Silvia Hosseinin essee: Kaunokirjallisuus empatian markkinoilla

Kaunokirjallisuus kuulemma lisää empatiaa. Toivoisin, että taiteeseen liittyvä hyötypuhe lopetettaisiin kokonaan, kirjoittaa kirjailija Silvia Hosseini esseessään.

T:Teksti:

K:Kuvat: Gummerus Kustannus

Henkilökuva esseen kirjoittajasta Silvia Hosseinista

“Kaunokirjallisuuden lukeminen kehittää empatiakykyä.” Lukemisen harrastajat toimittajista opettajiin ja kirjailijoihin ovat toistaneet uskomusta niin tiuhaan, että se näyttää muuttuneen todeksi.

Kuulun vääräuskoisiin. Olisi mukavaa, jos runsas lukeminen tekisi meistä lämpimämpiä ihmisiä. Mikäli näin olisi, Suomessa ei olisi happamia kirjallisuudentutkijoita, kateellisia kirjailijoita eikä pahanilkisiä kriitikoita. Lukeneisuus ei aina tarkoita sielun jaloutta. Joidenkin kohtaamisteni perusteella tekisi mieli sanoa, että totuus on jopa päinvastainen.

Ani harva tajuaa oman tympeytensä – tai uskaltaa myöntää niin kuin Tommi Melender Kirkko ja kaupunki -lehden (20.10.2017) kolumnissaan: ”Minusta kirjallisuus ei ole tehnyt hyvää ihmistä, vaan todennäköisesti huonomman.” 

Hyvään ihmisyyteensä ihastuneet kirjafanit viittaavat lukemisen hyötyjä painottavissa puheenvuoroissaan empatiatutkimuksiin, mutta eivät juuri koskaan näiden tutkimusten kritiikkiin.

Jos tutkittava Romeon ja Julian tapaamisesta lukiessaan kokee ”toiveikasta innokkuutta”, miten hän sen osoittaa?

David Comer Kiddin ja Emanuele Castanon artikkelin Reading literary fiction improves theory of mind (2013) teesit lukemisen ja empatiakyvyn yhteydestä kiertävät yhä lehdestä ja lukutaitokampanjasta toiseen, vaikka ne on useasti kumottu.

Lukemisen ja tunteiden kytköksiä selvittävissä hankkeissa on ylipäänsä lukuisia sokeita pisteitä. Patrick Colm Hogan kirjoittaa teoksessaan What Literature Teaches Us about Emotion (2011), että usein jo tutkimusasetelma on vinoutunut: kun koehenkilöinä on pieni joukko eurooppalaisten tai pohjoisamerikkalaisten yliopistojen opiskelijoita, tutkimus kertoo kirjallisuuden vaikutuksista varsin kapeaan ja verrattain yhtenäiseen ryhmään ihmisiä.

Hoganin mukaan pulmia on myös tulosten tulkinnassa. Jos tutkittava Romeon ja Julian tapaamisesta lukiessaan kokee ”toiveikasta innokkuutta”, miten hän sen osoittaa? Ihminen harvoin osaa ilmaista tunteitaan kovin artikuloidusti, varsinkaan, jos ne ovat yhtään pelon tai vihan kaltaisia perustunteita monimutkaisempia. Entä miten todistetaan, että tunne perustuu lukemisen aikana tapahtuneeseen myötäelämiseen? Ja vielä: millä perusteella voidaan väittää, että lukeminen opettaisi tätä myötäelämisen kykyä?

Kirjallisuuteen erikoistunut filosofi Jukka Mikkonen suhtautuu niin ikään epäluuloisesti kirjallisuuden empatiahyötyihin. Kertomuksen vaarat -hankkeen blogissa (31.1.2020) hän kirjoittaa, että on mahdotonta arvioida, millä tavalla laboratoriossa havaitut ilmiöt näkyvät tosielämän vuorovaikutuksessa.

Saatan lukiessani itkeskellä William Stonerin tai Anne Frankin kohtaloa, mutta yksikään kirjan ääressä vietetty empaattinen hetki ei ole opettanut minulle, kuinka parhaiten toimia ystäväni surun äärellä. 

