Amanda Palon essee: Jäähyväiset asiantuntijuudelle

Teatterintekijä Amanda Palo lopettaa traumastaan puhumisen heti tämän esseen jälkeen.

T:Teksti:

K:Kuva Meri Bjorn, Kustannusyhtiö Kosmos

Minun on lopetettava traumastani puhuminen.

Olen toistanut elämäni suurinta traumaa vuodesta 2017.

Aloin puhua siitä seitsemän vuotta tapahtuneen jälkeen, kun vaikeneminen ja häpeä alkoivat painaa liikaa. Kirjoitin kokemastani näytelmän, esitin sitä teatteriyleisölle kahden vuoden ajan ja annoin aiheesta lukuisia haastatteluja, joista tehtiin useita jatkojuttuja.

Amanda Palo raiskattiin baari-illan jälkeen. Amanda Palo toi todellisen raiskauskokemuksensa näyttämölle. Näyttelijä Amanda Palo raiskattiin parikymppisenä – poliisin sanat järkyttivät.

Traumani, väkivaltainen raiskaus, on tehnyt minusta kiinnostavan. Olen istunut paneeleissa ja keskustelutilaisuuksissa ja kaivanut somessa arpeni näytille aina, kun aihe on ollut ”pinnalla”. Minun traumani on järkyttänyt ja liikuttanut, resonoinut yleisössä. Se on riittävän väkivaltainen ja surullinen, ja minä osaan puhua siitä hyvin, olenhan harjoitellut. Minä olen kokemusasiantuntija. Vaikka antaisin haastattelun jostain täysin muusta aiheesta, minulta kysytään traumastani.

Tätä kirjoittaessani olen esikoiskirjani julkaisun kynnyksellä. Kirjastani ollaan kiinnostuneita – etenkin siitä, käsitteleekö se jo kuopattua näytelmääni. Kysymyksen muoto on kiinnostava: ”näytelmä” on korvannut sanan ”raiskaus”.

Ymmärrän, että ihmiset haluavat tietää, kirjoitinko kirjan seksuaaliväkivallasta, mutta minua muotoilun osuvuus huvittaa. Niin monologimaisesti, tiettyä koreografiaa noudattaen osaan tapahtuneesta jo puhua. Olen vuosia keskittynyt ainoastaan tähän tarinaan. Olen toistanut samaa narratiivia niin kauan, että siitä on tullut minua eniten määrittävä tarina.

Siksi minun on lopetettava traumastani puhuminen ja jätettävä jäähyväiset asiantuntijuudelleni.

Viime keväänä ympäri maailmaa levisi uutinen. Nuori nainen oli ollut viettämässä iltaa ystäviensä kanssa Lontoossa. Kotimatkalla Sarah Everard katosi. Paljastui, että poliisi oli kidnapannut ja murhannut hänet.

Sosiaalinen media täyttyi naisten henkilökohtaisista kokemuksista ja kertomuksista turvatoimista, joita he olivat tottuneet tekemään päästäkseen iltaisin hengissä kotiin. Väkivaltainen murha käynnisti keskustelun valtavasta rakenteellisesta ongelmasta: naiset pelkäävät miehiä – ja aivan syystä.

Omilla kasvoillaan ja nimillään traumoista puhuvat ihmiset ovat hurjia yksittäistapauksia, joihin reagoimme sydämin ja kannustavin sanoin. Kiitos rohkeudesta! Kun tarina on kertojan käsissä, trauma voi muuttua kauniiksi ja hirveä asia elämän mullistaneeksi käänteeksi. Lukijalle jää rauhallinen olo. Ihminen on kokemusta voimakkaampi, hänellä on tahtoa muuttaa asioita.

Toinen versio tarinasta on sellainen, joka jää kesken. Se typistyy Instagramin yksityisviestistä otettuun kuvakaappaukseen, emmekä saa tietää, mitä traumansa jakaneelle nykyään kuuluu.

Traumojen jakaminen ja niiden lukeminen on tutkitusti traumaattista.

Tänä kesänä monet lukivat punk-piirien häirintä- ja väkivaltakokemuksia nimettömänä jakavan Punkstoo-Instagram- tilin tarinoita niin paljon, että alkoivat voida huonosti. Traumojen jakaminen ja niiden lukeminen on tutkitusti traumaattista.

Musiikki- ja taidemaailman tarinat ovat antaneet jälleen tärkeälle aiheelle uutta pontta, mutta minusta tuntuu, että olemme palanneet keskustelun alkupisteeseen, eikä minulla ole enää mitään uutta sanottavaa.

Ehkä traumatarinoiden jakamisen tärkein ja ainoa hyöty on se, että vain niiden avulla jaksamme keskustella rakenteista. Välillä silti tuntuu, että jäämme kiinni näihin tarinoihin, emmekä pääse eteenpäin.

Ystäväni sanoi kerran, että kaiken aktivismin tarkoitus on jättää maailma parempaan kuntoon kuin se oli saapuessamme. En usko, että voin näin väsyneenä saada aikaan mitään hyvää. Minun tehtäväni ei voi olla levittää surua. Haluan uskoa, että asioista on mahdollista keskustella ilman, että se vaatii yksittäisten ihmisten väkivaltaisten kokemusten toistuvaa riepottelua.

