”Mikä pointti on lukea niin paksu ja vaikea kirja, että ihmisten pitää raivata muu elämä sen tieltä?” kirjoitti Hannamari Hoikkala Ylen Kulttuuricocktailissa järkälemäisistä romaaneista. Kysymys on erikoinen kulttuuritoimittajalta, mutta ehkä se kertoo jotain nykyihmisen ajattelusta.
Kirjat eivät saisi olla liian pitkiä, sillä silloin niihin pitäisi sitoutua ja on riski ”tuhlata” omaa aikaa. Samassa ajassa voi lukea monta lyhyempää kirjaa ja saada vuoden kirjahaasteet helpommin täyteen. Hirveintä on, jos joku romaani sisältää hankalaa sivistyssanastoa, kun asiat voisi ilmaista ”helpommin”. Elokuvien pitäisi olla selkeitä tarkoituksessaan ja ruudun representaation täydellistä, jotta katsoja ei ärsyyntyisi. Näin saadaan hyvä olo vaivatta. Tunneskaala jää usein Marvel-elokuvan tasolle.
Nykytaidemuseoiden näyttelyissä puolestaan on pitkä litania tekstiä, joka selittää teoksen inspiraation ja merkityksen. Valitettavasti se tuntuu usein redusoituvan namedroppailuun ja jaaritteluun. Kuulostaa hienolta, mutta on sisällöllisesti täysin tyhjää.
Esimerkiksi Ateneumin Elina Brotheruksen ja Hannele Rantalan Vuoropuhelu-näyttelyssä Rantalan teoksesta Nainen ohuen kankaan takana kerrottiin seuraavaa: ”Länsimaisen taidehistorian hienoimpia ja arvoituksellisimpia muotokuvia on venetsialaisen renessanssimestarin Tizianin maalaus kardinaali Filippo Archintosta vuodelta 1558. Archintonin askeettinen muotokuva läpikuultavine verhoineen on Hannele Rantalan teoksen tärkein kuvallinen lähde”.
Näyttelyssä oli myös Rantalan työ Vapaa tahto. Se on mustataustainen kuva kädestä, joka on sidottu köyteen. Kai tämä kelpaa yleisölle, joka ei vaadi haastetta. Taiteesta voi nauttia käyttämättä omaa pääkoppaa tai liikaa aikaa.
Taiteelle on kuitenkin haitallista, jos mielikuvitukselle ei anneta tilaa ja keskitytään vain yksilön nautintoon.
Tunneskaala jää usein Marvel-elokuvan tasolle.
Moni vieroksuu vaikeaa ja haastavaa taidetta. Minusta ”vaikeat” ja pitkät teokset ovat syystäkin arvostettuja.
Yhdysvaltalaisen David Foster Wallacen Päättymätön riemu on hieno kirja, mikä johtuu osittain sen yli tuhannen sivun mitasta. Pituus on kirjan muodollinen ratkaisu, jota Wallace käyttää hyväksi. Unkarilaisen Béla Tarrin ohjaama Sátántangó (1994) on yli seitsemäntuntinen mustavalkoelokuva, jonka tahti on järkyttävän hidas, mutta juuri siksi elokuva on todella vaikuttava.
Esimerkiksi nämä teokset vaativat katsojalta tai lukijalta panostusta ja laajempaa ymmärrystä aiheesta, jotta niistä voisi nauttia. Jotkut teokset vituttavat ja suututtavat. Pahimmassa tapauksessa niitä joutuu lähestymään uudelleen, että ymmärtää kaiken – tai edes jotain.
Taiteesta nauttiminen on myös taito, jossa jotkut ovat parempia kuin muut. Sitä voi myös harjoitella.
En ymmärrä kaikkea, mutta yritän jatkuvastikehittää itseäni. Luen, katson ja kuuntelen teoksia, jotka eivät aina ole mukavuusalueellani. Joudun ottamaan riskin, etten välttämättä tykkää jostain teoksesta, mutta opin aina jotain uutta. Opiskelu kestää elämän loppuun asti.
Jotkut teokset vituttavat ja suututtavat.
Tuntuu turhauttavalta, että ihmiset haluavat taiteen palvelevan itseään taiteen sijaan. Elokuvaohjaaja Claire Denisiltä kysyttiin vuonna 2019 elokuvan High Life näytöksen jälkeen, miksi hänen elokuvissaan ei ole vahvoja naishahmoja. Denis vastasi: ”Mitä helvettiä? En ole sosiaalityöntekijä.”
Kysymys kertoo siitä, että nykyinen media- ja taidekenttä on luotu taiteen nopeaa kuluttamista varten, vaikka enemmän pitäisi keskittyä sisäistämiseen. Samaistumisen ja representaation pitäisi olla selkeää ja helppoa, jotta ei vahingossakaan ärsyyntyisi. Vaikeat työt ovat vaikeita ja hyvä niin.
Kaikkien ei tarvitse nauttia Jacques Rivetten kolmetoistatuntisesta Out 1 -elokuvasta eikä minun Aku Hirviniemen perseilystä. Ehkä on myös hyvä, että lapsia ei laiteta lukemaan Markiisi de Saden 1700-luvun eroottisia teoksia. Kaiken ei tarvitse palvella kaikkia.
Tartun silti tulevaisuudessakin mieluummin siihen vaikealukuiseen, ylipitkään, ärsyttävään ja työlääseen teokseen. Ne palkitsevat kaikkein parhaiten.
