Miss America

Kalle Mattila aikoo valloittaa New Yorkin julkaisemalla muistelmat. Hän on 27-vuotias.

T:Teksti:

K:Kuvat: Nico Turner

I got my hands up
They’re playin’ my song
You know I’m gonna be okay
Yeeeeeeeeah
It’s a party in the USA

Praying for my visa, videokuvan päälle upotettu teksti kertoo.

Amerikan jumalilta viisumia rukoileva henkilö on Kalle Mattila – kirjoittaja, queer-aktivisti, pr-asiantuntija, street-tanssin kolminkertainen SM-kakkonen ja entinen ihmelapsi Etu-Töölöstä. Jonain päivänä Mattila on kenties myös kuuluisuus. Hän tekee juuri sitä, mitä suomalaisyleisö kaikkein eniten rakastaa: menestyy rapakon takana. 

Mattila asuu Manhattanilla, käy hienoissa juhlissa ja kirjoittaa toisinaan esimerkiksi The New York Timesiin ja The Atlanticiin – miljoonayleisölle, toisin sanoen.

Kalle Oskari Mattila, a Finnish writer living in New York City, recently completed a memoir, kerrotaan New York Timesin verkkosivuilla. Muistelmien kirjoittamisen Mattila aloitti jo lukiossa. Nyt hän on 27-vuotias ja muistelmateos julkaisua vaille valmis.

Kirja on saatava julki nimenomaan Yhdysvalloissa, mieluiten jonkin arvostetun kustantamon kautta. Se on tärkeää Mattilan kirjoittajabrändin kannalta (samasta syystä häntä ei kiinnosta julkaista juttujaan ”jossain Huffington Postissa”, vaikka silläkin on miljoonia lukijoita).

Mutta on myös tärkeämpi syy: Mattila rakastaa Yhdysvaltoja, on aina rakastanut. Tunnetta eivät ole hetkauttaneet maan nykyisen hallinnon kohellus tai viisumin saamisen vaikeus.

Kun kotimaassa moni julistaa äänekkäästi, ettei Yhdysvaltoihin voi astua jalallakaan niin kauan kuin Trumpin kausi jatkuu, Mattila ottaa ilon irti elämästä Amerikassa. Kesäisessä Instagram-kuvassa hän poseeraa Venice Beachin ikonisten palmujen alla. Laskeva aurinko värjää ihon kullanväriseksi. God Bless America, kuvatekstissä lukee.

Itse asiassa moni asia on Yhdysvalloissa paremmin kuin Suomessa, Mattila sanoo. Ja mikä parasta: täällä haaveet toteutuvat.

New Yorkin metro haisee väkevältä pesuaineelta. Queens Plaza, Lexington Avenue, tuuppivia ihmisiä, Airpod-kuulokkeita, Fifth Avenue, itsekseen mutiseva mies, stand clear of the closing doors please. Metrolinjan vaihto syvällä Times Squaren alapuolella, portaita, portaita, täällä ei esteettömyysasioista piitata, tyhjempi juna, viideskymmenes katu ja kuudeskymmeneskuudes ja seitsemäskymmenesyhdeksäs, loputtomasti katuja ja asemia kunnes viimeinkin: 116 Street – Columbia University.

Tänne kuljetaan metrolinjalla numero yksi. Linjan numero on enne: niin kutsuttuun Murattiliigaan kuuluva Columbia on New Yorkin vanhin yliopisto ja yksi maailman arvostetuimmista korkeakouluista.

Portaita, portaita, ylhäällä kadulla aurinko on häikäisevän kirkas, käännös vasempaan ja siinä hän yhtäkkiä seisoo, entisen opinahjonsa portilla Starbucksin cold brew kädessään. Miehemme maailmalla.

“Täällä syntyy ne ideat, jotka muuttaa maailmaa.”

Columbian creative nonfiction writing -ohjelmasta maisteriksi valmistunut Mattila on viettänyt kampuksella tuhansia tunteja niin opiskelijana kuin kirjoituskurssin vetäjänäkin, mutta yhä edelleen hän jaksaa ihastella alueen kauneutta.

