https://soundcloud.com/user-800477492/vahinkoaktivisti/s-SgX1j
Kasvot ovat tv:stä tutut ja näyttävät tuohtuneilta.
Onko tämä juttu menossa johonkin Seiskaan, ohjaaja Heidi Lindén kysyy.
Kuluneen vuoden aikana hänet on opittu tuntemaan suorapuheisuudestaan. Kun elokuva-alalla #metoo-liikkeen myötä alkoi kuohua, Lindén rohkaisi naisia puhumaan avoimesti kokemuksistaan. Motto oli yksi-selitteinen: rikotaan hiljaisuus!
Nyt haastattelukysymykset kuitenkin saavat hänet varuilleen. Kun keskustelu kääntyy uhkauksiin, joita Lindén on kertonut saaneensa, hän muuttuu yhtäkkiä vaitonaiseksi.
Myöhemmin Lindén haluaa selventää, miksi. Hän sanoo pettyneensä tapaan, jolla häirintätapauksia viime talvena selviteltiin.
”Mulle jäi vähän huono kuva toimittajista. Moni lupasi ottaa asian vakavasti käsittelyyn ja haastatteli useita kymmeniä naisia, mutta heidän tapansa kommunikoida oli törkeä. Toimittajat halusivat julkaista naisten kokemukset heidän nimillään ja kasvoillaan mutta jättää rikoksen tekijöiden nimet pois.”
Lisäksi toimittajilta puuttui ”hienotunteisuutta, jota aran aiheen käsittelyssä tarvitaan”, Lindén sanoi.
Elokuva-ohjaajana työskentelevälle Lindénille nämä asiat ovat tulleet tutuiksi. Hän sanoo olleensa viimeisen vuoden aikana yhteydessä satoihin naisiin, jotka ovat joutuneet seksuaalisen ahdistelun kohteiksi.
Miltä Suomen #metoo-liikehdinnän keulakuvaksi päätyminen on tuntunut?
Hienolta, tietenkin – mutta myös absurdilta ja ristiriitaiselta, Lindén sanoo. Kaikki -nimittäin tapahtui ikään kuin sattumalta.
Näin siinä kävi:
Viime lokakuussa Heidi Lindén istui tukholmalaisessa kahvilassa äitinsä ja paikallisen kollegansa kanssa, kun hänen puhelimensa soi. Toisessa päässä oli Lindénin entinen professori Aalto-yliopiston elokuvataiteen laitokselta.
Professori tiedusteli, voisiko Lindénin parin vuoden takaisen opinnäytetyön lähettää Helsingin Sanomien toimittajalle. Se olisi tarpeen juuri nyt, opettaja sanoi.
Lindén ei ollut seurannut uutisia moneen päivään. Hänellä ei ollut aavistustakaan, että yhdysvaltalaistuottaja Harvey Weinsteinia syytettiin lukuisista seksuaalirikoksista. Eikä siitä, että näyttelijä Alyssa Milano oli kirjoittanut Twitteriin sittemmin ikoni-siksi muodostuneet sanat: #MeToo.
Siksi Lindénistä tuntui hassulta, että opinnäytetyö haluttiin tuoda julkisuuteen, vuosia sen valmistumisen jälkeen. Hän myöntyi, muttei odottanut kummempia. Ehkä joku toimittaja tarttuisi aiheeseen ja tekisi lyhyen jutun jonnekin kulttuurisivujen alalaitaan, mutta siihen se luultavasti jäisi.
Pian Lindénin puhelin kuitenkin soi jälleen. Sen jälkeen hiljaista päivää ei tullut pitkään aikaan.
Heidi Lindén, 33, on tullut tunnetuksi näyttelijänä, ohjaajana ja käsikirjoittajana. Hän on ehtinyt opiskella näyttelijäntyötä New Yorkissa, kirjoittaa sketsejä Los Angelesissa, ohjata teatteriesityksiä, pyörittää omaa elokuva-alan casting-yritystä ja -kokeilla onneaan Idolsissa.
Silti #metoo-liike ja elokuvakoulun päättötyö toivat hänet julkisuuteen aivan ennennäkemättömällä tavalla. Se hämmentää häntä itseäänkin.
”Ihan outoa, että juuri mä olen päätynyt tästä puhumaan”, Lindén sanoo.
”On ristiriitaista, että päädyin tekemään niin vakavista asioista lopputyön, koska arkeni täyttyy sketsien kirjoittamisesta enkä koe ollenkaan olevani vakava ihminen.”
Alun perin työn ei pitänyt käsitellä seksuaalista ahdistelua lainkaan. Sen sijaan tarkoitus oli tutkia sitä, miksi naisohjaajia usutetaan vain tiettyjen genrejen pariin.
