Samppanja kuplii laseissa. Oona ja Arttu istuvat Helsingin Kalliossa Oonan omistaman kahvilan edustalla ja juhlistavat tämän saamia veronpalautuksia – jotka tosin pian paljastuvat mätkyiksi. Ystävykset vitsailevat siitä, kuinka yksi kulaus maksaa 35 euroa.
Arttu sanoo rakastavansa ”Kallion gentrifikaatiota” eli keskiluokkaistumista. Hän lisää myös vihaavansa sitä, koska keskiluokkaistuminen todennäköisesti johtaa siihen, ettei heillä kummallakaan ole pian varaa asua siellä.
Kun Oona sitten tajuaa olevansa valtiolle velkaa lähes kolme tuhatta euroa, hän päättää, että nyt on otettava itseä niskasta kiinni. Ystävät ehdottavat säästötoimenpiteeksi, ettei hän wolttaisi ruokaa kahdellakympillä neljästi viikossa. Lopulta mätkyt kuittaantuvat kuin itsestään, kun tuntematon pariskunta haluaa ostaa Oonan kahvilasta design-tuolin.
Okei, tämä on ironiaa!
Kun minä sain kolmen tonnin mätkyt, itseäni niskasta kiinni ottaminen tarkoitti kuukausien ja kuukausien penninvenytystä sekä opintohaaveiden siirtämistä seuraavaan vuoteen.
Suosittu Aikuiset-sarja käsittelee nykyhetken ilmiöitä huumorin keinoin. Sarjaa on kehuttu muun muassa hahmojen samaistuttavuudesta. Näen siinä itsekin paljon huvittavia ja nokkelia puolia, mutta rahapuhe ei ole yksi niistä. Se saa miettimään, millaisessa todellisuudessa nämä henkilöt oikein elävät, kun yllättävät talousongelmat eivät hetkauta heidän arkeaan, vaikka mistään ei näytä tulevan tuloja.
Artun varakkuus selitetään hänen rikkailla vanhemmillaan. Tämän tästä taloudellisissa ongelmissa tuskaileva Oona taas on niin sanotusta duunariperheestä Kokkolasta. Hän asuu yksin Kalliossa ja pyörittää siellä kahvilaa, jossa ei juuri käy asiakkaita. Mätkyjen aiheuttama ”rahapula” on suhteellinen käsite.
Erilaisten ihmisten ja elämäntilanteiden representaatio on Aikuisissa monipuolisempi kuin suomalaisissa tv-sarjoissa yleensä. Hahmogalleriassa on esimerkiksi ruskeita ja seksuaalivähemmistöihin kuuluvia ihmisiä. Artun ja Oonan ystävyyssuhde nousee sarjassa seurustelukuvioita keskeisemmäksi.
Luokan tunnistaminen sen sijaan loistaa poissaolollaan. Se tulee esiin lähinnä silloin, kun Oona ei osaa keskustella feminismistä tai työstäkieltäytymisestä akateemisilla termeillä, koska hänellä ei ole korkeakoulututkintoa.
Mutta varallisuuspuhe, se ärsyttää. Enkö nyt vain ymmärrä ironiaa, vai vaadinko fiktiolta liikoja?
Selaan Tiktokia. Vastaan tulee mainos, jossa Arttu sanoo Oonalle, että Visa Electron on ”köyhyyden” merkki.
Moni pienituloinen ystäväni on sanonut, ettei pysty katsomaan Aikuisia sen todellisuudesta irtautuneen köyhyyspuheen takia. Minulle se ei ole ensimmäinen sarja, jota katsoessani joudun tekemään kompromisseja oman katsojuuteni kanssa. Pidän niin monesta muusta asiasta, että nautin sarjasta sen rasittavasta rahapuheesta huolimatta.
Sukupuolentutkimuksen professori Leena-Maija Rossi on kirjoittanut katsomisen ristiriitaisuudesta.