”Jos sä ikinä meinaat kyllästyä New Yorkiin, paras antidootti siihen on vaan mennä kävelemään”, Mattila sanoo. Siispä kävellään.  

Mattila on korostetun kohtelias ja vaikuttaa olevan innoissaan vähän kaikesta. Hymy ei katoa hetkeksikään, kun hän esittelee kampuksen ihmeitä. Tässä on kirjasto, tuolla workshop-luokka, tuossa se aukio, jolla Mattila toukokuussa 2018 seisoi sinisessä kaavussa ja hassu hattu päässään. Valmistujaisseremoniassa soitettiin New York, New York ja Empire State of Mind, ja illalla Empire State Building valaistiin Columbian väreillä.

Amerikkalainen unelma!

Viime keväänä Columbiaan hyväksyttiin viisi prosenttia hakijoista, eikä määrä ole yleensä ollut kovin paljoa suurempi. Seulasta selviäminen ei kuitenkaan vielä riitä, sillä seuraavaksi on keksittävä, mistä rahat. Columbiassa pelkät lukukausimaksut ovat yli 60 000 dollaria vuodessa.

Siksi Mattilakin yritti ensin haudata haaveet Yhdysvalloista ja lähti lukion jälkeen opiskelemaan Lontooseen. Siellä hän suoritti kansainvälisen johtamisen kanditutkinnon ja pääsi töihin nonfictioniin erikoistuneeseen Penguin Press -kustantamoon.

New York kuitenkin pyöri mielessä koko ajan. Lopulta Mattila päätti hakea unelmiensa maisteriohjelmaan.

Kokonaisen vuoden ajan hän joutui lähettelemään kirjoitusnäytteitä, suosituskirjeitä ja personal statementejä ympäriinsä, mutta se kannatti. Mattila sai paitsi opiskelupaikan, myös Columbian myöntämän rahoituksen ja kilpaillun Thanks to Scandinavia -stipendin.

Ivy League -yliopistosta valmistuminen on suomalaisessa mittakaavassa melkoinen meriitti. Moni kuitenkin palaa opintojen jälkeen Eurooppaan, kun viisumi vanhenee tai amerikkalaisen työelämän raadollisuus käy liian raskaaksi. Self-made maniksi pääseminen on valtavan työn takana, onnistuminen harvinaista.

Ehkä juuri siksi Suomi rakastaa tarinoita Amerikan valloittajista. Renny Harlinin Hollywood-ura ja -avioliitto nousevat edelleen tasaisin väliajoin otsikoihin, vaikka molempien parasta ennen -päiväys on mennyt aikapäiviä sitten. Alman jenkkinosteella on spekuloitu jo parin vuoden ajan – ja toisaalta ennätetty tuomitsemaan laulajan ura epäonnistuneeksi, koska lopullinen breakthrough on yhä tekemättä.

Niin kovasti kaipaamme menestystarinoita, ettemme piittaa, vaikka kertomukset vähän haiskahtaisivat. Tästä kansallisesta taipumuksestamme on viime aikoina hyötynyt muun muassa Yhdysvalloissa asuva Maija Anttila, joka on suomalaismediassa kertonut laveasti lupaavista Hollywood-tuotannoistaan ja ”tekeillä olevista” off-Broadway-näytelmistään. Kuten elokuvatoimittaja Kalle Kinnunen Suomen Kuvalehden blogissaan joulukuussa kirjoitti, mitään konkreettisia todisteita saavutuksista ei ole näkynyt. 

Silti Anttilan syötin nielaisivat mukisematta muun muassa Helsingin Sanomat, Kauppalehti ja MTV. Suomi mainittu – torille!