Lindén on törmännyt ilmiöön omalla urallaan usein. Kaikkein mieluiten hän nimittäin ohjaisi toimintaelokuvia: isoja väkijoukkoja, stuntteja, ammuskelua! Vain mielikuvitus rajana!
Se ei kuitenkaan ole helppoa, sillä genren rahoittajat suosivat miesohjaajia, Lindén sanoo.
”Tapaamisissa sanotaan suoraan, että kai ymmärrät, ettet voi ohjata tällaista. Että kannattaisi aloittaa lastenelokuvista”, Lindén kuvailee.
”En mä voi lähteä ohjaamaan lapsille, koska en tiedä siitä genrestä mitään.”
Lindénistä vaikutti ilmiselvältä, että tilanne johtui sukupuolesta. Siksi hän halusi tutkia, kokivatko kollegat samoin. Lopputyötään varten hän haastatteli noin viittätoista naispuolista ohjaajaa.
Heidän puheissaan toistui tuttu tarina: rahoittajat eivät vaikuttaneet ottavan naisia vakavasti. Kun olisi pitänyt puhua budjetista, keskustelu kääntyi hiuksiin, pukeutumiseen tai siviilisäätyyn. Ootko sä sinkku, kysyttiin, jos vasemmassa nimettömässä ei näkynyt sormusta.
Haastattelujen edetessä Lindén kuitenkin huomasi, että elokuva-alan naiset olivat joutuneet kokemaan paljon pahempaakin. Verbaalinen ja fyysinen ahdistelu ja seksuaalinen häirintä olivat monelle arkea.
Lindénin mukaan myös raiskauksen merkit täyttäviä tapauksia oli useita. Useimmiten tekijä oli valta-asemassa oleva mies: opettaja, rahoittaja, tuottaja.
”Ei kukaan halua muuta kuin tehdä alan töitä. Kukaan ei halua assosioitua jonkun hullun uhriksi.”
Kertomukset saivat Lindénin tolaltaan. Eihän tällaisessa ympäristössä voinut työskennellä!
Opinnäytetyö sai uuden suunnan. Lindén päätyi keräämään tarinoita seksuaalisesta ahdistelusta. Ahdistelijoiden nimiä, tarkkoja tapahtuma-aikoja ja -paikkoja ei kirjattu työn lopulliseen versioon ”tutkimuseettisistä syistä”.
Kevättalvella 2018 osa niistä kuitenkin päätyi julkisuuteen. Suomi kohisi televisioruutujen ja klikkiotsikoiden äärellä. Samaan aikaan Lindénin sähköposti tulvi: mitä enemmän aiheesta puhuttiin, sitä useampi nainen rohkaistui kertomaan kokemuksistaan.
Toisenlaisiakin yhteydenottoja tuli. Kauden muotisanaksi muodostui kunnianloukkaussyyte, Lindén sanoo nyt. Sen avulla ahdistelusta syytetyt ja heidän asianajajansa yrittivät pelotella naisia: jos puhut medialle tai edes ystävillesi, sinut haastetaan oikeuteen.
”Suomessa kunnianloukkaus on brändätty tosi hyvin. En tiedä, mistä se johtuu, mutta se toimii. Kaikki naiset puhuivat kunnianloukkaussyytteistä koko talven ajan.”
Ilmapiiriä rauhoittaakseen Lindén lähetteli yhteyttä ottaneille naisille massasähköposteja. Niissä annettiin toimintaohjeita, rohkaistiin puhumaan ja kerrottiin, mistä numerosta tuleviin puheluihin ei kannata vastata. Jos haluat jutella kokemastasi väkivallasta tai sen uhkasta, voit ottaa yhteyttä Naisten Linjaan, Lindén kirjoitti lokakuun lopulla.
Tarinoita kertyi ja kertyi. Tänä syksynä ilmestyy niihin pohjautuva kirja #Metoo-vallankumous, joka lupaa valottaa myös tarinan nurjaa puolta: mustamaalausta, uhkailua ja muita vaientamiskeinoja. Sitä, kun -häirinnän uhrille sanotaan, että mitäs jäit paikalle. Pyörryksiin puhumista ja kyseenalaistamista.
Positiivisistakin asioista teoksessa kerrotaan: kansainvälisestä yhteistyöstä, naisten välisestä solidaarisuudesta ja ”siitä Geena Davisin säätiön tyypistä”, joka osoitti tukensa Los Angelesista asti.
Mutta vaikka tarinoita riitti, vain harva niiden kertojista uskaltautui lopulta omilla kasvoillaan julkisuuteen. Se tuli Lindénille yllätyksenä, sillä hetken hän ehti jo kuvitella, että esiin astuisi nyt kymmeniä naisia. Ehkä jopa satoja!
