Ulkonäkö on toiseksi viimeinen tabu. Ulkonäkö ei tarkoita perimää, joka saa näyttämään itäneeltä perunalta, vaan sitä, miten ilmaisee itseään sillä ainoalla tavalla, jolla ei valehdella: miltä on päättänyt näyttää, mikä on se nopeudessaan toisia arvostava tarina itsestä, jossa karvojen määrällä ja muodolla, asusteilla ja vaatteilla kerrotaan totuus siitä, kuka on.

(Ironiset viikset. Hankkiko puolisosi koiran siksi, että kotona olisi edes joku, jonka ajatuksia arvostaa?)

Ulkonäkö on tabu, koska ihmisellä on tarve luulla liikoja itsestään. Ulkonäkö on jotain pinnallista ja ohimenevää, toisin kuin oman syvällisyyden loputon lorina, johon rakastuu aina uudestaan. Siitä huolimatta ulkonäön arvostelu koetaan suuremmaksi loukkaukseksi kuin sielun syvällisestä lorinasta syntyneen kirjan arvostelu, vaikka useat kirjat ovat suorassa suhteessa tekijänsä ylle pukemaan paitaan.

(Filosofi Frank Martela! Elämän tarkoitus -nimisen kirjan kirjoittaneena osaatte varmaan kertoa, onko elämän tarkoitus näyttää Jukka Pojalta?)

Koska Jumala loi puheen valehtelua ja ulkonäön totuutta varten, ulkonäkö on puhetta luotettavampi sisäisyyden ilmentymä. Ulkonäkö vie meidät ihmisen luo tai kauemmas hänestä.

Curb Your Enthusiasm -sarjassa Larry David näki terapeuttinsa uimarannalla tangauimahousuihin pukeutuneena, joten terapeutti oli vaihdettava toiseen.

Hölmöimpiä itsepetoksia on lause ”en arvota ihmistä hänen ulkonäkönsä mukaan”. Se on merkki siitä, että kaiken takana on terapeutti, joka alkaa jo helmikuussa odottaa sandaalikauden alkamista.

(Tuo sinun mekkosi. Hmmm. Kun lapset ovat teinejä, on ymmärrettävää, jos syntyy halu pukeutua yhtä nuorekkaasti, mutta sinun lapsesi on kaksivuotias.)

Ulkonäkö on jotain pinnallista ja ohimenevää, toisin kuin oman syvällisyyden loputon lorina.

Kansainvälisessä mediassa nimetään kunkin vuoden huonoimmat ja parhaimmat mies- sekä naispukeutujat. Suomessa ulkonäködiskurssi keskittyy niihin muutamaan tuntiin, jolloin puolet kansasta kerääntyy isänmaan nimissä haukkumaan eliitin ulkoasuvalintoja. Kansallisen itsetunnon kannalta se on ymmärrettävääkin. Kun Jussi-palkinnot jaettiin vain muutama päivä Met Galan jälkeen, ei suomen kieli venynyt yli seitsemään eri tapaan kysyä, miksi joku haluaa näyttää Moskovan esikaupungissa 70-luvulla kuolleelta prostituoidulta.

(Jaahas, espoolaismiehet! Masturboitteko jossain joukkueessa, kun teillä kaikilla on samanlaiset vaaleansiniset kauluspaidat, miten on kausi lähtenyt käyntiin?)

Hyvinvoivat  joutuivat istumaan koronan takia kotona ja mökeillä puolitoista vuotta. Kun maailma vihdoin avautui, ne rynnivät kaduille, kauppoihin ja kahviloihin. Sadat eri niche-Zeitgeistit saivat elää uudestaan huippuhetkiään. 

Pankkiirimiehet kertoivat pukujensa liian lyhyillä lahkeilla talouden olevan lasten hallussa. Pankkiirinaiset kertoivat korkokengillään haluavansa murskata muusiksi sekä perheensä että ne tupsupäiset tohvelit, joilla joutuivat vuoden laahustamaan. Polyuretaanihippi esitteli ylpeänä uutta nahkatakkiaan, joka ei ollut nahkaa, koska oravat kärsisivät, vaan muovia, koska oravia ei tehdä muovista, eläköön maapallo, muovi, öljy, orava.