Kirjallisuuden saralla ei mene sen kummemmin. Sofi Oksasen menestyksestä on jo aikaa. Sekä suomeksi että englanniksi kirjoittavalle Emmi Itärannalle povattiin vuonna 2015 valoisaa tulevaisuutta, mutta kansainvälinen läpimurto jäi tyngäksi. Toimittaja Anu Partanen ratsastaa neljättä vuotta teoksellaan The Nordic Theory of Everything, eikä ihme: harva suomalainen on onnistunut kirjoittamaan englanniksi tietään maineeseen.

Viime aikoina otsikoihin on noussut Pajtim Statovci, jonka toinen romaani Crossing (alkuteos Tiranan sydän, 2016) julkaistiin keväällä Yhdysvalloissa. Paikallisessa mediassa se sai ylistävät arviot, samoin kuin Statovcin esikoisteos, vuonna 2017 englanniksi julkaistu My Cat Yugoslavia (Kissani Jugoslavia, 2014).

Muuten on ollut hiljaista. Mutta kenties seksuaalivähemmistöjen kokemuksia esillä pitävä ja Lena Dunhamin tapaan omasta elämästään taidetta tekevä Mattila on seuraava vientitoivomme?

”Mulla on jotenkin tosi vaatimattomat tavoitteet. Haluisin vaan kirjoittaa yhden kirjan, se riittää. Ei mua kiinnosta rikkaudet tai muut. Haaveilen, että voin tehdä työtä josta voin olla ylpeä ja että pystyn elämään Nykissä. That’s pretty much it.”

Se haave ei kuitenkaan toteudu ilman julkisuutta. Mattila tarvitsee palstatilaa, jotta voisi osoittaa Yhdysvaltain viranomaisille olevansa Individual of extraordinary ability. Muuten hän on vaarassa lentää ulos maasta, sillä opiskelijaviisumi on tullut tiensä päähän. Taiteilijoille tarkoitettu O1-viisumi on Mattilan ainut toivo, ja julkisuus yksi viisumin lukuisista kriteereistä. 

Onneksi hätä keinot keksii. Esimerkiksi Ilta-Sanomiin Mattila pääsi lähestymällä Twitter-seuraajiinsa kuulunutta toimittajaa ja ehdottamalla henkilökuvaa itsestään.

”Yks frendi sanoi mulle, että nyt teet itsestäsi press releasen. Se oli ihan kauheeta, mutta meni sitten läpi.”

O1-hakemuksia tarkastavat viranomaiset arvostavat muun muassa Pulitzer- ja Nobel-palkintoja. Sellaista Mattilalta ei löydy, mutta muita meriittejä kyllä – ja hyvä asianajajakin hänellä onneksi on. Viime vuonna he fedexasivat 404 sivua todistusaineistoa yhdysvaltain maahanmuuttoviranomaisille.

Mukana oli suosituskirjeitä muun muassa Otavalta, Teokselta, amerikkalaiselta Simon & Schuster -kustannustalolta ja Vanity Fairin entiseltä päätoimittajalta, joka opetti Mattilalle kirjoittamista Columbiassa. 

”Niiden kirjeiden pitää olla sellaisia, että tää ihminen on the most extraordinary I have ever met, cannot be replaced by anyone else… tai jotain. Onneksi mä tunnen täältä paljon ihmisiä, jotka haluaa auttaa.”

Prosessi on kestänyt kuukausitolkulla. Lisäevidenssiä on pyydetty, unettomia öitä vietetty. Epävarmat tulevaisuudenkuvat valuvat myös yksityiselämään.

“Starbucksia mä rakastan. Megabrändejä. Ja Mäkkiä! Mäkki on mun mielestä ihana!”

”Kun täällä käy deiteillä, ihmiset olettaa, että sä haluat vain green cardin. Täällä narratiivi kulttuurissa on se, että ulkomaalaiset tulee viisumia metsästämään. Mä haluun, että mulla on power mun omasta elämästä. En menis valenaimisiin”, Mattila sanoo ja hymyilee taas. Sitten hän vakavoituu.

”En mä tätä minkään muun maan takia tekisi. Jos tää olisi tapahtunut silloin, kun asuin Lontoossa, en olisi jaksanut taistella.”

Mattila kuvattiin kesälomalla Los Angelesissa.