Toisaalta hän ymmärtää hyvin, mistä puhumattomuus johtuu.
”Ei kukaan halua muuta kuin tehdä alan töitä. Kukaan ei halua assosioitua jonkun hullun uhriksi. Jos sanot sen nimen, saat sen perääsi, ja projektiltasi saatetaan katkaista rahoitus.”
Uhri on uhri myös tulevaisuudessa. Harva toivoo tulevansa muistetuksi siitä.
Ei Lindénkään halua jäädä historiaan vain yhden asian ihmisenä. Sellaisena hänet nyt kuitenkin tunnetaan.
”Nauratti, kun Hesarissa luki, että #metoo-aktivisti Heidi Lindén. Oh fuck! En ole syntynyt tänne puhumaan seksuaalisesta häirinnästä.”
Sukupuolikysymykset toki kiinnostavat häntä taiteellisesta näkökulmasta. Kuluneena kesänä Lindén ohjasi Turun Linnateatteriin naisvangeista kertovan Linnanneidot-näytelmän. Tällä hetkellä etsinnässä on rahoittaja Natural Born Killers -henkiselle rymistelyelokuvalle, jossa päähenkilö on genrelle epätyypilliseen tapaan keski–ikäinen nainen.
Näistä projekteista Lindén puhuisi mielellään enemmän. Ja sketseistä, käsikirjoittamisesta, kansainvälisistä yhteistyökuvioista. Kaikesta siitä, minkä parissa hän on puurtanut vuosikausia.
”En ole ollut ihmisoikeustaistelija, aktivisti tai tutkija vaan tehnyt lopputyön yhden nais-opiskelijan näkökulmasta. Ja yhtäkkiä tulee helvetisti yhteydenottoja.”
Lindénin uravalinta on ollut selvillä jo vuosikymmeniä: teatteri- ja elokuva-ala on aina ollut ainoa, jonka parissa hän on tahtonut työskennellä. Korkeintaan poliisikouluun hän olisi voinut pyrkiä, mutta sinnekin ”lähinnä nähdäkseen, olisiko pärjännyt pääsykokeissa”.
Lindén rakastui elokuvan taikaan jo lapsena. Hän arvelee olleensa viisivuotias, kun Yhdysvalloissa asuneet serkut toivat tuliaisiksi muuan VHS-kasetin. Kasetilta löytyi Terminator, ja sitä Lindén tapitti päivästä toiseen, kunnes nauha lopulta kului puhki.
Ala-asteen lopulla Lindén osti viikko-rahoillaan kasimillisen videokameran. Sillä syntyivät hänen ensimmäiset lyhytelokuvansa. Uusia ystäviä puolestaan löytyi Pasilassa toimineesta teatteri Narrista.
Yläasteella Lindéniä lykästi, ja hän pääsi töihin videovuokraamoon. Puljun omistajaa työntekijöiden alaikäisyys ei tuntunut haittaavan – päinvastoin: myyjiksi valikoitui kummallisen usein nuoria naisia. Huhuttiin oudoista risteilyistä, joilla videovuokraamon tytöt pomonsa kanssa kävivät, ja vähäpukeisten nuorten naisten valokuvista takahuoneen seinillä.
Pääasia kuitenkin oli, että elokuvia sai katsoa niin paljon kuin halusi. Siksi Lindén ei välittänyt, eikä ehkä oikein ymmärtänytkään, mitä hänen ympärillään tapahtui.
Tilanteen outous valkeni hänelle vasta vuosia myöhemmin, kun entinen työkaveri videovuokraamosta otti yhteyttä. Olisi tultava raastupaan, todistajaksi, sillä teiniaikojen esimiestä epäiltiin seksuaalirikoksista.
Tässä jutussa Heidi Lindén ei halua todistaa mitään. Nimien kanssa on oltava tarkkana – niidenkin, joita julkisuudessa on jo pyöritelty. Muuten perästä kuuluu.
”Kaikki me naiset saatiin ne äijät peräämme, kun ekaa kertaa mentiin puhumaan näistä asioista ääneen viime syksynä. Jotkut miehet uhkailivat jopa naisten terapeutteja. Homma lähti miehiltä ihan käsistä.”
Asiaa ei helpota, että moni ahdistelun uhreista joutuu vastaisuudessakin työskentelemään ahdistelijansa kanssa. Suomessa elokuva-alan piirit ovat nimittäin todella pienet, Lindén sanoo.
Siksi ahdistelun kohteiksi joutuneilla ei ole ollut ketään, jonka puoleen kääntyä. Lindén uskoo, että yhteydenottojen suuri määrä johtui juuri siitä: ensimmäistä kertaa joku kuunteli.
