Uskoin, että Sanna Marin (sdp) muuttaisi suomalaista politiikkaa.
En siksi, että hän on sen ja sen ikäinen nainen. Toivoin, että Marin voisi omalla esimerkillään muuttaa poliittista julkisuutta, jossa poliitikoista on tullut vaikuttajia – ei päätöksentekijän, vaan influensserin merkityksessä.
Tampereen ratikkavaltuuston 2016 myötä moni oppi tuntemaan Marinin jämäkkänä johtajana. Facebook-sivullaan Marin ei jakanut koskettavia kohtaamisia äänestäjien kanssa, vaan kertoi, mistä oli ollut valtuustossa ja myöhemmin liikenneministerinä päättämässä.
Se tuotti tulosta. Kuntavaaleissa 2017 Marin oli vaalipiirinsä äänikuningatar vajaalla 6 000 äänellä, eduskuntavaaleissa 2019 sama toistui yli 19 000 äänen tuloksella.
Marin ei noussut kansansuosioon tekeytymällä influensseriksi. Marin nousi suosioon asiallisuudellaan. Kun hän nousi pääministeriksi, sama linja jatkui.
Ainakin tovin.
”Olen pääministeri, mutta olen myös Sanna, joka elää 36-vuotiaan naisen tavallista elämää”, Marin lausui Eeva-lehdessä joulukuussa 2021.
Pääministerin tehtävä on määräaikainen ja merkittävä. Eikö tehtävä joka tapauksessa aseta tavallisen elämän tauolle jo vaativuutensa vuoksi? En usko, että Esko Aho (kesk) kykeni lama-ajan pääministerinä viettämään 37-vuotiaan miehen tavallista elämää.
Marin on sanonut haluavansa uudistaa pääministeri-instituutiota. Jos sitä on toimittajille kiukutteleminen ja oman kuopan kaivaminen, siinä kunnostautui kyllä jo hänen edeltäjänsä Juha Sipilä (kesk). (Jolla tosin oli myös oma lentokone ja pokkaa pitää tv-puhe ilman järkevää syytä.)
Kun bile-Sanna tilaa läpällä Corona-olutta ja esittelee Instagramissa posseaan, minulla on ikävä asia-Sannaa. Kaiketi Marin yrittää vedota nuoriin. Mallia on saatettu ottaa lifestylepolitiikkaa johtavista vihreistä. Puheenjohtaja Maria Ohisalo unboxaa Youtubessa äitiyspakkauksen ja vastaa kuka muumihahmo olisit -kysymyksiin.
Kun bile-Sanna tilaa läpällä Corona-olutta ja esittelee Instagramissa posseaan, minulla on ikävä asia-Sannaa.
Kun puhe kääntyy siihen, miltä poliitikosta tuntuu tehdä vaikeita päätöksiä tai kohdata kritiikkiä, ollaan poliitikolle turvallisella alueella. Tunteet ovat totta, eikä niitä ole tapana kyseenalaistaa – oli kyseessä sitten tavallinen kansalainen tai ministeri. Mutta yksi kysymys jää: mitä sitten?
Ongelma on räikeimmillään, jos poliitikon tunteet ovat haastattelun ainoa aihe. Huoleni ei kohdistu naistenlehtien haastatteluihin, koska niillekin on paikkansa, sattumalta yhä useammin myös ministerien kiireisissä kalentereissa.
Viime aikoina poliitikkojen tunteiden esittämisessä on kunnostautunut Yleisradio.
Jouluna katsojia hemmoteltiin Elämäni biisi -ohjelman erikoisjaksolla, jossa Marin ja entiset pääministerit Antti Rinne (sdp), Jyrki Katainen (kok), Mari Kiviniemi (kesk) ja Esko Aho arvuuttelivat toistensa tärkeitä lauluja. Kun poliitikot kertovat ylipitkiä tarinoita, jammailevat jäyhästi ja muistelevat nuoruuttaan, herää kysymys, menisikö tämä jouluspesiaalista missään muualla kuin Suomessa, jossa kansa viettää itsenäisyyspäivää katsomalla samojen ihmisten kättelyä.
Keväällä 2021 Yle esitti Rankka vuosi -dokumenttisarjan. Läpeensä sentimentaalisessa sarjassa poliitikot kertoivat lähinnä kansalaisilta saamistaan viesteistä, mikä lienee etäajan vastine koskettaville kohtaamisille vaalitoreilla.
Kustantamon kuvauksen perusteella lasten piirustukset ovat näkyvässä osassa myös Lauri Nurmen joskus julkaistavassa Miten Suomi päätti voittaa koronan -kirjassa.
