Rakas ruokapäiväkirja,
Arkeen palaaminen tarkoittaa paluuta rutiineihin, useimmille myös kahvinjuontiin. Sumppia tulee lipitettyä joka tauolla.
Itselleni käy paradoksaalisesti päin vastoin. Nyt töiden ja opiskelujen alettua kahvia kuluu vähemmän kuin lomalla. Heinäkuussa huomasin litkiväni pannullisen jo aamupäivän aikana. Nautiskelin myös iltapäivä- ja iltakahveja. Jaksoin ihmetellä levotonta oloani, mutta en vaivautunut laskemaan, oliko kädessäni viilenevä suodatinkahvi tai cappuccino kolmas vai kuudes kupilliseni. Liian usein kai jälkimmäinen.
Kesällä asioidessani kahviloissa ympäri Suomea minulle kerrottiin ylpeästi, että tarjolla on tummaa paahtoa. Ärsyynnyin. Kenties suomalaisen vaaleapaahtoisen huoltsikkakahvin perinne on liian raskas kannettavaksi: kahvia on ehkä juotu syrjäisen kiertotien hiljaisella pysähdyspaikalla, jossa vaalea sumppi on jo kertaalleen palanut pohjaan lämpölevyn ja pannun väliin asetelluista kolikoista huolimatta.
Meille suomalaisille tumma paahto edustaa jotain erilaista. Se on käyntikortti suuren maailman sykkeeseen, paikkaan, jossa tunteet näytetään ja maa tärisee jalkojen alla kaikesta tanssimisesta.
Työskentelin pitkään baristana italialaiseen kahviin erikoistuneessa liikkeessä. Tumma paahto oli juttumme. Emme tarjoilleet vaaleaa paahtoa, vaan ehdotimme asiakkaille americanoa, jossa on enemmän makua – siis savun ja tupakan aromeja, ”maanläheisyyttä”, eli jokseenkin tunkkaista palettia. Nykyään olen sitä mieltä, että tummempi paahto sopii parhaiten maitokahveihin, enkä ole vaaleiden paahtojen pariin päästyäni enää ajatellut yksioikoisesti, että kahvin kuuluu maistua tymäkältä.
Muistan erään kesäkuisen päivän Fredrikinkadun jo kuopatussa kahvilassa Il Birrificiossa vuonna 2015. Kahvinmaistosessioissa paahdot olivat lähtökohtaisesti vaaleita, jotta kahvin potentiaalin maistaa. Tuolloin lusikoin suuhuni mustikkasopan makuista etiopialaista kahvia. Muistan myös sen väsyneen illan, kun puolisoni valmistautui baristakisoihin ja uutti minulle bastogne-keksiltä maistuvan kolumbialaisen espresson: kanelia ja ruokosokeria. Niinä hetkinä kahvi paljasti makumaailmansa koko potentiaalin, enkä sittemmin ole voinut uskoa, että tupakan aromi on parasta, mitä kahvikupilla on tarjota.
Karkeasti sanottuna tumma paahto on kuin padel – kummassakaan itse tuote ei ole tärkein, kunhan näyttää hyvältä kahvia tai kaloreita kuluttaessaan.
Pavun laatua voi joko korostaa tai peittää, ja monesti tumma paahto tekee jälkimmäisen. Karkeasti sanottuna tumma paahto on kuin padel – kummassakaan itse tuote ei ole tärkein, kunhan näyttää hyvältä kahvia tai kaloreita kuluttaessaan.
Kyse on ennen kaikkea elämäntavasta. Juomme tummaa paahtoa siirtyäksemme hetkeksi Suomen verkkaisesta, loputtomien kuusimetsien ja pystyyn kuolevien huoltoasemien täyteisestä arjesta Milanon kapeille mukulakivikujille aamucappun äärelle. Haluamme olla erilaisia kuin muut sukkaveden lipittäjät.
Huoltsikoiden vaalean paahdon äärellä voin kuvitella itseni Kaurismäen näyttelijäkaartiin tai vastaavasti Twin Peaksin jokseenkin suomalaisiin maisemiin. Sarjan a damn fine cup of coffee -kohtauksessa on kaikki, mitä kahvintekijä ja -juoja voivat kahvihetkeltään toivoa.
Joten jos vaaleapaahtoinen kahvi maistuu mielestäsi aina sukkavedeltä, tarkista a) sen tuoreus sekä b) kahvikoneen puhtaus, äläkä c) ikinä kaada vettä koneeseen samalla kahvipannulla, johon mustaa kultaasi keität. Suosi termarillisia kioskeja lasipannullisten sijaan. Syksyn säästötalkoiden hengessä: valitaan ja tehdään kahvimme huolella.