Mikkonen kritisoi empatiatutkimuksia myös käsitteellisestä leväperäisyydestä. On vaikea päätellä, mihin empaattisuuden väitetty kehittyminen perustuu, kun kirjallisuuden, fiktion, kertomuksen ja kerronnallisuuden kaltaiset termit sekoittuvat keskenään. Opimmeko empatiaa teoksen taiteellisuuden, sepitteellisyyden vai rakenteen ansiosta?

Kun väite lukemisen ja empatian yhteydestä käännetään ympäri, paljastuu jotain ilmeistä. Kirjallisuudentutkija Suzanne Keen mainitsee teoksessaan Empathy and the Novel (2007) tutkimuksen, jonka mukaan empaattiset ihmiset oppivat nopeammin paremmiksi lukijoiksi. Toisin sanoen vaikuttaa siltä, että jo valmiiksi empaattinen ihminen on myös lukiessaan empaattinen. 

Yksikään kirjan ääressä vietetty empaattinen hetki ei ole opettanut minulle, kuinka parhaiten toimia ystäväni surun äärellä. 

Empatiauskovaiset olettavat lukijan ikään kuin nukeksi, jolle romaani puhaltaa sielun. Kirjallisuuden vaikutukset eivät kuitenkaan perustu vain luettuun tekstiin, sillä kukaan ei ole passiivinen vastaanottaja. Tulkintaa muovaavat tulkitsijan mielentila ja persoonallisuus – aiemmista kokemuksista, tiedoista, arvoista ja ideologioista puhumattakaan.

Kirjallisuudentutkija Maria Mäkelä huomauttaa artikkelissaan Kertomakirjallisuus myöhäiskapitalistisessa tarinataloudessa (2020), että kokeellisen psykologian tutkimusasetelmat ovat usein ”rakennesokeita”. Ne eivät huomioi esimerkiksi sosioekonomisen taustan, kulttuurin saavutettavuuden ja tapakasvatuksen vaikutusta: ”Jos elämä on suonut helpon pääsyn Tšehovin äärelle, varmasti myös on ollut etuoikeus sosiaalisten kykyjen harjaannuttamiseen.”

Hyötypuheen sijaan pitäisikin ajatella, että kaunokirjallisuus edellyttää lukijalta erilaisia kykyjä, joista yksi on kyky empatiaan. Muita ovat muun muassa oppimiskyky, lukutaito, luetun ymmärtäminen, laaja sanavarasto ja muut kielelliset taidot, kaunokirjallisuuden keinojen tuntemus sekä yleissivistys. Näitä taitoja voi lukemalla vaalia ja vahvistaa, mutta niiden opettaminen ei ole kirjallisuuden, vaan kasvattajien ja opettajien tehtävä. ”Books can’t make change by themselves”, Keen summaa.

Epäileväisyyteni kaunokirjallisuuden empatiavaikutuksia kohtaan liittyy osin siihen, että nähdäkseni empatian merkitystä suuresti liioitellaan. Empatiasta on viime vuosien aikana tullut taikasana, jonka luullaan ratkaisevan kaikki ongelmat työelämän myllytyksestä yhteiskunnan jakautumiseen.

Ymmärrän tarpeen. Epäinhimillistävä, kylmä puhe on muuttunut tavanomaiseksi, etenkin verkkokeskusteluissa. Jos vain asettuisimme hetkeksi toisen saappaisiin, ymmärtäisimmekö toisiamme paremmin?

Tehokkaampaa olisi pureutua ilmiöiden syihin. Ei ole yhdentekevää, missä määrin vihamielisyys on psykologinen suojareaktio maailman monimutkaisuuden äärellä, missä määrin typeryyttä, silkkaa ilkeyttä tai sekoitus näitä kaikkia. Vielä olennaisempaa olisi ymmärtää, että taustalla vaikuttavat keskustelualustojen mekanismit, jotka suosivat voimakkaita tunnereaktioita herättävää ilmaisua. Ruma keskustelutyyli vuotaa myös muihin kommunikaation muotoihin.

