Elämän kevät

Koronavirusepidemia toi kuoleman keskuuteemme keskellä kirkkainta kevättä. Tässä kaikessa voi olla jotain voimaannuttavaa.

T:Teksti:

|

K:Kuva: Viivi Prokofjev

Kylmiön ilma on kuiva ja viileä, olen kananlihalla. Minä ja kurssikaverini olemme pukeutuneet vihreisiin sairaalavaatteisiin ja suoja-essuihin. Meitä on pyydetty valitsemaan kengät, jotka olisi helppo pestä niiden tahriintuessa. Edessämme on lakanalla peitettyjä ruumiita ja metallisia instrumentteja. Kaikki ovat hiirenhiljaa. Vierustoverini vasen suupieli värisee.

Lääkärikoulun ensimmäisellä kurssilla opettelemme anatomiaa käytännössä perkaamalla ihmiskehon osiin. Opetusmuoto kuulostaa karulta, mutta on monella tapaa keskeinen niin anatomian oppimisessa kuin lääkäriksi kasvamisessa. Ihmiset, joiden ruumiita kurssilla dissektoidaan (käytäntö on niin vakiintunut, että sille on oma termi), ovat luovuttaneet kehonsa lääketieteen käyttöön – he haluavat auttaa muita vielä kuolemansa jälkeenkin. Se on yksi jaloimmista teoista, jonka tiedän.

Dissektiokurssilla kohtasin kuoleman ensimmäistä kertaa lähietäisyydeltä. Kokemus oli vavahduttava. Muistan katselleeni auki porattua rintakehää: paikalla, jolla sydän normaalisti on, oli painauma. Jälki elämästä. 

Järkytyksestä kalpeana oivalsin, että olemme lopulta kaikki materiaa, joka muistuttaa ihomme alta läheisesti mitä tahansa muuta elollista olentoa. Lihaa ja verta. Ylivertaisuutemme muita elämän muotoja kohtaan katoaa, kun makaamme riisuttuina kylmiön kiiltävällä laverilla.

Kuolema iski tajuntaani kovaa. Olin selvinnyt viidennesvuosisadan sitä pahemmin pohtimatta. Salin karheaa betonista seinää vasten nojatessani ymmärsin, etten minä tai elämäni olisi koskaan entisellään. Kuolema oli kytkeytynyt hermosoluyhteyksiini. 

Iltaisin mietin unettomana, mitä tapahtuisi, jos sydämeni lakkaisi lyömästä. Miltä se tuntuisi? Tietäisinkö kuolevani? Pelkäisinkö? Entä miten selviäisin, kun joku päivä näkisin jonkun läheisistäni makaavan samaisen salin sinertävässä valossa? 

Kirjoitin viikon ajan joka ilta dramaattisen jäähyväiskirjeen – vakuuttuneena siitä, että juuri sinä yönä heittäisin veivini.

Viime vuosisadan kestänyt modernin lääketieteen ennennäkemätön kehitys on kohottanut meidät lähemmäs kohti kuolemattomuutta kuin koskaan aiemmin. Eliniänodote on ollut jatkuvan nousujohteinen, kun aiemmin kuolemaa kylväneet taudit on suureksi osaksi kitketty. Olimme alkaneet vetää voitonlippua varovasti salkoon. Rohkenimme kysyä, olemmeko päihittämässä kuoleman. 

Alkuvuodesta 2020 koronavirus alkoi levitä maailmalla. Se tulee tappamaan enemmän ihmisiä kuin mikään pandemia vuosikymmeniin. Tätä kirjoittaessa virukseen on menehtynyt yli 350 000 ihmistä.

Eri puolilla maailmaa keväiseen katukuvaan on ilmestynyt jäätelökioskien sijaan ruumiskontteja. Brooklynissa rekkalavoille kannetaan vainajia, ja Ecuadorissa kaduilla makaa kuolleita muovisäkkeihin käärittyinä. Emme enää voi kääntää katsettamme. Tänä keväänä kuolema tuijottaa meitä silmästä silmään. 

Vuosikymmenten saatossa olemme etääntyneet kuolemasta ja kuolleista. Moni ei ole koskaan kohdannut vainajaa, vaikka vielä viime vuosisadan alkupuolella tämä oli enemmän sääntö kuin poikkeus. Nykyään ihmiset kuolevat enimmäkseen palvelutaloissa ja sairaaloissa. Kuolemasta on tullut arkisen sijaan laitostunutta.