(Autofiktiot unohtuivat, kun Stockmannilla käveli vastaan se, mitä Quentin Crisp kutsui ”autofaktaksi”, itseään jatkuvasti uudelleen luova taideteos, josta ei tiennyt oliko se mies, nainen vai avaruusalus (ei niin, että sillä olisi väliä!).

Joillekin 90-luvulla kuultu 1960-luvun Velvet Underground yksinkertaisesti oli niin vaikuttava kokemus, että mustilla farkuilla, paidalla, nahkatakilla on päivittäin saatettava yleisempäänkin tietoon se, että ajan henki ei koske minua.

Mitä haluaa kertoa ulkoasullaan ihminen, joka haluaa kertoa ulkoasullaan, ettei välitä ulkoasustaan?

Pullean miehen vatsaa ei korista mikään niin hyvin kuin tuore, tiukka Nirvana-paita. Punk ei ole kuollut, se vaappuu reumaisena eteenpäin The Clash -paidassaan. Converse-tennarit puvun kanssa tekivät töölöläismiehestä oman elämänsä relevantin katutappelijan.Nuori mies oli melankolisella tavalla rakastunut itseensä ja lopetti siksi syömisen. Niin käy rakkaudelle, joka ei saa vastakaikua. Nuorten naisten oli vaikea päättää liian tiukkojen ja liian löysien vaatteiden väliltä. Kalliit merkkivaatteet jonottivat Bulevardin UFF:n edessä päästäkseen etsimään jonkun hylkäämää yksilöllisyyttä. Ei edes vastasataneeseen kainuulaishankeen kuollut Muumi ole niin valkoinen kuin nuorten miesten puhtaat, uudet merkkilenkkarit. Pipoja, huiveja, lippalakkeja, turbaaneja, satoja erilaisia hattuja, mistä heroinistit saavat rahansa, näemmä hattusuunnittelusta.

Sekä sosiaalisen että menneen median mukaan eräs traagisimmista koronaan liittyvistä kohtaloista oli – terveisiä, menehtyneiden omaiset! – ettei päässyt ulos esittelemään itseään ja vaatteitaan, ja nyt kun vapaus oli hetkeksi koittanut, sen annettiin näkyä. Johan tässä oli saanut itseään pidätelläkin! Paitsi… mitäs vittua tuolta nyt lyllertää… kaiken tämän itseilmaisun keskellä yksi, kaksi, kolme, satoja,jotka luulivat riittävänsä sellaisina kuin luulevat olevansa… Aitoja ihmisiä! Ruumispussiinsa itkijöitä! Ihmisiä kuin farkut, haalistuvat, jos liikaa pesee! Ne ovat tulleet takaisin ja niitä on koko ajan enemmän! Mitä haluaa kertoa ulkoasullaan ihminen, joka haluaa kertoa ulkoasullaan, ettei välitä ulkoasustaan? Liikaa.

(Ikävä kuulla avioerostasi ja huoltajuuden menetyksestä, mutta onneksi olkoon uudesta Good Things Will Happen -college paidasta!)

Ulkonäkö on valintoja, joiden avulla ihmisen sisin näyttäytyy. Pahimpia ulkonäköön liittyviä harhoja on anti couture, usko oman autenttisuutensa arvoon, joka paistaa paskaisimmankin säkin läpi ja viettelee toisen mukaansa. (Ina Mikkola, tuo jättimäinen rusetti pääsi päällä? Varsin hienovarainen tapa ilmaista olevansa lahja ihmiskunnalle!)

Georg Simmel hahmotti 1800-luvun lopun muodin sisällä piilevän samuuden ja erilaisuuden dualismin. Samuus on kuulumista johonkin luokkaan, erilaisuus sen korostamista, että ei kuulu. Samuuden ja erilaisuuden dualismin väliin tunki jälkimodernin ajan autenttisuuspyrkimys, alempien, aidompien, luokkien esittäminen, jossa farkkuihin ja t-paitaan naamioitunut miljonääri päätyy lopulta aina huutamaan ”Tää on Celinen t-paita, ei ollut halpa!”.