”Miksi rakastan sarjan katsomista, vaikka en voi ajoittain välttää tuntematta ironista turhautuneisuutta sen äärellä?” hän kysyy tekstissään Etuoikeuden perijättäret – luokka, seksuaalisuus ja affektit Gilmoren tytöissä (2015).
Rossi tarkastelee luokan representaatioita affektiivisuuden käsitteen avulla. Affekteilla hän tarkoittaa kehollisia tunteita, joita normatiiviset populaarikulttuurin tuotteet voivat herättää katsojassa. Rossi kirjoittaa kokevansa esimerkiksi myötähäpeää, kun sarjan toinen päähenkilö Rory omaksuu isovanhempiensa yläluokkaisia tapoja. Myötähäpeä ei kuitenkaan estä sarjan katsomista: ”Omalla kierolla tavallaan epäidentifikaationi, jota katsojana tuntemani häpeä tuottaa, oudosti lujittaa kiinnittymistäni sarjaan”, Rossi kirjoittaa.
Sarjaa on siis mahdollista katsoa intensiivisesti ja kerta toisensa jälkeen, vaikka siinä olisi ärsyttäviä piirteitä. Affektien ei tarvitse olla myönteisiä saadakseen katsojan koukuttumaan.
Brittiläisen sosiologin Beverley Skeggsin mukaan luokkaa tuotetaan jatkuvasti niin populaarikulttuurin representaatioissa, poliittisessa retoriikassa kuin yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa. Hän kirjoittaa teoksessaan Elävä luokka (2014), että populaarikulttuuri on paikka, jossa niin sanottu symbolinen kamppailu yhteiskuntaluokkien hierarkiasta esitetään kaikkein näkyvimmin: symbolisessa arvottamisessa ihmisten ominaispiirteet tai toimintatavat tulkitaan joko hyviksi tai huonoiksi. Näitä voivat olla niin ihonväri tai seksuaalisuus kuin kulutustottumukset tai musiikkimaku.
Populaarikulttuurissa työväenluokkaa on perinteisesti esitetty keskiluokan näkökulmasta, niin sanotusti ylhäältä alaspäin. Skeggsin mukaan työväenluokkaa on kuvattu esimerkiksi alaluokkana sekä passiivisena ja vastuuntunnottomana ihmisjoukkona, kun taas keskiluokkaa kuvataan nykyajan etujoukkona, kansallisena identiteettinä ja kulttuurin kehittäjänä.
Skeggs kirjoittaa, että todenmukaisten työväenluokan representaatioiden luominen on epätodennäköistä, koska vain harva mediatyöläinen tulee työväenluokasta ja koska työväenluokkaa tulkitaan vanhojen, yksinkertaistavien kehysten läpi.
”Representaatiot ovat olleet hyvin pitkään niiden ihmisten resurssi, joilla on pääsy symbolisen hallinnan piireihin. On siis ymmärrettävä, että representaatioilla on merkittävä asema luokkataisteluissa ja että symbolinen on aina ehdottoman keskeistä, kun halutaan ymmärtää luokkaa.”
Työväenluokkaa on kuvattu alaluokkana, passiivisena ja vastuuntunnottomana ihmisjoukkona, kun taas keskiluokkaa kuvataan nykyajan etujoukkona, kansallisena identiteettinä ja kulttuurin kehittäjänä.
Aikuiset ei ole ainoa sarja, jossa puhutaan yhtä ja tehdään toista. Dialogin ja toiminnan välinen ristiriita, näkymätön keskiluokkaisuus, on yleistä nuorista aikuisista kertovissa televisiosarjoissa. Vaikka rahaongelmista puhutaan, ne eivät näy henkilöiden toimintamahdollisuuksissa. Otetaan muutama esimerkki.