Lontoo, Berliini, Bosnia – kaikissa näissä paikoissa Mattila on jossain vaiheessa elämäänsä asunut. Yksikään niistä ei ole herättänyt hänessä samanlaisia tunteita kuin Amerikka. Mattila rakastaa Amerikkaa ja sen kliseisimpiäkin lieveilmiöitä.

Siksi on soveliasta jatkaa keskustelua Tom’s Restaurantissa, joka on suurelle yleisölle tuttu Seinfeld-komediasarjasta. Paikka on tärkeä myös Mattilalle: tänne hän hoiperteli jetlagin kourissa ensimmäisenä New Yorkin -aamunaan ja tilasi läjän amerikkalaisia pannukakkuja.

”Mulla on pact, että jos saan isoja uutisia, meen pannukakuille. En voi syödä niitä liian usein, muuten olisin valtava.”

Nyt Mattila tilaa barbeque chicken wrapin ilman barbeque-kastiketta ja ryhtyy listaamaan lempiasioitaan Amerikassa.

”Mä rakastan keltaisia takseja. Ja pilvenpiirtäjiä. Oon aina ollut obsessed. Lapsena luin skyscraper page dot comia, jossa seurattiin pilvenpiirtäjien rakentamista New Yorkissa. Sen takia mä tiedän kaikki pilvenpiirtäjät nimeltä”, Mattila selittää. 

”Sit mä rakastan just tällasii dinereita. Ja reality-tv-sarjoja. Rakastan Survivoria ja American Idolia. Sex and the Cityä, Girlsiä. Starbucksia mä rakastan. Megabrändejä. Ja Mäkkiä! Mäkki on mun mielestä ihana!”

Fanitus alkoi kauan sitten Helsingissä. 14-vuotiaana Mattila oli tet-harjoittelussa Forumin McDonald’sissa. 15-vuotiaana hän pani pystyyn Starbucks Suomeen -nettiadressin. 21-vuotiaana hän esiintyi Coca-Colan televisiomainoksessa.

Mattilan kaltaiselle ”kokisaddiktille” mainokseen pääseminen oli unelmien täyttymys. Kaikki eivät olleet samaa mieltä. Kun mainos julkaistiin Youtubessa, kommenttikenttään tulvi ilkeitä viestejä. Mistä homobaarista nää tyypit on haettu, suomalaiskatsojat kyselivät. Niin oksettava video, etten enää ikinä juo kokista.

Tölvimisessä ei ollut Mattilalle mitään uutta. Jo ala-asteella hän huomasi, ettei hän oikein sopeutunut luokkakavereiden joukkoon. Ympärillä oli iso kaveriporukka, mutta heidän seurassaankin Mattila oli useimmiten vaiti, jottei tulisi sanoneeksi mitään väärää. 

”Se oli tosi tulenarkaa. Samat tyypit, joiden kanssa hengasin, saattoi yhtäkkiä alkaa huutaa että homo homo homo. Ikinä ei tiennyt, milloin räjähtää.”

Asiaa ei auttanut, että Mattila menestyi jo tuolloin opinnoissaan loistavasti ja vieläpä tykkäsi koulusta. Eikä se, että jääkiekon tai jalkapallon sijaan hän harrasti intohimoisesti street-tanssia.

Pakopaikka löytyi unelmista, eivätkä ne olleet kovin pieniä. Vuonna 2004 Ylellä esitettiin Silvia Modigin ohjaama, unelmien tavoittelemisesta kertova minidokumentti Kallen maailma, jossa 12-vuotias Mattila ilmoitti haluavansa Lonely Planetin valokuvaajaksi ja muuttavansa New Yorkiin.  

Kattoon sänkynsä yläpuolelle kunnianhimoinen koululainen oli kiinnittänyt valtavan New Yorkin kartan. Mattila katseli kaupungin ääriviivoja ensimmäiseksi aamulla ja viimeiseksi illalla, ja pikkuhiljaa hänestä tuli obsessed. Amerikkaan oli päästävä.