Kasvokkain viestintääkin yritetään korjata empatian avulla. Erään empatiatutkijan luennolla opin, kuinka tärkeää on tervehtiä työkaveria aamulla. Mikäpä siinä, onhan kiva moikkailla.

Empatia ei kuitenkaan korjaa rakenteita, joiden puitteissa ihmiset yrittävät toimia, olivat nuo rakenteet työpaikan toimimaton organisaatio, sosiaalisen median sovellus tai kansalaisyhteiskunnan korvautuminen kulutusyhteiskunnalla.

Fiktiivinen esimerkki: Downton Abbey -sarjan aristokraatit ovat puutteistaan huolimatta loputtoman reiluja ja empaattisia itseään alempia kohtaan. Myötätunto on köyhän keittiöpiian kannalta mukavaa, mutta kokonaiskuvaa tarkastellessa se vain ylläpitää epäoikeudenmukaista sääty-yhteiskuntaa. 

Nykyään elämme toisenlaisessa, yhtä järjettömässä systeemissä. Aristokraattien sijaan valta kasautuu yhä enemmän suuryrityksille, minkä ihmiset hiljaisesti hyväksyvät – esimerkiksi suostumalla somejättien metkuihin, sopeutumalla niiden vihaa lietsovaan ja mielikuvitusta rajoittavaan ekosysteemiin. Harva vaatii parempaa tai luopuu sovelluksista täysin.

Suhtaudun empatian merkitykseen epäluuloisesti myös siksi, että se liittyy pohjimmiltaan itsekeskeisiin tunteisiin. Tunnemme myötätuntoa sellaisia ihmisiä kohtaan, joiden suruun ja kärsimykseen voimme samastua tai joiden suru ja kärsimys aiheuttaa meissä epämukavuutta. Empatia on toisin sanoen myötätuntoa oman kärsimyksen mahdollisuutta kohtaan.

Empatia on toisin sanoen myötätuntoa oman kärsimyksen mahdollisuutta kohtaan.

Heinrich Himmlerkin oli oikein empaattinen kaveri. Hänen kerrotaan keksineen kaasukammiot, koska vankien teloittaminen ampumalla oli saksalaissotilaille liian rankkaa.

Työkavereitaan moikkaileva tutkija näytti luentonsa loppukevennykseksi hauskan videon apinoista häkissä. Siihen piirtyivät hänen empatiakykynsä rajat, ihmisen ja eläimen väliin.

Kirjallisuuden empatiahyötyihin uskovat sanoisivat, että juuri tässä on taiteen taika: Se opettaa meitä myötätuntoiseksi niitä kohtaan, jotka eivät kuulu meikäläisiin. Esimerkiksi filosofi Elisa Aaltola kirjoittaa teoksessa Empatia. Myötäelämisen tiede (2017), että puolueellisuuden ongelma ei ole empatiassa itsessään, vaan ”kulttuuristen kuvastojen puutteessa”. Toisin sanoen, jos meillä olisi parempia representaatioita muista, osaisimme suhtautua heihin empaattisemmin.

Teoriassa se on totta. Empatiamme rajat tulevat vastaan, kun joku toimii meille käsittämättömällä tavalla. Ymmärtääksemme käsittämättömyyttä, tarvitsemme tietoa niistä yhteiskunnallisista, kulttuurisista, psykologisista ja muista seikoista, jotka vaikuttavat yksilön käytökseen. Lukeminen saattaa avartaa näkemään maailmassa muutakin kuin oman välittömän ympäristön.

Empiirinen näyttö representaatioiden vaikutuksesta on kuitenkin heikkoa. Suzanne Keen mainitsee tutkimuksia, jotka itse asiassa osoittavat toisin. Romaanin lukeminen ei esimerkiksi muuttanut eräiden koehenkilöiden syrjiviä asenteita pakolaisia kohtaan. On siis epätodennäköistä, että uusnatsi muuttaa mieltään holokaustikirjallisuutta lukemalla.

