Fredrik Cygnaeus puhuu ylioppilaskunnan kevätjuhlassa Gumfähden ”maikentällä” toukokuussa 1848. Kuvan alkuperäinen tekijä on Alex Federley. Kuva: Museovirasto
Yliopisto-opiskelijat kuuluvat Suomessa automaattisesti yliopiston päätöksentekoon osallistuviin ylioppilaskuntiin. Automaatio- tai pakkojäsenyydeksi nimitetyllä mallilla on pitkä historia, ja sen hyväksyttävyydestä on käyty opiskelijapolitiikassa keskusteluja pitkän aikaa. Viime vuosina keskustelu on kiihtynyt, ja tällä hetkellä järjestelyä pyritään myös kumoamaan.
Ylioppilaslehti kirjoitti jäsenyysmallin nykytilanteesta toukokuussa 2021.
Perustuslakivaliokunta on YTHS-lain muutoksen myötä nostanut esiin kysymyksen siitä, onko mallille enää sopivia perusteita, ja opetus- ja kulttuuriministeriö on selvittänyt asiaa. Selvityksen mukaan jäsenyyden säilyttämiselle on muutoksista huolimatta yhä edellytyksiä, mutta asiantuntijoiden mukaan järjestely on perustuslain vastainen.
Järjestelyn purkautumisella voisi olla suuria seurauksia ylioppilaskunnille, mutta moni pyrkii murtamaan sen. Lapin yliopiston opiskelijalla on vireillä aiheesta hallintoriita-asia Pohjois-Suomen hallinto-oikeudessa ja maaliskuussa kansanedustaja Heikki Vestman (kok) teki automaatio- ja pakkojäsenyydestä luopumisesta lakialoitteen eduskunnassa.
Jäsenyyden ympärillä tapahtuu, mutta mistä kaikki alkoi?
Julkisoikeuden dosentti Matti Muukkonen on käsitellyt ylioppilaskuntien jäsenyyden historiaa Hallinnon tutkimus -lehdessä vuonna 2008 julkaistussa artikkelissa Ylioppilaskunnan automaatio- ja pakkojäsenyyden taustasta.
Sen mukaan ylioppilaskuntien ja jäsenyysmallin syntyminen on pitkä prosessi.
Artikkelissa kuvataan, kuinka ylioppilaskuntien jäsenyys juontaa paljon pidemmälle kuin ylioppilaskuntien perustamisajankohtiin: Suomen ensimmäisen yliopiston Turun akatemian perustamiseen ja sen myötä syntyneeseen osakuntajärjestelmään.
Turun kuninkaallinen akatemia perustettiin vuonna 1640, kun Suomeen haluttiin alkaa kouluttaa pappeja.
Turkuun alkoi saapua opiskelijoita Hämeestä, Pohjanmaalta, Uudeltamaalta, Viipurista ja monilta muilta seuduilta. Akatemian professoreiden tehtäväksi annettiin huolehtia opiskelijoista ja valvoa heitä. Opiskelijat järjestettiin maakunnittain, natioittain. Heitä varten perustettiin osakuntia. Mallia otettiin Keski-Euroopasta.
Keskiajalla pariisilaisessa Sorbonnen yliopistossa opiskelijoita oli ryhmitelty kotiseudun perusteella, kerrotaan Osakunta.fi-sivustolla, jossa käydään läpi osakuntajärjestelmän syntyhistoriaa.
(Vanhoja osakuntia toimii opiskelijajärjestöinä edelleen. Esimerkiksi Helsingin yliopiston Hämäläis-Osakunta perustettiin liki 370 vuotta sitten vuonna 1653, samoin kuin Wiipurilainen osakunta.)
1600-luvun aikana osakuntatoiminta vakiinnutti asemaansa ja siitä tuli järjestäytynyttä. 1680-luvulla osakuntiin perustettiin kuraattorin tehtävä. Kuraattorit olivat esimerkiksi vanhempia osakuntalaisia, joiden opinnot olivat jo pitkällä. Heidän tehtävänsä oli valvoa ja johtaa osakuntien toimintaa.
Kaikki opiskelijat eivät kuitenkaan liittyneet opiskelijoita valvoviin osakuntiin. Vuonna 1681 konsistori, yliopiston ylin hallintoelin, päätti, että osakuntiin kuulumattomien tuli liittyä johonkin sopivaan osakuntaan.
Kaikki eivät totelleet. Vuonna 1688 konsistori antoi niin sanotun erottamisultimatumin. Jos osakuntaan ei liittyisi, opiskelija erotettaisiin yliopistosta.