Kuolemasta etääntymiseen vaikuttaa myös se, että olemme hiljalleen vieraantumassa ruumiillisuudesta. Vietämme suuren osan ajasta erilaisissa virtuaalisissa ympäristöissä, ikään kuin poissa kehoistamme. Mielemme matkaa päivät pitkät koralliriutoilla, teknobileissä, vuoristoretriiteillä ja keväisessä Berliinissä sen mukaan, mitä Instagram-feedimme meille kulloinkin syöttää. 

Suloisen pehmeässä dopamiinihuumassa on helppo ajatella elävänsä ikuisesti.

Kirkon vaikutuspiirin kutistuessa on yhteiskunnastamme myös katoamassa kuolemaa kätilöivä taho. Moni läheisensä menettänyt jää yksin kuoleman käsittelyn kanssa. Jo ajatus tästä voi tuntua musertavalta ja tehdä kuoleman kohtaamisesta vaikeaa.

Etääntyminen kuolemasta lienee paitsi seurausta yhteiskunnallisista muutoksista, myös luonnollinen defenssi. Ajatus kuolevaisuudesta järkyttää meitä. Ja miksi ei järkyttäisi? Meihin on evolutiivisesti koodattu kuoleman vihollisluonne. Sitä on vältettävä viimeiseen saakka.

Etääntymisemme kuolemasta ei ole ongelmatonta. Viime vuosina hyvinvointikeskusteluun on etenkin työelämään liittyen juurtunut teema merkityksellisyyden puutteesta. Väitän, että tätä koskettava kriisi on vielä laajempi.

Loputtomien vaihtoehtojen maailmassa on helppo kadottaa kokemus elämän rajallisuudesta. Alitajuntamme ottaa tosissaan silmiemme eteen jatkuvasti tulvivat ihmeparantumiset ja videot, joissa selvitään ehjin nahoin, vaikka lasketaan pulkalla pää edellä päin seinää. 

Luotamme teknologian korjaavan ilmastonmuutoksen ja lääketieteen parantavan meidät, kun olemme syöneet ja juoneet itsemme sairaiksi. Pehmeiden laskujen ja pelastusten maailmassa kokemus elämän rajallisuudesta jää helposti kaukaiseksi.

Mutta kun kyseessä on niinkin perustavanlaatuinen ja merkittävä asia kuin kuolema, voiko sitä tukahduttaa sammuttamatta samalla merkityksen ja ymmärryksen kipinää?

Ajatellaan hetki kuolemattomuutta. Tilannetta, jossa meillä olisi loputtomiin aikaa, loputtomiin mahdollisuuksia.  Minua ajatus ensin houkuttaa – mutta alkaa pian tuntua ihan saatanan väsyttävältä. 

Rajattomassa maailmassa voisimme kohdella ihmisiä miten hyvänsä, sillä meillä olisi päättymättömästi mahdollisuuksia hyvittää tekomme. Voisimme tehdä kehoillemme mitä tahansa, sillä meillä olisi ikuisuus aikaa nuolla haavojamme. Motivaatiomme toimia asioiden suhteen nyt eikä kahdensadan vuoden päästä olisi epäilemättä olematon. Onhan deadline usein paras motivaattori. 

Jos elämä olisi rajatonta, häviäisi siltä merkitys. Meiltä vimma tehdä ja kokea.

Stoalaisessa filosofiassa kuolemaa pidetään voimauttavana tapahtumana, joka muistuttaa elämän arvokkuudesta. Kuolemaan suhtaudutaan tyynellä toteamuksella sen välttämättömyydestä, kuitenkin kunnioittavasti. Se nähdään tärkeänä, rauhaa ja viisautta tuovana elementtinä elämässä.

Stoalaisen näkemyksen mukaan kuoleman läsnäolon tuoma terve epävarmuuden tunne karsii illuusion loputtomasta kontrollista, jota usein kuvittelemme voivamme harjoittaa. Ymmärrys rajallisuudesta auttaa sopeutumaan elämän tosiasialliseen hallitsemattomuuteen. 

Kokemus itsemme ja ajan häviävästä luonteesta sysää meidät parhaimmillaan kohti hetkessä elämisen jaloa taitoa, sitten kun -ajattelusta luopumista.