Ongelma ei kuitenkaan ole ihmisen sisäsyntyisessä pahuudessa. Sosiaalipsykologi Jonathan Haidt uskoo, että ihmiset ovat itse asiassa huomattavan altruistisia ja moraalisia olentoja. Hyväntahtoisuudella on vain taipumus kohdistua omaan sisäryhmään, oli kyse perheestä, kylästä tai kansallisvaltiosta. Antti Gronow ja Tuukka Kaidesoja kirjoittavat teoksessa Ihmismielen sosiaalisuus (2017), että rasismia vastaan kamppailua vaikeuttaa käsitys rasismista modernin länsimaisen kulttuurin piirteenä. Pohjimmiltaan kyse on universaalista sosiaalipsykologisesta ilmiöstä: ihmistä viehättää samankaltaisuus, samanmielisyys.

Ulkoryhmään ulottuva empatia on mahdollista, mutta sen ylläpitäminen on vaikeaa etenkin tilanteessa, jossa kiistellään resursseista, olivat nuo resurssit vettä, työtä tai Twitter-kansan huomiota. Yksilön empatiaa tehokkaampia keinoja ylläpitää tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta ovat filosofi Francis Fukuyaman mukaan vahvat instituutiot, jotka ehkäisevät sisäpiirin suosimista ja tukevat laajemman ryhmän yhteistoimintaa.

Yksilön empatialla on toki vaikutusta lähipiirin elämään ja sitä kautta perhosefektinä laajemmalle, mutta suomalaisen yhteiskunnan kannalta esimerkiksi progressiivinen verotus on lämpimämpiä ajatuksia tehokkaampi keino edistää tasa-arvoa ja hyvinvointia.

Tarvitsemme empatiaa, sillä etiikan perusta on toisten olentojen arvon huomioimisessa. Pelkkä empatia ei kuitenkaan riitä, jos siitä ei seuraa eettisiä tekoja. Eettiset teot puolestaan edellyttävät tietoa, kriittistä ajattelua, epäitsekkyyttä, moraalista harkintaa ja rohkeutta.

Empatian lisäksi puhutaan laajemminkin kirjallisuuden hyödyistä. Lukemisen sanotaan vahvistavan sosiaalisia suhteita, edistävän terveyttä ja vähentävän stressiä. Toimittaja Venla Kuokkasen artikkelissa Haluttomuus, homous ja seksuaaliväkivalta nousevat esiin romaaneissa, jotka seksuaalikasvattavat aikuisia kaunokirjallisuus antaa käytännön ratkaisuja erilaisiin seksipulmiin. Kirjoista voi oppia, että naisetkin haluavat seksiä ja että kaikki miehet eivät halua seksiä. Mummot oppivat romaaneja lukemalla muunsukupuolisuudesta, ja sinkuille selviää, miten Tinderiä kannattaa käyttää.

Maria Mäkelä kritisoi artikkelissaan tämäntapaista välineellistä kirjallisuuskäsitystä. Mäkelän mukaan yksilön kehitykseen ja kilvoitteluun tähtäävä self help -kulttuuri on niellyt sisäänsä myös kaunokirjallisuuden. Empatiasta on tullut ”markkinoinnillinen taikasana” ja kertomakirjallisuudesta työkalu, jonka avulla yksilö tähtää kohti ”parempaa versiota itsestä”.

Jostain syystä kaikista taidemuodoista nimenomaan kirjallisuus alistetaan itsensä kehittämisen välineeksi. Muidenkin taiteen lajien yhteydessä törmää hyötypuheeseen, mutta harvemmin. Musiikillisen ja matemaattisen lahjakkuuden korrelaatio tiedetään, mutta kukaan ei ehdota niiden välille kausaliteettia: musiikin kuuntelu kehittää matemaattisia taitojasi.

Mitä veistosnäyttelyssä käyminen kehittää? Tai nykytanssin katsominen? Elokuvien vaikutus on tunnetusti pahamaineinen, niistä oppii lähinnä väkivaltaa ja naisten esineellistämistä.