The Bold Type (2017–2021): Sarja kertoo kolmesta ystävyksestä, jotka asuvat New Yorkissa ja työskentelevät muotilehden toimituksessa. The Bold Typea on pidetty raikkaana ja feministisenä versiona Sinkkuelämää-sarjasta. Aikuisten tavoin se sijoittuu epävarmaan ja pätkistä koostuvaan työelämään, mutta ironian sijaan se keskittyy myötäelämään nuorten aikuisten painiskelua yhä kilpailukeskeisemmän järjestelmän hampaissa. Sarjassa käsitellään esimerkiksi seksuaalisuuden moninaisuutta, etuoikeuksia ja etnisyyttä. Myös rahasta puhutaan. Sutton, yksi päähenkilöistä, on alkoholisoituneen yksinhuoltajan tytär, jolla ei ole rahaa samalla tavalla kuin ystävillään. Hän pohtii muun muassa, onko hänellä varaa ottaa vastaan matalapalkkainen harjoittelupaikka. Amerikkalaisen mentaliteetin mukaisesti kova työ kuitenkin palkitaan.
Frendit (1994–2004): New Yorkissa asuvat kaverukset istuvat kahvilla keskellä päivää pohtimassa ihmissuhdekuvioitaan. Yhdessä jaksossa he itse asiassa puhuvat varallisuuseroistaan. Ystävykset ovat hienossa ravintolassa juhlistamassa Monican ylennystä, ja osa heistä kauhistelee ruokien hintoja. Rachel, Joey ja Phoebe päätyvät tilaamaan mahdollisimman halvat ruoat. Kun lasku tuodaan, Ross jakaa sen kaikille tasan. Tällöin kylmällä kurkkumuusilla ruokailleet henkilöt pöyristyvät. Syntyy keskustelu siitä, ettei kaikilla ole varaa mennä aina johonkin ”kivaan paikkaan” syömään. Rahasta keskustellaan hetki. Ja sitten palataan isoihin asuntoihin ja jatketaan kahvin hörppimistä.
Gilmoren tytöt (2000–2007): Sarjassa luokka on yksi aukikirjoitetuista teemoista – se vaikuttaa perheenjäsenten ja sukupolvien välisiin suhteisiin ja jännitteisiin. Aikuistuva Rory sopeutuu huomattavan helposti yläluokkaisten isovanhempiensa elämäntyyliin ja toimii heidän arvojensa mukaan, vaikka hänen yksinhuoltajaäitinsä, yläluokkaisesta maailmasta alemmas pudonnut tai paennut Lorelai halveksuu vanhempiensa meininkiä. Lorelai irvailee vanhempiensa pinnallisuudelle, mutta Rory ei juuri kyseenalaista seurapiirielämän toksisuutta. Isovanhemmat kustantavat esimerkiksi hänen kalliit opintonsa. Rory pystyy tekemään niin sanotun luokkanousun isovanhempiensa avulla, vaikka elää näennäisesti rennompaa, tosin keskiluokkaista, elämää.
Yleensä taloudelliset epäloogisuudet ratkeavat tv-sarjoissa onnenkantamoisilla.
Aikuisissa muut kuittaavat Oonan mätkyt ja maksamattomat laskut. Toimittaja Tiina Linnan haastattelussa (Yle 13.10.) Aikuisten käsikirjoittaja Anna Brotkin kertoo halunneensa luoda ”haavemaailman, jossa isot ongelmat epärealistisesti ratkeavat jopa samana päivänä kuin ilmenevät”.
Frendeissä Monican tilava koti selitetään sillä, että hän peri matalavuokraisen asunnon isoäidiltään ja alivuokraa sitä salaa. Internetin syövereistä löytyy keskusteluketjuja näistä asioista – kyllä, ihmisiä kiinnostaa, olisiko museossa työskentelevän Rossin tosielämässä mahdollista maksaa asunnostaan.
The Bold Typessa rahallista apua tulee esimerkiksi seurustelukumppaneilta eli miehiltä, vaikkeivät päähenkilöt sitä välttämättä heti haluakaan vastaanottaa.
Minkä takia suositut sarjat vaikuttavat niin keskiluokkaisilta? Onko raha häivytettävä toiminnan tasolta, jotta fiktio toimii, juoni etenee ja voidaan keskittyä kevyeen komiikkaan?