Hän päätti ruveta tosissaan hommiin, tankkasi englantia kirjoista ja tv-sarjoista ja ryhtyi tarjoamaan kirjoittamiaan matkajuttuja lehtiin. Ensimmäinen, Venetsiasta kertova pieni teksti julkaistiin Helsingin Sanomissa, kun Mattila oli 13-vuotias.

”Pitchasin päätoimittajille koko ajan idiksiä. En kertonut kellekään, kuinka vanha oon, koska halusin raakaa kritiikkiä.”

Kaiken haaveilun ja uurastuksen keskellä Mattilalla oli kuitenkin myös tavanomaisempi harrastus: hän pelasi suositussa Jippii!-portaalissa nettipelejä tuntemattomia vastaan. Pian hän kuitenkin huomasi olevansa epäsuosittua peliseuraa. Sivuston anonyymissä chätissä rivot viestit sinkoilivat, ja peliseuralaisilta toivottiin mahdollisimman suurta kuppikokoa. 

Mattila päätti mukautua odotuksiin tekeytymällä naiseksi. D-kupit, hän vastasi, kun joku tiedusteli rintojen kokoa. Vaaleat hiukset, korkeat korot. Jos mielikuvitus loppui kesken, Mattila kirjoitti Googleen Pamela+Anderson ja kuvaili pelitoverilleen näkemäänsä. Yleensä huijaus puri.

Silkasta uteliaisuudesta alkanut kokeilu jatkui kuukausia ja kietoi Mattilan pauloihinsa. Samalla tapahtui jotain ihmeellistä. Mattilalle alkoi valjeta, että vaikka ympäröivä maailma tuntui survovan ihmisiä ahtaisiin mies- ja naislokeroihin, joissa rakastuttiin vain vastakkaisten lokeroiden edustajiin, toisinkin voisi elää.   

“Samat tyypit, joiden kanssa hengasin, saattoi yhtäkkiä alkaa huutaa että homo homo homo. “

Yli kymmenen vuotta myöhemmin Mattilaa hämmentäneet kokemukset jalostuivat esseeksi. Catfishing Strangers to Find Myself julkaistiin New York Timesin legendaarisella Modern Love -palstalla marraskuussa 2016.

By pretending to be someone I was not, I had shown him my true self, one I had been too afraid to reveal to anyone else. And ultimately, I was able to embrace that true self, an acceptance that would allow me — years later, as an adult in New York City — to find real love as a real person.

Näin Mattila kirjoitti, ja miljoonat ihmiset lukivat – ja myöhemmin myös kuuntelivat, sillä kesällä 2017 esseestä tehtiin podcast, jonka luki näyttelijä Cory Michael Smith.

Modern Love oli Mattilan uran kannalta lottovoitto. Palstaa editoiva Daniel Jones on kertonut saavansa noin 8000 juttutarjousta vuodessa. Niistä julkaistaan 52.

Kirjoittajien keskuudessa palsta nauttii kulttimainetta. Esimerkiksi Girls-sarjassa päähenkilö Hannahin suurin onnistuminen on Modern Loveen pääseminen. Kamera seuraa, kun haltioitunut Hannah kävelee Brooklynin kaduilla paksu pinkka omalla nimellään varustettua New York Timesia käsissään.

Sarja jättää epäselväksi, lähteekö päähenkilön kirjallinen ura koskaan lentoon. Mattilalla sen sijaan on selvät suunnitelmat: Modern Love -teksti pääsee osaksi hänen muistelmateostaan. Kirjasta tulee ”tosi vulnerable”, Mattila sanoo, ja lisää perin epäsuomalaiseen tyyliin olevansa hyvin ylpeä siitä.

Kirja pohjautuu Mattilan elämän suuriin kipuiluihin: siihen, että ensin oli tultava sinuiksi oman homoseksuaalisuutensa ja sitten vielä feminiinisyytensä kanssa. Maskuliinisuuden odotukset ovat homopiireissäkin kovat, feminiinisyys usein turn-off, Mattila sanoo. On ravisuttavaa kerätä vuosia rohkeutta tullakseen kaapista ja löytää näennäisen hyväksyvä yhteisö – vain joutuakseen jälleen todistelemaan omaa arvoaan muille.

