2000–luvun alkupuolella olin lähikirjastoni unelma-asiakas. Kannoin kotiin niin paljon romaaneja, että kirjastolle olisi jo sen perusteella voitu myöntää tuntuva määrärahojen korotus.
Lukeminen ei ollut niinkään ajanvietettä vaan aktiivista tekemistä – ehta harrastus, jossa saattoi tuntea kehittyvänsä. Ylläpidin jopa pikkutarkkoja Excel-taulukoita lukemistani kirjoista, sillä minua sykähdytti ajatus, että sitten joskus aikuisena taulukossa komeilisi tuhansia nimikkeitä.
Mutta jossain vaiheessa minulle kävi kuin Mikael Jungnerille: romaanien lukeminen jäi muiden, näennäisesti jännittävämpien asioiden jalkoihin. Yhtäkkiä en enää osannut lukea. (Toisin kuin Jungner, en luojan kiitos keksinyt lähteä Twitteriin huutelemaan, että aika aikaa kutakin ja että kirjat, etenkin yli 300-sivuiset, on vanhentuneena kansanperinteenä ja ajanhukkana aika kuopata.)
Samassa limbossa vaikeroi moni muukin. Kuten esikoiskirjailija Arsi Alenius syyskuun Ylioppilaslehdessä kirjoittaa, nykyaika on pitkälti tätä: lukisin kirjoja, mutta en yksinkertaisesti enää pysty siihen. Kirjasta on tullut toisaalta eksoottinen, toisaalta hyvinkin tarpeeton kapistus.
Sen toisteleminen, että kirjaan keskittyminen olisi tänä päivänä tehty mahdottomaksi, on kuitenkin itsensä huijaamista ja liian helpolla päästämistä.
Kaikki tietävät, ettei pitkänmatkanjuoksijaksi tai pianistiksi tulla ilman kovaa treeniä. Lukemiseen suhtaudumme toisin: odotamme välitöntä nautintoa, joka tempaa mukaansa samaan vastustamattomaan tapaan kuin lapsena. Ellei sellaista tule, hylkäämme kirjat alkuunsa ja katsomme hetken päästä kummissamme (ja toisaalta välinpitämättöminä) tilastoja, jotka kertovat suomalaisten lukutaidon ja koululaistemme Pisa-menestyksen romahtamisesta.
Sokeina unohdamme tämän: juuri nyt on ihana hetki olla lukeva ihminen!
Näin vapaata ja täydellisen rajoittamatonta lukeminen ei ole koskaan ennen ollut. Oli lukijan sijainti sitten Ullanlinnassa tai Utsjoella, lähes minkä tahansa kirjan saa verrattain helposti käsiinsä muodossa tai toisessa.
Tarjolla on jokaiselle jotain, eikä tämä nyt tarkoita lentokenttäkiskan kajahtanutta pokkarivalikoimaa vaan kirjoittavien äänien moninaisuutta. Syyskuun Ylioppilaslehden sivuillakin esiin nousevat sekä satavuotiaat klassikot että parikymppisten kirjoittamat memoir-teokset.
Eikö olisi miltei häpeällistä ohittaa tämä kaikki olankohautuksella?
Jokunen vuosi sitten havahduin: en ehkä koskaan palaisi kirjojen äärelle, ellen tekisi asialle jotain. Menettäisin isoja elämyksiä ja tärkeän palan identiteettiäni. Tyhmistyisin.
Niinpä aloin ns. treenata tavoitteellisesti: kirja käteen joka ilta. Kaksi sivua tai 200, ei sen väliä. Tärkeämpää oli synnyttää rutiini. Lopulta palasi myös lukemisen nautinto – hitaasti hiipien, jatkuvien toistojen houkuttelemana.
Tätä metodia suosittelen kaikille, myös Mikael Jungnerille.
Saattaa käydä jopa niin, ettei 300-sivuinen kirja tunnukaan enää pitkältä. Sitä ei kutsuta ajanhukaksi, vaan keskittymiskyvyksi.