Kysyn asiaa mediatutkimuksen professorilta Kaarina Nikuselta. Hän tarkastelee yhteiskuntateorian, poliittisen taloustieteen ja kulttuurintutkimuksen avulla, miten media luo ymmärrystä maailmasta. Nikunen on tutkinut myös tv-sarjojen fanittamista.
Televisiosarjat, nekin, jotka eivät varsinaisesti käsittele luokkaa, heijastavat aina jollakin tapaa oman aikansa yhteiskuntaa. Nikusen mielestä Aikuiset kuvastaa erityisesti huomiotalouden ja yrittäjyyden aikakautta ja samalla yhteiskunnallista muutosta luokkakysymyksessä.
”Mielestäni siinä piirtyy esiin vähän uudentyyppinen luokkajako tai työmaailma. Se on sarja, jossa kaikki ovat joko yksityisyrittäjiä tai influenssereita.”
Nikusen mukaan Aikuiset kertoo prekarisaation eli lisääntyvien epätyypillisten työsuhteiden maailmasta, jota leimaavat esimerkiksi jatkuva ”itsensä uudelleen luominen”, projektien lyhytaikaisuus ja epävarmuus. Parikymmentä vuotta sitten pienen kahvilan tai pyöräkorjaamon pyörittäminen olisi ollut nuorelle aikuiselle harvinaista. Aikuisten henkilögalleria poikkeaa monista muista televisiosarjoista niin, ettei siinä ole niin kutsuttuja perinteisiä työläisiä.
Onko raha häivytettävä toiminnan tasolta, jotta fiktio toimii, juoni etenee ja voidaan keskittyä kevyeen komiikkaan?
Nikunen allekirjoittaa havaintoni siitä, ettei luokka juuri mahdu vielä muiden intersektioiden eli ihmisten yhdenvertaisuuteen vaikuttavien erojen sekaan komediasarjoissa. Silti monet tarinat ammentavat ja ovat pitkään ammentaneet köyhyyden ja rahattomuuden teemasta, hän sanoo.
Yksi syy tv-sarjojen piilotetulle – tai avoimelle – keskiluokkaisuudelle voi olla yksinkertaisesti se, että ne pyrkivät tavoittelemaan mahdollisimman suurta katsojakuntaa. Toisaalta sarjojen tekijöiden ajatusmaailmat väistämättä vaikuttavat lopputuotteeseen.
Yhteiskuntaluokkia saa ja pitää voida kommentoida populaarikulttuurin tuotteissa. Aikuisissa selkeästi vitsaillaan keskiluokan kustannuksella ja irvaillaan esimerkiksi HS Vision absurdille menestyspöhinälle. Se on hauskaa, kun se tapahtuu alhaalta ylöspäin, eli vähemmän vaikutusvaltaisen yhteiskuntaluokan näkökulmasta.
Nikusen mukaan sarjat ja mediaesitykset muokkaavat aina tavalla tai toisella yleisöjensä käsityksiä ja ymmärrystä maailmasta. Hän toteaa, että huumoria ja komediaa sisältävät sarjat pyrkivät usein kommentoimaan tai kritisoimaan asioita, mutta samalla ne voivat päätyä vahvistamaan kommentoimaansa maailmankuvaa.
Suomalainen media ja poliitikot puhuvat luokasta nyt aiempaa enemmän.
Luokkapuhe on valtavirtaistunut vähän samaan tyyliin kuin puhe vaikkapa etuoikeuksista ja intersektionaalisuudesta: mielipidekeskusteluna. Suomi on yhä luokkayhteiskunta ja meidän pitää puhua siitä, sanovat toiset. Mutta eihän Suomessa ole luokkia, väittävät toiset.