Tällaisista asioista on paljon vapauttavampaa kirjoittaa englanniksi kuin suomeksi, Mattila sanoo. 

”Tuntuu, että englanniksi on enemmän sanoja, joita voi käyttää – sanoja, jotka ei oo niin heavy. Suomen kielen sana ’homo’ on mun mielestä tosi latautunut. Suomeksi on vaikeampaa kirjoittaa tällaisista asioista.”

Columbiasta Mattila sai hyvät eväät seksuaalivähemmistöjä koskevien aiheiden käsittelyyn. Kurssitarjonnasta löytyi jopa queer writing -teemainen kurssi, jonka osallistujista iso osa kuului seksuaalivähemmistöihin ja jossa käsiteltiin yksinomaan queer-teemoja.

Yliopisto oli todellinen safe space. Samaa ei Mattilan mielestä voi sanoa Suomesta. Taannoin hän katseli vanhan yläastekaverinsa instastooreja ja törmäsi videoon, jossa joku kyseli, että ”katotsä sitä hinttiohjelmaa”. Mattila oli järkyttynyt.

”Täällä Queer Eyesta puhutaan semmosena upeena ilmiönä ja kaikki on obsessed with it. Ja yhtäkkiä meet takas siihen suomifreimiin, jossa se on joku hinttiohjelma, eikä ihmiset ees aattele, mitä tarkoittaa käyttää sanaa hintti. Täällä jos sanot jonkun faggot-sanan… You would never do that, ever.

Mattila poisti tyypin seurattavistaan ja kirjoitti tapahtuneesta instastoorin: this is why I don’t live in Finland anymore.

Suomi ei ole järin suvaitsevainen yhteiskunta, Mattila sanoo.

”Mä oon ollut välillä järkyttynyt, kun oon mennyt takaisin Suomeen, ja mun kotialepassa joku huutaa tummaihoiselle naiselle rasistisia kommentteja eikä kukaan tee mitään. Tai kun katsoin äänestystuloksia Etu-Töölön alueella, josta mä oon kotoisin, ja siellä on Halla-aho suunnilleen kolmanneksi suosituin.”

Mattila tuntee hyvin myös Yhdysvaltain ongelmat ja tietää mainiosti, että New York on omanlaisensa kupla. Siitä huolimatta hän ajattelee, että Yhdysvallat on monissa asioissa askeleen Suomea edellä.

”Uskon, että täällä syntyy ne ideat, jotka muuttaa maailmaa. Tää on edelläkävijä todella monella saralla, koska täällä ajatellaan asioista tosi ambitiously, jollain tavalla avoimesti. Täältä alkoi koko gay rights movement. Täällä on koko se sanasto, jolla kuvata asioita.”

Kirjoittajalle New York on ehtymätön aarreaitta, tarinoita täynnä.

Miksi Mattila siis kirjoittaa omasta elämästään – ja vieläpä muistelmia? Mitä annettavaa 27-vuotiaalla voisi tällä saralla olla?

”Niin. Aina kun tapaan uusia ihmisiä, ne on että really? You think you’re interesting enough? Tähän liitetään aina se ajatus, että pitää olla itsessään jotenkin tosi mielenkiintoinen.”

Mutta kenen tahansa tarina voi olla kiinnostava, jos sen kirjoittaja on riittävän taitava ja osaa kysyä itseltään oikeita kysymyksiä, Mattila uskoo. Sitä paitsi omaan napaan tuijottelu ei ole homman pointti. Tarkoitus on kommentoida ja peilata ympäröivää maailmaa oman elämän kautta.

Yhdysvalloissa nuorten aikuisten kirjoittamista memoir-teoksista on viime vuosina tullut valtavan trendikkäitä. Suomessa niistä tunnetuin lienee Lena Dunhamin Sellainen tyttö (Not That Kind of Girl, 2014), mutta New York Timesin bestsellereiksi on aivan hiljattain noussut monia muitakin.