Osakuntiin oli syntynyt pakkojäsenyys.
1700-luvulla opiskeleminen jäi vähemmälle. Yliopisto oli kahteen kertaan suljettuna, ensin pitkän ajanjakson Isovihan aikana 1713–1728 ja myöhemmin Pikkuvihan aikana 1742–1743.
1800-luvun alussa Helsingistä tuli Suomen uusi pääkaupunki. Vuonna 1827 Turku paloi, ja yliopisto siirrettiin uuteen pääkaupunkiin.
Osakunnille alettiin antaa lisää tehtäviä. Sellaisia olivat esimerkiksi opiskelijoiden ahkeruuden ja siveellisyyden valvominen.
Vaikka vuosien saatossa osakuntien asema vahvistui ja vakiintui, järjestelmää myös haastettiin.
Muukkosen artikkelin mukaan 1840-luvun fennomaaninen kansallisherätys johti osakuntia koskevan sääntelyn muuttumiseen. 1950-luvulla osakuntia alettiin kieltää.
Syy oli poliittinen varovaisuus, kirjoittaa puolestaan Seppo Kuusisto vuoden 1978 teoksessa Kansallishenkeen uskoen: Hämäläis-osakunnan historia 1865–1918.
Vuonna 1852 osakuntajärjestelmä kiellettiin ja lakkautettiin, ja 1853 opiskelijat jakautuivat tiedekuntiin osakuntien sijaan. Tiedekunta oli sekä viranomaisena että tieteellisiä tarkoitusperiä edistävä yhdistyksiä, joihin kuului opiskelijoita ja opettajia. Osa osakunnista jatkoi kuitenkin toimintaansa, illegalisti, epävirallisesti.
1868 osakunnat sallittiin virallisesti uudestaan. Kuusisto kirjoittaa Hämäläis-osakunnan historia -teoksessa, että vuonna 1868 osakunnista tuli jälleen myös pakkoyhteisöjä.
Osakuntien rooli oli edelleen valvova. Vuonna 1868 Suomen Keisarillisen Aleksanterin yliopiston kansleri kreivi Armfeldt kirjelmöi yleisiä ylioppilaskokouksia koskevan säännöstön, jonka avulla ylioppilaiden valvontaa pyrittiin lisäämään.
Muukkosen artikkelin mukaan yhteisö vastasi ”oppimisahkeruuden, järjestyksen ja siveätapaisten käskyjen kunnioittamisen sekä yliopiston nuorison yhteiselämän säädyllisyyden” edistämisestä.
Suomen ensimmäinen ylioppilaskunta, Helsingin yliopiston ylioppilaskunta (Hyy), ilmoittaa perustamisvuodekseen juuri vuoden 1868.
(Vuoteen 1928 ylioppilaskunnan nimi oli Suomen ylioppilaskunta. Nimi vaihdettiin, kun Suomessa alkoi olla muitakin yliopistoja.)
Osakunta.fi-sivuston mukaan Hyy perustettiin kuitenkin 1880. Muukkosen artikkelin mukaan Hyyn käyttämä ajankohta viittaa syksyllä 1868 annettuun keisarilliseen julistukseen, jossa puhutaan osakunnista, ei vielä ylioppilaskunnasta.
Tammikuussa 1880 keisari Aleksanteri II tunnusti ylioppilaskunnat ensimmäisen kerran osana keisarillista julistustaan. Tunnustuksen myötä ylioppilaskunnan asema vakiintui. Keisari ei ottanut kantaa ylioppilaskuntien jäsenyyteen, mutta ylioppilaskunnat saivat laatia omat johto- ja järjestyssääntönsä.
Muukkosen artikkelin mukaan julkistuksessa kirjoitettiin, että ”osakuntien waliomiehistä kokoon pannulle waliokunnille” annettiin mahdollisuus laatia säännöt.
Seuraavana sykysnä, syyskuussa 1880, julistukseen lisättiin uusi kirjaus, jonka mukaan jäsenyys olisi opiskelijoille automaattinen.
Muukkosen artikkelin mukaan se kuului näin:
”[y]lioppilaskunnan jäsen on jokainen Yliopiston matrikkeliin kirjoitettu ylioppilas, joka ei ole syystä tai toisesta tullut siitä poispyyhityksi”.
Lähteenä on käytetty myös Antti Parpolan ja Laura Puron teosta Sukupolvensa ääni: SYL ja suomalainen opiskelijaliike 1921–2021.