Nykyään keskiluokkaisuus on termi, joka tunnistetaan uutismediassakin. On puhetta siitä, että media heijastaa usein keskiluokkaisia arvoja, kun uutisoidaan vaikkapa kuluttamisesta, asumisesta tai perhe-elämästä. Instagramin Vainkeskiluokkajutut-tilillä nauretaan sille, miten sirpojen ja ritvojen elämänpiiri tiivistyy Lokki-valaisimien, ilmalämpöpumppujen, fitnesskellojen ja vähän parempien juustojen ympärille. Tili vitsailee vakaiden tulojen mahdollistamalle ja normien mukaiselle elämäntavalle.
Vaikka luokasta ja erityisesti keskiluokasta puhutaan nyt paljon, luokasta puhutaan oikeastaan todella vähän.
Nykyisen luokkakeskustelun taustalla vaikuttaa marxilainen luokkakäsitys, jonka mukaan luokka määräytyy tuotantosuhteiden ja pääoman kautta. Sen mukaan omistava luokka, porvaristo, kerryttää omaisuutta samalla kun työväenluokka tekee työn. Koska luokkajako lisää ja ylläpitää yhteiskunnallista eriarvoisuutta, ideaaliyhteiskunnassa luokkia ei olisi. Keskiluokka-termiä filosofi Karl Marx ei käyttänyt, mutta nykytutkimuksessa ja julkisessa keskustelussa se sijoitetaan omistavan, niin sanotun ylemmän keskiluokan, ja työväenluokan väliin. Vaikka Marxin luokkajako ei suoraan sovellu nykymaailman kuvaamiseen, sen kapitalismia kritisoiva perusajatus on edelleen käyttökelpoinen.
Suomessa luokkatutkimus on hajanaista. Esimerkiksi taloustieteellinen ja sosiologinen tutkimus määrittelevät luokan eri tavoin. Toisten mielestä luokka määräytyy lähinnä tulojen perusteella, toisten mielestä ammatin ja sen muodostamien sosiaalisten piirien mukaan. Elinkeinoelämän valtuuskunta Eva toteutti vuonna 2018 Keskiluokkakatsauksen, jossa keskiluokka määriteltiin tulosidonnaisesti. Sen mukaan 68 prosenttia suomalaisista kuuluu keskiluokkaan ja Suomen keskiluokka on yksi Euroopan suurimmista. Myös siitä on erimielisyyksiä, onko luokan käsite tarpeen, koska ihmisten väliseen epätasa-arvoon vaikuttavat myös esimerkiksi sukupuoli, uskonto ja etnisyys.
Vaikka luokkien määrittelystä ja merkityksestä on paljon eriäviä mielipiteitä, ylläpidämme ja toisinnamme luokkaeroja jatkuvasti. Beverley Skeggsin mukaan luokkarepresentaatioiden runsaus ja uusintaminen pitkän ajan kuluessa osoittavat, että luokka on läsnä kaikkialla ja siihen viitataan silloinkin, kun sitä ei mainita suoraan. Se, ettei luokasta puhuta ääneen, ei tarkoita, etteikö sitä tuotettaisi eri tavoin. Korona-aikana poliitikot suosittelivat lomien viettämistä omalla mökillä ydinperheen kanssa ja uutismedia listasi ergonomisia etätyövälineitä. Vähemmälle huomiolle jäivät esimerkiksi yksinasuvat ja ne, joille perheen kesken oleminen ei ole turvallista. Ne, joiden työtä ei voi siirtää ruudun ääreen ja joille lomailu ei ole taloudellisesti mahdollista.
Luokan huomioiminen on olennainen osa feminististä katsetta. Tv-sarjojen kuluttajat ovat yhä valmiimpia tunnistamaan yhteiskunnallista epätasa-arvoisuutta. Samalla kun katsojat vahtivat esimerkiksi sukupuolen, seksuaalisuuden ja etnisyyden representaatioita entistä tarkemmalla silmällä – ja hyvä niin – luokan huomioiminen on typistynyt alkuunsa. Siinä missä Frendien homofobinen huumori on ikääntynyt huonosti ja siihen suhtaudutaan nykyisin kriittisesti, sarjan varallisuuspuhe ei ole päätynyt samanlaisen uudelleentarkastelun kohteeksi.