Esimerkiksi This Will Be My Undoing, kirjoittajana Morgan Jerkins, 26 vuotta. Tai 32-vuotiaan Tara Westoverin kirjoittama Educated (suomeksi Opintiellä). Tai vuonna 2016 ilmestynyt Boy Erased, jonka kirjoittanut Garrard Conley on nyt 34-vuotias.

Usein nuoret kirjoittavat niin sanottuja identity memoireja, Mattila sanoo. Siitä hänenkin kirjassaan on kyse.

”Niitä kirjoittaa periaatteessa kaikki muut paitsi straight white men. Ihmiset, joiden on pitänyt tulla sinuiksi erilaisuuden kanssa.”

Omaelämäkerrallisen tekstin kirjoittaminen on rajua puuhaa, Mattila sanoo. Lukija aistii, jos kirjoittaja ei paljasta itsestään tarpeeksi tai sortuu glorifioimaan omaa tarinaansa.

Romaania kirjoittaessa taas voi tarvittaessa piiloutua tekstin taakse ja väittää, ettei mikään siinä ole omaelämäkerrallista, vaikka totuus saattaisi olla toinen, Mattila huomauttaa.

Niin Suomessa on perinteisesti tehty. Itse asiassa sanalle memoir ei edes löydy kunnollista suomennosta, sillä sanasta muistelmat tulee mieleen lähinnä Muumipappa – tai Jörn Donnerin vuonna 2013 julkaisema Mammutti, jossa vanha kääpä muistelee nuoruutensa panoja ja haukkuu vihaamiaan ihmisiä 1088 sivun ajan.

Mattilan idoliksi moisilla jorinoilla ei pääse. Esikuvat löytyvät muualta: Lena Dunham, Oprah, Taylor Swift – omanlaisiaan memoiristeja kaikki.

Mattilan kirja on viimeistä silausta vaille valmis. Nyt häneltä puuttuu enää agentti, joka voisi esitellä teoksen kustantajille. Kyselyjä on tullut, Mattila sanoo. Mutta: mitä enemmän kysellään, sitä enemmän häntä jännittää.

”Mulla on loppukädessä kauhea blokki lähettää sitä niille, koska täällä on sillee, että you get one shot at it. Sen pitää olla tosi täydellinen.”

Stilisointi jatkukoon siis vielä hetken. Siinä sivussa Mattila pitää kirjoituskursseja, laatii viestintämateriaaleja suomalaisille teknologiayrityksille ja pitchaa juttuja laatulehtiin.

12-vuotiaan töölöläispojan unelmat olivat lähipiirille ihmetyksen aihe, mutta New Yorkissa Mattila ei ole haaveineen yksin. Tässä kaupungissa kaikilla on original dream, jonka tavoittelu ei koskaan pääty, vaikka ikää alkaisi kertyä, Mattila selittää. Hänen parturinsa esimerkiksi on toiselta ammatiltaan muusikko, saliohjaaja puolestaan näyttelijä.

Toivo kytee ikuisesti. Mattilan mielestä se on ihanaa.

”Koskaan ei voi tietää, kenet tapaa tai kuka löytää sut. Joka päivä on uusi mahdollisuus. Mä oon usein sanonut, että whether you make it or not doesn’t matter as much. Amerikassa on oikeus tavoitella sitä unelmaa, mikä on usein tarpeeksi.”

Hämärä laskeutuu Manhattanin ylle. Empire State Buildingin valot syttyvät. Mattila hymyilee, halaa ja lähtee jatkamaan unelmiensa toteuttamista.

Pari viikkoa haastattelun jälkeen Amerikasta kantautuu uutisia: Mattila on saanut kuulla olevansa individual of extraordinary ability. Viisumihakemus on hyväksytty.

Welcome to New York, Taylor Swift laulaa, it’s been waiting for you.

On pannukakkujen aika.