Limits of love

Pilveä ja hämmennystä kitaristin kainalossa. Love Actually -palstalla kerrotaan rakkaustarinoita.

T:Teksti:

K:Kuva: Viivi Prokofjev

Kerran minulle kehkeytyi pientä vispilänkauppaa erään rokkibändin kitaristin kanssa. Juttu alkoi hikisiltä jatkoilta ja eteni syklisesti aina kun satuimme samaan kaupunkiin. 

Ruisrockin jälkeen kitaristi vietti joitain öitä luonani. Olin kolmen päivän festari-rälläämisen väsyttämä ja herkistämä, joten itkin iltaisin hänen lukiessaan Melukylän lapsia minulle ääneen ja kertoessaan tarinoita rankasta lapsuudestaan. Erosimme haikeina.

Seuraavan kerran tapasimme jo muutaman viikon perästä, kun tein vastavierailun muusikkoihastukseni luo. Hän asui pienemmällä paikkakunnalla Helsingin kupeessa, joten junailin perheen kesälomaretkikohteeksi Linnanmäen ja liukenin kesken kaiken skebailijan luokse.

Vierailu oli katastrofi. Taisin viettää hänen luonaan kolme päivää, jotka tuntuivat kolmelta viikolta. 

Kitaristin kämppä oli bongisavun hämärtämä, roskainen pieni koppero. Kirjahyllyä somistivat muoviesineiden ja kinder-lelujen rykelmät. Kaikilla pinnoilla lojui tomua ja tarpeita sätkän käärimiseen. Parveke toimi pullovarastona, ja vessasta olivat loppu sekä hammastahna että vessapaperi. Rulla talouspaperia sentään oli. Kaupassa kitaristi ei suostunut ostamaan lisää hygieniatarvikkeita, eikä antanut minunkaan ostaa niitä hänelle. 

Muusikonrenttu aloitti aamut imaisemalla hatsit piipustaan, ja vaikka olin kovasti kiinnostunut kannabiksesta, en tuntenut oloani mukavaksi pilvessä uuden ihmisen seurassa. Olin hermostunut ja vainoharhainen. 

Ihastukseni tarjoili rasvaa tiriseviä pakasteruokia ja haikuja jointeistaan. Harrastimme vain-vähän-epämukavaa seksiä ja kinastelimme siitä, olinko minä outo tiukkis. Kerroin jatkuvan pilven hiisaamisen ahdistavan minua. Naiivina ja rakkaudennälkäisenä janosin kuitenkin hänen hyväksyntäänsä. 

Viimeisenä iltana tihrustimme läppäriltä Jim Jarmuschin elokuvaa Limits of Control. Olin totaalisen pihalla mysteerielokuvan tapahtumista, ja tuntui, että poistuin pikkuhiljaa omasta ruumistanikin. Hän julisti minun olevan ”vitun outo” stressailija ja kontrollifriikki. Kuulemma minun oli opittava elämään.

Haluaisin ylpeästi julistaa, että tämän tiukkapipon limitit tulivat täyteen, mutta tosiasiassa control petti. Jätettyäni utuisen asunnon taakseni näpytin kitaristille vielä nöyristelevän viestin, jossa yritin selittää, kuinka en ollut ihan oma itseni ja niin edelleen. En ikinä saanut vastausta. 

Nyyhkin tyypin perään jokusen viikon, kunnes ihastuttava rokkari vaihtui söpöön skeittariin, sitten punkkariin, teknohippiin… Positiivista kakskyt-jotain-alkuvuosissa: kiinnostavia ihmisiä tuntuu olevan rajattomasti.” 

E, 27