Toivoisin, että taiteeseen liittyvä hyötypuhe lopetettaisiin kokonaan. En siksi, että taide olisi mielestäni hyödytöntä, vaan koska taide ja sen vaikutukset ovat niin monimutkaisia, hienovireisiä ja kerroksellisia, ettei niitä kannata mittailla ja punnita ainakaan kovin arkisilla välineillä.

”Hyötyajattelun maailmassa on vain niukasti tilaa romaanin lukemisen kaltaisille hitaille, keskittymistä vaativille esteettis-intellektuaalisille nautinnoille; effort tuntuu liian suurelta payoffiin nähden”, Jukka Mikkonen kirjoittaa.

Valitettavasti myös kirjallisuuden puolustuspuheet ovat joutuneet välineellisen kirjallisuuskäsityksen kitaan. Mäkelän mukaan argumentteja lukemisen hyödyistä on vaikea kritisoida. Millä muulla kirjallisuuden oikeutus perusteltaisiin?

Myöhäiskapitalismi ymmärtää hienovireisyyttä huonosti. Siksi on vaarana, että kirjallisuuden tehtäväksi tulee vastata tarpeeseen, tarjota kulutettavaa empatian markkinoille. Se tarkoittaisi paluuta viktoriaaniseen kirjallisuuskäsitykseen, jossa teoksen laadun takeena on sen lukijassaan herättämä myötätunto.

Pelkään, että empatiapuhe alkaa tuottaa – ellei ole jo alkanut – sentimentaalista estetiikkaa, jonka tärkein tavoite on tiristää irti lukijasta mahdollisimman monta kyyneltä. Sellainen on alkanut ärsyttää minua siinä määrin, että jos kustantamo markkinoi kirjaa ”koskettavana” tai ”ravistelevana”, jätän sen yleensä lukematta. Nautin kyllä kirjallisuudesta, joka ruokkii minussa kyynisyyttä ja nihilismiä, mutta en silloin, kun se on tahatonta.

En tarkoita, ettenkö haluaisi tulla myös kosketetuksi ja ravistetuksi. Kysymys on siitä, kuinka ilmeisillä tavoilla temppu tehdään. Italialaiskirjailija Primo Levin Auschwitz-romaani Tällainenko on ihminen (1947) on vaikuttava siksi, että se ei kerjää lukijaltaan sääliä. Sen eettinen voima ei ole dramatiikassa, vaan täsmällisyydessä. 

Holokaustirepresentaatioiden tutkimuksessa on pohdittu sivukaupalla, millainen käsittelytapa on uhreja kohtaan oikeudenmukaisin, eikä yksimielisyyttä ole. Keskitysleirikirjallisuutta on monenlaista, ”runollista, eksistentialistista, eeppistä ja dokumentoivaa”, kuten tutkija Dan Steinbock kirjoittaa Tällainenko on ihmisen suomennoksen jälkisanoissa (2005).

Steinbock antaa kuvitteellisen esimerkin: Lukija vierailee Auschwitzissa oppainaan juutalaiskirjailijat Nelly Sachs, Elie Wiesel, Andre Schwarz-Bart ja Primo Levi. ”Ovatko nuo ne savupiiput, joista…”, lukija kysyy.

Steinbockin mukaan Sachs vastaisi, mutta ääneti. Wiesel saattaisi sanoa: ”Eivät, ne ovat rukouksia, joilta Jumala sulki silmänsä.” Schwarz-Bart voisi vastata: ”Eivät, ne ovat teollisen inkvisition tapa surmata vääräuskoiset.” Mitä vastaisi Primo Levi?

”Kyllä, ne ovat ne savupiiput.”

Vain luonnehäiriöinen voi lukea Tällainenko on ihmisen vailla myötätuntoa. Kirjallisuuden rakastajana kaipaisin kuitenkin hieman vähemmän keskustelua tunnevaikutuksista ja paljon enemmän puhetta niistä keinoista, joilla teoksen maailma, merkitykset ja sanoma luodaan. Jos ei muuta, niin makuasioista kiistelyä.

On toinen asia, onko taiteella ylipäänsä moraalisia velvoitteita. Siitäkin voisimme kiistellä ainaisen empatialässytyksen sijaan.