(Huh, tatuoinneistasi päätellen elämä on luultua rankempaa Kuusisaaressa!)

Anti couturesta on tullut hyvinvoivien naamiaisasu, dirtface, jolla ne kertovat olevansa todellisia, rehellisiä, kovia kokeneita, suoria, aitoja, liassa… halataan!… loskassa, mutta – ottakaa opiksi, työläiset! – elämä ilman peseytymismahdollisuuksia ei ole katkeroittanut heitä, kun taas tässä nautiskellaan kuohuviiniä puistossa densaksi naamioituneena. 

(Ja millainenkohan oli se markkinointikokous, jossa lueteltiin raa’an rehellisesti kaikki ne harhaluulot, joille päätettiin suunnata nuo punaiset farkut, jotka keski-ikäinen mies tunki juuri ähisten jalkaansa?)

”Koutaniemen Meeri! Mainio turbaani sulla, onneksi ei oo kulttuurista omimista!”

Vaikka autenttisuusharhassa pyritään samuuden halun kautta suurempaan yhteisöllisyyteen, usein käy päinvastoin, koska autenttisuuteensa uskovan ihmisen kohtaaminen voi johtaa vain pettymykseen. Mustan nappikorviksen päähänsä valinnut mies käyttäytyy hyvin, koska varoittaa mustalla napilla millainen olento on lähestymässä. Anti couture ei anna varoitusta, hänen vaatteensa eivät sano mitään, eivät varoita lähestyvästä valheesta. (Koutaniemen Meeri! Mainio turbaani sulla, onneksi ei oo kulttuurista omimista!)

Viime vuosina autenttisuuteen on kasvanut kiinni tarve tarinoida omasta oikeamielisyydestä vaatteiden kautta. Ja koska oikeamieliset vaatteet eivät sano mitään, joutuu niistä kirjoittamaan; esseen omasta eettisyydestä farkkujen reiän läpi nähtynä; esseen, jossa ankeinkin hame muuttuu kirjoittajan harhoissa halun kohteeksi; kirja-arvostelun, jossa ylpeillään, ei hävetä, ettei yli 30-vuotiaana omista mustaa mekkoa; kirjan siitä, kun keskeyttää hetkeksi rumien vaatteiden ostamisen, jotta voi kirjoittaa kirjan siitä, kuinka on keskeyttänyt hetkeksi rumien vaatteiden ostamisen.

(Hei keski-ikäinen mies! Kiva punainen Wu-Tang Clan -huppari sulla! Tekee susta nuorekkaan ja uskottavamman, kun hillut taas siinä yläkoulun nurkilla, vaikka sulla ei oo edes lasta!)

Niin paljon värejä, vaihtoehtoja, ylä-, ala- ja sekatyylejä. Mahdollisuus olla oman turhamaisuutensa tai leikittelynhalunsa ylpeä ikoni, mutta taas alkoi ihminen luulla sisäisellä äänellään olevan yleisempää merkitystä. Narsismin rumin alalaji, moralismi, tunkeutui takaisin ulkonäköön niin, että yhä useampi haluaa todistaa korkeasta moraalistaan piilottamalla itsensä pimeimmän 70-luvun aitousharhaan, johon valoa toi vain Heidi Hautalan apea ilme kasviskasan takaa. Ulkonäöstä puhutaan liian vähän. Se kertoo, kuka olet. Puheesi ja ajatuksesi kertovat, kuka luulet olevasi.Ulkonäköösi voi luottaa, sinuun ei. 

(Ja Lehtolan Jyrki! Ysäri meni jo, mutta siinä sä vaaput lenkkareissasi liian tiukka puku ihrojen päällä jonnekin, jossa kukaan ei sua odota, koska ne kaikki luuli, että sä kuolit jo!)

Kuvat: Marek Sabogal / Gummerrus, Saara Taussi / Into Kustannus Oy, European parliament 2018, Jorma Puranen / Siltala, Shutterstock