Syksyllä politiikkanörtit kokoontuivat Yle Areenan loimuun ihastelemaan Politiikka-Suomi-sarjaa. Sarja kuvaa moneen kertaan nähdyt kotimaan politiikan avainkäänteet ja -kohut. Uutta on se, että julkisuudesta pois olleet poliitikot palaavat kertomaan tuntemuksistaan vaikeiden aikojen keskellä. Mitä enemmän aikaa käänteen ja reflektion välillä on, sen kiinnostavampi sarja on. Sen sijaan 2000-luvun poliitikoilta irtoaa lähinnä latteuksia:
”Poliitikko on myös ihminen”, avautui Alexander Stubb (kok).
”En jaksa, en pysty, en halua, onko mun pakko tehdä tämä”, kuvaili tuntojaan Sanna Marin.
Politiikanjournalismissa on nykyään vaikea skuupata tai tehdä eksklusiivisia haastatteluja, kun oman tähtiartikkelin parhaat palat on pian referoitu muissa medioissa lukijoille ilmaiseksi. Silloin voi kilpailla kehystyksellä, jota toinen media ei sentään voi omia: viedään pormestari suosikkikahvilaansa tai annetaan kameran käydä ja poliitikon avautua.
Kehystäminen saa poliitikot näyttämään erilaisilta. Politiikka-Suomessa yksi on tunteidensa vallassa, kun toinen saa esittää harkitsevaa pohdiskelijaa, kuten perussuomalaiset populismia analysoidessaan. Anneli Jäätteenmäen (kesk) ja Katri Kulmunin (kesk) kohdalla toistuu kuvio, jossa keski-ikäiset miehet kertovat jälkiviisaasti, mitä naisen olisi pitänyt tehdä.
Lukijat ja katsojat reagoivat kehystämiseen. Poliitikon ihon alle pääseminen saa enemmän ihastelua kuin tiukka tivaaminen uutisstudiossa – ja empaattisen katsojan kysymään, miksi taas kiusataan pääministeriä.
Jos politiikkaa tehdään tunteet edellä, kohdistuvat ikävimmät toimet aina siihen joukkoon, joka on itsestä kaukana: köyhiin, kipeisiin, erivärisiin, erilajisiin.
Itselleni Rankka vuosi ja Politiikka-Suomi jättivät likaisen olon. Kovan luokan poliitikkoja on saatu haastatteluun, muttei haastettu. Näen kriittisen jatkokysymyksen paikan, mutta en tiedä, kysyttiinkö sitä. Entä mitä pitäisi ajatella niistä loputtomista spekulaatioista, joita poliitikot esittävät toistensa tunteista?
Sarja muistuttaa, että tunteet eivät ole merkityksetön osa politiikkaa, vaan myös politiikan polttoainetta. Teiniliiton taistolaistuminen saa Ben Zyskowiczin (kok) edelleen raivon partaalle.
Poliitikot sekoittavat helposti arvot ja tunteet. Arvot alkavat siitä, mihin tunteet päättyvät.
Jos politiikkaa tehdään tunteet edellä, kohdistuvat ikävimmät toimet aina siihen joukkoon, joka on itsestä kaukana: köyhiin, kipeisiin, erivärisiin, erilajisiin.
Eikö poliitikolla sitten saa olla tunteita? Tietysti saa. Ne ovat kuitenkin toissijaisia. Poliitikon ikävä tunne on ohimenevä tila. Poliitikon arvo mitataan siinä, miten hyvin pärjää vaikeimmassa paikassa. Hyvien aikojen poliitikoille on tuskin kysyntää tulevina vuosina.
1990-luvun lamaa käsittelevässä Politiikka-Suomen jaksossa kuvataan suurmielenosoituksia. Pettymys ja epätoivo näkyvät ilmeissä ja kylteissä. Jaksossa silloinen valtiovarainministeri Iiro Viinanen (kok) kertoo, että ”vähän paha mieli tuli kattella sitä”.
Vuonna 1990 Suomessa tehtiin 1 520 itsemurhaa.
Into Kustannus ilmoitti maanantaina 7. helmikuuta, että Lauri Nurmen Miten Suomi päätti voittaa koronan -kirja on poistettu kustantamon julkaisusuunnitelmasta, koska ”maailmanlaajuisen pandemian pitkittyminen tekee kirjan loppuunsaattamisesta vaikeaa”.
Katso myös: Tampereen ratikkakokouksista kertova lyhytelokouva Puheenvuoro
Puheenvuoro (eng. sub.) from Pohjankonna Oy on Vimeo.