Hän nostaa esiin vain yhden saamansa avuntarjouksen. Se tuli hieman yllättävästä suunnasta.
”Kulttuuriministeri Sampo Terho oli ensimmäinen ihminen, joka otti tapaukset vakavissaan ja ensimmäinen, joka reagoi asiaan.”
Terho (sin) asetti huhtikuussa selvityshenkilön tutkimaan elokuva- ja kulttuurialalla tapahtuvaa häirintää. Ministeriöstä kerrotaan, että selvityksen tulokset on määrä julkaista syyskuussa.
”Suomessa kunnianloukkaus on brändätty tosi hyvin. En tiedä, mistä se johtuu, mutta se toimii.”
Mutta mikä muu voisi auttaa?
Ainakin alalle pitäisi saada anonyymi ja puolueeton palautejärjestelmä, jonka avulla pahantekijät voisi ilmiantaa, Lindén ehdottaa. Miten se käytännössä toteutettaisiin, sitä hän ei osaa sanoa. Hänen mielestään sellaista kuitenkin tarvittaisiin, jottei ilmiantajan tarvitsisi pelätä työnsä puolesta eikä tilanteesta toisaalta koituisi pahantekijän läheisille kohtuutonta haittaa.
Tai ehkä väärinkäytöksiin pitäisi puuttua vielä konkreettisemmin: hankkia jokaisiin kuvauksiin ulkopuolinen tarkkailija, joka varmistaisi, ettei mitään ikävää tapahdu. Kaikille se ei tosin olisi mieleen, Lindén arvelee.
”Jotkut ohjaajat sanovat, että heitä ahdistaa, jos paikalla on joku ulkopuolinen. Miten niin ahdistaa? Setissä on jo valmiiksi 60 ihmistä. Et huomaa, jos siellä on yksi -enemmän.”
Sekään ei olisi pahitteeksi, että olosuhteet kuvauksissa olisivat inhimillisemmät. Moni ongelma juontaa juurensa budjettien kiristymiseen ja kuvauspäivien määrän vähenemiseen, Lindén sanoo.
Kaiken lisäksi iso osa alan ammattilaisista on freelancereita, jotka tulevat ja menevät produktiosta toiseen. Heidän on tavallistakin vaikeampi puuttua epäkohtiin.
”Elokuvaa tehdessä on paniikki perseessä. Pitää tehdä helvetin pitkiä päiviä ja kuvata mahdollisimman iso tarina mahdollisimman lyhyessä ajassa.”
Vaikeissa olosuhteissa ihminen ei ole oma itsensä, Lindén sanoo. Nälkäisenä ja väsyneenä kukaan ei jaksa pysähtyä miettimään, mitä ympärillä tapahtuu.
Sellaisessa ilmapiirissä kauheatkin asiat voivat jäädä huomaamatta.
Viimeksi mainittuun ongelmaan on vain yksi ratkaisu: raha.
Elokuvaa ei synny ilman rahoitusta. Suomessa se tulee pääosin Suomen elokuvasäätiöltä. Säätiö jakaa elokuvantekijöille noin 25 miljoonaa euroa veikkausvoittovaroja vuosittain.
Niin kauan kuin keskeiset rahoittajat suosivat väärintekijöitä, sama vanha meno saa jatkua, Lindén sanoo. Siksi hän uskoo, että diversiteetti ja tiheämpi vaihtuvuus tekisivät alalle hyvää.
Los Angelesissa asuessaan Lindén huomasi, että ahdasmielinen ja syrjivä ilmapiiri loisti poissaolollaan. Enkelten kaupungissa kilpailu on toki kovaa, mutta toisaalta valinnanvaraa riittää – myös naisille, etnisiin vähemmistöihin kuuluville ja muille alalla varjoon jääneille.
”Weinsteinin uhrille on tarjolla 2 000 muuta firmaa. Teollisuus on massiivinen: siellä tehdään satoja elokuvia vuodessa”, Lindén sanoo.
Hänen mukaansa juuri ulkomailla asuminen sai ymmärtämään, kuinka syrjiviä toimintamallit Suomessa ovat.
”Täällä on vain muutama yhtiö ja rahoittaja. Jos et ole hyvää pataa jonkun kanssa, mihin siirryt?”
Mihinpä niin – etenkin, kun tilanne on pysynyt lähes muuttumattomana vuosien ajan?
Ensimmäisissä koekuvauksissaan 13-vuotias Heidi Lindén kummasteli, miksi vanhemmat naiset antoivat kohdella itseään huonosti. Sellaiseen kulttuuriin hän kollegoineen sittemmin kasvoi: kuiskimaan pukuhuoneissa ja lohduttamaan naistenvessoissa.
Siitä huolimatta Lindén on toiveikas. Sattuma kun on toisinaan suotuisa.
