Keskustelu on todistamista: Todistan, että olen oikeassa. Todistan, että osaan käyttää verbaalista väkivaltaa uhrin kitinästä huolimatta. Huudan kovempaa, olen siis olemassa omilleni. Muista ei väliä muuten kuin näytösluontoisen kukistamisen uhrina. Viillä, laske tykkäykset, unfollaa, katoa ennen faktoja.
Koska viimeksi sanoit: Perhana, olin väärässä, olin kauhea? Koska viimeksi opit jotain? Koska viimeksi annoit tunnustusta oikeistolaiselle, vasemmistolainen, koska tarkastelit käsityksiäsi uuden tiedon valossa, urpo?
En voi sietää huutamista.
Osittain se johtuu siitä, että minä olen jo täällä norsunluutornissa, joka on rakennettu patriarkaatista, kapitalismista, ableismista ja 001-postinumeroalueesta. Täältä on helppo olla huutamatta, täältä voi kuiskata kryptisesti. Tämä juttu todistaa sen: Ylioppilaslehti tulee tornin juurelle kuuntelemaan ja oikein pyytää, että sanoisitko, ja minä kuiskaan jotain sekavaa, ja se painetaan lehteen.
Torneihin pääsee vain huutamalla, repimällä, kiihottamalla. Minun pääsylippuni oli arroganssi. Nyt minä olen täällä ylhäällä ja voin kuunnella muita ja tajuta kypsän viisikymppisesti, miten sietämätöntä huutaminen on. Nyt minä voin olla sävykäs ja hiljaa, koska minä olen täällä ja minun etuni on hiljaisuus ja sävykkyys.
Hiljaisesti ja sävykkäästi ei voi kaataa torneja. Tornit ovat väärin ja hiljaisuus ja sävykkyys ovat oikein. Huutaminen on väärin. Huusin ensin jo ja haluan nyt kieltää sen, kun siitä ei ole minulle taktista hyötyä.
Miten kaikki voisivat olla hiljaa ja tulla kuulluiksi?
Minä en enää tiedä miten keskustelusta saisi hyvää, tai miten asiat pitäisi tehdä. Murjotan tornissani. Jos joskus tiedänkin, miten pandemia pitäisi torjua tai miten menetellä jalkakäytävällä pyöräilyn tai Lähi-idän suhteen, olen hiljaa. Tiedätte kyllä miksi.
Keskustelu on niin huonoa.
Kirjoittaja on elokuvatuottaja ja Helsinki-filmin toimitusjohtaja, joka on ennenkin kirjoittanut Ylioppilaslehteen julkisen keskustelun tasosta. Lue täältä, mitä mieltä Bardy oli siitä vuonna 1991.