Luokasta pitää pystyä puhumaan syvällisemmin kuin meemien ja mielikuvien tasolla. Vaikka meemit voivat olla hyvin osuvia ja tarkkanäköisiä, ne päätyvät usein kritisoinnin sijaan toistamaan mielikuvia, joita meillä nykyään on luokista. Oikeastaan luokkakriittisiä meemejä saisi olla lisää. Populaarikulttuurin ja fiktion keinoin on mahdollista esittää vaihtoehtoja nykyisyydelle, ja erilaiset mediarepresentaatiot herättävät yhteiskunnallista keskustelua. Se, että vaadimme sarjoilta enemmän, on hyvä merkki. Se tarkoittaa, että haluamme katsoa niitä.
Siinä missä Frendien homofobinen huumori on ikääntynyt huonosti ja siihen suhtaudutaan nykyisin kriittisesti, sarjan varallisuuspuhe ei ole päätynyt samanlaisen uudelleentarkastelun kohteeksi.
”Köyhät siivotaan pois ja rahajengi tulee tilalle”, Aikuisten Arttu sanoo, kun tarjoilija ei anna syödä kahvilassa omia eväitä. Köyhillä hän viittaa tilanteessa Oonaan ja itseensä.
Se on tietysti liioittelua. Mutta onko se hauskaa?
Ellei kyseessä ole selkeästi hyvin liioiteltu satiiri, on mielestäni irvokasta puhua köyhyydestä, kun sitä ei oikeasti tarkoiteta. Jos samaan aikaan esitetään muka-realistisia rahahuolia ja heitetään vitsiä köyhyydestä, vitsailun kohde ei tunnu kovin selkeältä. Naureskellaanko tässä Oonan ja Artun mielenmaisemalle ja ylipäätään nykyhetken nuorille aikuisille, jotka eivät osaa katsoa oman elämänpiirinsä ulkopuolelle?
On ylipäätään keskiluokkaista rakentaa komediaa sillä, että veronpalautukset ovatkin mätkyt. Hupsista, no maksetaan pois.
Katsomme fiktiota eri tavoin. Joskus kysyin aiemmin mainitsemiani sarjoja katsovilta kavereiltani, eikö heitä ärsytä henkilöhahmojen epärealistinen suhde varallisuuteen. He kysyivät, miksi minä sitten haluaisin katsoa kurjuutta.
Köyhyydellä mässäily on toinen kysymys, eikä sitä ainakaan aiemmin mainitsemissani sarjoissa tehdä. Varattomuutta ja toisaalta ökyrikkautta käsitellään eri genrejen tv-sarjoissa yleensä niin, että se on juonen kannalta olennainen teema. Keskiluokkaisuuden ja köyhyyden välissäkin on silti elämää. Kutsutaan sitä sitten vaikka työväenluokkaisuudeksi tai prekaariudeksi. Ja juuri sinne kevyet ihmissuhdedraamat näennäisesti sijoittuvat, tosin keskiluokkaisilla mahdollisuuksilla höystettynä.
Tv-sarjat muuttuvat yhteiskunnan mukana. Nuoremmille sukupolville voi olla lohdullista nähdä edes fiktiossa maailma, jossa ei ole koko ajan pakko painaa töitä vaan saa olla hukassa. Aika moni kohtaa ongelmia verojen ja tukien kanssa. On tervetullutta, että rahaongelmia ja niiden syitä pohditaan, mutta väitän, että se olisi mahdollista myös ilman ainaisia onnenkantamoisia ja piilotettuja mahdollisuuksia.
Olemme jo päässeet eroon siitä, että joka ikinen ihmissuhdetarina päättyy onnelliseen heteroparisuhteeseen, yhteen muuttoon ja lasten hankkimiseen. Seuraavaksi haluan katsoa sarjoja, joissa turhat pumpulit on revitty luokan ympäriltä.