En halua enää antaa tarinaani tirkisteltäväksi ja kauhisteltavaksi, en halua, että sitä kulutetaan viihteenä. Ylevistä tarkoitusperistä huolimatta niin tapaa usein käydä. Hurjat, henkilökohtaiset traumatarinat tuntuvat olevan miltei true crimen ja rikosjuorujen kaltainen kulutustuote. Vastuu näistä tarinoista on meillä kaikilla, niistä on pidettävä huolta. Meidän on kohdeltava trauman kokeneita kunnioittavasti.

Isosiskoni ohjasi esikoisnäytelmäni. Puhuimme siitä, että traumaattisesta kokemuksesta on voitava tehdä taidetta, vaikka toipuminen olisi vielä kesken. Muutenhan meillä olisi vain selviytymistarinoita.

Olen pelännyt, mitä olen ilman tätä traumaa. Millaista taidetta teen, kun olen toipunut. Onko se, että minut on raiskattu, kiinnostavin asia minussa?

Ajatus on absurdi, mutta epävarmana ja lannistuneena rakensin koko minuuteni tämän hirveän kokemuksen päälle, ja kun ihmiset vastasivat siihen mielenkiinnolla ja kunnioituksella, en voinut uskoa, että minulla olisi jotain muutakin annettavaa kuin rohkeus.

Traumani hidasti elämääni. En masennukseltani kyennyt tai uskaltanut yrittää saavuttaa monia niistä asioista, joista olin haaveillut. Minulla ei ole vieläkään korkeakoulututkintoa, en ole minkään muun alan asiantuntija kuin seksuaaliväkivallan.

Jatkuva väkivallasta puhuminen on hidastanut elämääni myös toisella tavalla: en ole antanut itseni mennä eteenpäin.

Kipu ei ole kestävä tai edes todellinen identiteetti. En istu iltaisin miettimässä raiskaustani, enkä ole aktiivisesti onneton ihminen. Mutta se ei taida olla kauhean kiinnostavaa.

Feministinen keskustelu tuntuu nykyään saavan kipinänsä traumoista. Jotain kamalaa tapahtuu, ja somessa räjähtää. Keräännymme yhteen kivun ympärille. Se ei ole pitkällä tähtäimellä kovin ravinteikas kasvuympäristö. Feminismin ei pitäisi olla trendikästä ainoastaan silloin, kun joku makaa verilammikossa.

En kirjoittanut raiskauskirjaa.

En kirjoittanut raiskauskirjaa. En tiedä onko minun mahdollista kirjoittaa mitään ilman, että jollain tapaa sivuan kokemaani väkivaltaa, onhan se osa minua, mutta se ei ole minä. En myöskään tiedä, toivunko koskaan täysin, tai onko se edes mahdollista. Minun on silti annettava itselleni edes mahdollisuus olla jotain muutakin. Uskon, että toipuminen on aaltoilevaa liikettä ja että on mahdollista olla onnellinen ja kokonainen ihminen, vaikka haava välillä aukeaisikin. Itse traumaa en pidä kovin kiinnostavana, eteenpäin meneminen ja elpyminen on paljon kiinnostavampaa.

Minulla ei ole suoria vastauksia siihen, kuinka päästä eteenpäin. Enkä osaa sanoa pääsenkö itse irti traumastani juuri niin kuin olen toivonut. Tämä ei ole selviytymisessee. Mutta haluan puhua utopioista. Haluan kuvitella sellaisen todellisuuden, jossa voimme kerääntyä keskustelemaan yhteisestä päämäärästämme, emme ainoastaan jaetusta kivustamme. Todellisuuden, jossa henkilökohtaisten traumojen avaaminen ei olisi hinta siitä, että jaksamme keskustella.

Toivon että jokainen traumaansa kantava ja sellaisen jakanut ihminen saa tarvitsemansa avun. Ja teille haluankin sanoa: sinä olet älykäs, hauska, kaunis ja monipuolinen. Sinä olet varmasti pätevämpi kuin suurin osa niistä sinua rikkoneista miehistä, joiden itsevarmuus ei perustu mihinkään muuhun kuin siihen, että he ovat saaneet elää vapaina jatkuvasta pelosta ja jostain käsittämättömästä syystä toistuvasti kuulleet olevansa mahtavia.

Trauman sanoittaminen on tärkeää ja siitä julkisesti puhuminen arvokasta, mutta siihen ei pidä jäädä kiinni. Muuten valta tarinasta pysyy niillä ihmisillä, jotka alun perin saivat viedä sen pois. He eivät saa hallita koko narratiivia.

Älkää siis enää pyytäkö minua kertomaan siitä, mitä tapahtui. Puhun ja kirjoitan mieluummin jostain muusta. Yritän juuri nyt luoda itselleni uutta, toiveikasta todellisuutta – ja se tuntuu valtavan hyvältä.