusta huumerikoksista. Vuosikymmen sitten vastaava luku oli noin 4 prosenttia.

Liian kovat tavoitteet

Vaikka YK:n huumausaineyleissopimuksiin perustuva voimakkaan torjunnan politiikka ei ole 40-vuotisen historiansa aikana estänyt huumeidenkäytön lisääntymistä, sillä on vankka kannatus. Kenen etuja tällainen omien päämääriensä vastainen politiikka oikein palvelee?
”Tiukat rangaistusvaatimukset ovat perinteisesti kuuluneet poliittisen konservatiivileirin ja moralistien keinovalikoimaan, kun kalastetaan ääniä. Ongelmaksi on muodostunut se, että maltillisilla argumenteilla ei julkisuudessa menestytä. Sinä aikana, kun minä olen ollut huumekeskustelussa mukana 70-luvun puolivälistä lähtien, uusia avauksia on saatu hyvin vähän”, Sarvanti sanoo.
Sarvannin mukaan vasta hiljattain tapahtunut hiv-tartuntojen lisääntyminen on ensimmäisen kerran pakottanut lusikan kauniiseen käteen suhtautumisessa huumeisiin. On hyväksytty, ettei kaikkia käyttäjiä voida vieroittaa tai lähettää vankilaan tai pakkohoitoon. On lähdetty matalan kynnyksen huoltopolitiikasta, eli pyritään estämään hiv-tartuntojen leviämistä järjestämällä mahdollisuus vaihtaa käytettyjä ruiskuja puhtaisiin.
Synkästä nykytilanteesta huolimatta Sarvanti suhtautuu optimisesti suomalaisen yhteiskunnan kykyyn vaikuttaa huumetilanteeseen tulevaisuudessa.
Liian kovat tavoitteet on vaihdettava konkreettisempiin. Sarvannin mielestä nykytilanteessa korvaaviin aineisiin perustuva ylläpitävä hoito on vakavasti harkittava vaihtoehto ja ruiskujen vaihto-ohjelmat ovat perusteltua politiikkaa. Uudet toimintatavat on vain sopeutettava ympäristön mukaan, eli luontevin aloitusympäristö Suomessa niille ovat Helsinki ja muut suuremmat kaupungit, joissa huumeongelmat ovat pahimpia.
Kuten kaiken muunkin, myös huumeiden kohdalla tosiasioiden tunnustaminen on viisauden alku.
Jos Suomessa halutaan tulevaisuudessa harjoittaa viisasta huumepolitiikkaa, Sarvannin mukaan meidän pitää tunnustaa neljä tosiasiaa.
1) Huumeet ovat tulleet jäädäkseen. 2) Kansainvälistyminen jatkuu. 3) Kaupunkimainen eläminen edellyttää erilaisuuden sietoa. 4) Paras on hyvän vihollinen.
Paras on hyvän vihollinen? ”Tämä tarkoittaa sitä, että huumeettoman yhteiskunnan tavoite ja muut yltiöpäiset tavoitteet ovat niin typeriä, että ne heikentävät hyvän aikaansaamista.

Huumepolitiikan uudet avaukset

Kohta neljäkymmentä vuotta läntisiä teollisuusmaita otteessaan pitänyt kieltolakimainen ja torjuva huumepolitiikka on alkanut vähitellen murtua. Erilaiset huumepolitiikan liberalisointiin ja uudelleenmuotoiluun tähtäävät aloitteet ovat myötätuulessa sekä Euroopassa että Pohjois-Amerikassa.
Viime vuosina lähes kaikissa EU-maissa on tehty muutoksia rationaalisemman, haittojen vähentämiseen tähtäävän huumepolitiikan suuntaan.
Humaania ja toimivaa huumepolitiikkaa jo pitkään harjoittanut Hollanti on tietysti oma lukunsa, mutta varsinkin Saksa ja Sveitsi ovat ryhtyneet liberalisoimaan reippaalla suhtautumisellaan huumeisiin. Kannabiksesta on vähitellen tulossa laillista molemmissa maissa.
Myös eurooppalaiset poliisiviranomaiset ovat alkaneet puhua avoimesti muutosten puolesta. Englantilainen Raymond Kendall, Interpolin pääsihteeri, on todennut jo useita vuosia sitten, että ”huumeidenkäytön ei pitäisi olla rikos.”
Englannissa sekä maan johtava poliisijärjestö että yksi maan poliisipiireistä ovat esittäneet radikaaleja muutoksia nykyiseen lainsäädäntöön. Poliisien argumentti muutoksien puolesta on yleensä sama, jonka Bonnin poliisipäällikkö Dierk-Henning Schnitzler esitti hiljan: ”Kieltolaki ei vähentänyt alkoholistien määrää, eikä sen poistuminen lisännyt sitä. Ainostaan mafia vahvisti asemiaan. Sama pätee tänä päivänä huumeisiin.”
Pohjois-Amerikassa aikaisemmin tiukkaa kieltolinjaa noudattanut Kanada on lieventänyt suhtautumistaan kannabikseen monella saralla. Huumeita käsittelevä kirjallisuus on laillistettu Kanadassa samoin kuin teollinen hampunkasvatus.
Yhdysvalloissa kannabiksen lääkinnällisen käytön sallivat lainmuutokset ovat menneet viime vuosina lävitse useissa osavaltioissa.
Myöhäishippien ja muiden kannabisintoilijoiden lisäksi myös poliittiset konservatiivit ovat alkaneet voimallisesti kritisoida Yhdysvaltain harjoittamaa huumeiden vastaista taistelua.
Pääargumentit ovat yleensä kahdenlaisia: nykyinen politiikka tulee yhteiskunnalle inhimillisesti ja taloudellisesti liian kalliiksi hyötyihinsä nähden sekä vaarantaa jakamattomat ihmisoikeudet.
Arvovaltaisin radikaaleja uudistuksia ajava instanssi on miljardööri George Soroksen rahoittama Lindesmith-instituutti, jonka toimintaan osallistuu tai sitä kannattaa suuri joukko kansainvälisiä politiikan, kulttuurin, talouden ja tieteen huippunimiä aina USA:n entisestä ulkoministeristä George Schultzista nobel-kirjailija G³nther Grassiin.Otsikko: Huumepolitiikan pragmaatikko

Juhana Rossi
Kuva: Annika Rauhala