Juice laulaa elämän olevan kuolemista, Matti Nykänen sen olevan laiffii. Tulkitsen ilmaisut hyväksyvänä ymmärryksenä kuoleman läsnäolosta elämässä. Jonain päivänä me kaikki kuolemme. Mutta sitä ennen on elämä. Siis eletään!

Dissektiokurssin viimeisellä oppitunnilla seisomme jälleen ringissä vainajien ympärillä, tajuntamme anatomiasta ja ihmisyydestä laajentuneina. Joku peittelee ruumiin hellästi, toinen asettelee pienen violetin orvokin vainajan rinnuksille. Pidämme hiljaisen hetken. Huomaan kyyneliä poskillani. Ne valuvat, sillä ymmärrän kuoleman olevan peruuttamattomasti läsnä elämässäni. Ne valuvat, sillä olen kiitollinen. Kotiin kävellessäni kannan mukanani ymmärryksen murusta. Aika tuntuu pysähtyneen, ja oloni on hetken raskas.

Kuusi vuotta myöhemmin, kuukausi lääkäriksi valmistumiseni jälkeen, pikkuveljeni kuoli äkillisesti ollessaan vain 19-vuotias. Hän oli kaunis, iloinen ja viisas poika, jonka harteilla oli liikaa yhden ihmisen kannettavaksi. 

Kun lähdin katsomaan veljeäni ruumishuoneelle, vedin jalkaani samat muoviset kengät, joita käytin dissektiokurssilla. Se toi minulle turvaa. Viiltävän surun hetkellä minua kannatteli se, että olin kohdannut kuoleman jo aiemmin. Se ei ollut vieras, vaan vanha tuttu. Mielessäni oli jo paikka sille. 

Muistan rintakehää puristavan menetyksen keskellä maailman näyttäneen ennennäkemättömän kirkkaalta. Kuin joku olisi riuhtaissut väkivaltaisesti esiripun silmieni edestä. Kuolema auttoi näkemään asiat, joilla on oikeasti merkitystä.

Lääkärinä kohtaan nykyisin kuolleita ja kuolevia ihmisiä työssäni viikoittain. Kuolema, joka aiemmin tuntui pelottavalta ja pimeältä, on muovautunut ajan myötä ajatuksissani valoisammaksi. Olen ymmärtänyt, että kuolema voi olla vähintään yhtä kaunis ja ihmeellinen tapahtuma kuin syntymä. Ilon ja riemun tilalla vain on kaipaus ja suru. Yhtäläinen merkki rakkaudesta.

Pysähdyn aina – edes pieneksi toviksi – ajattelemaan menehtymässä olevan elämää ja kuolemaa. Se on vähintä, mitä voin kyseiselle ihmiselle antaa. 

Saan näistä kohtaamisista valtavasti voimaa. Voimaa nähdä ja kokea elämä kauniina. Silloinkin, kun on surua, murhetta tai muuten vaan paskaa.

Kuoleman kohtaaminen ei ole yksiselitteinen tai helppo tehtävä. Jos se ei satu rysähtämään oman polun varrelle, vaatii tahtoa ja ajattelua lähentyä teeman kanssa. En tarkoita myöskään, etteikö kuolemaa saisi tai voisi pelätä. Se tuskin on mahdollistakaan.

Juuri tänä keväänä voimme kuitenkin pysähtyä hetkeksi kuoleman äärelle. Vastata sen katseeseen. Voimaantua sen merkityksestä ja valaistua sen tuomasta ymmärryksestä. 

Tehdä ja sanoa asioita, joita suunnittelemme tekevämme ja sanovamme. Nauttia lämpimästä tuulesta, kylmästä merivedestä, rakkaudesta ja aamukahvista. Iloita meitä kasvattavista pettymyksistä ja suruista. Nauraa niin, ettemme saa henkeä, nuuhkia hiirenkorvia ja itkeä pallea krampaten. 

Voimme elää.

Veljeni kuoli keskellä kauneinta kevättä. Katupöly ja kyyneleet kirvelsivät silmissä. Aurinko tuntui kuumalta kasvoilla ja valo oli kirkas. Veljeni kuolinpäivä on myös parhaan ystäväni syntymäpäivä. Se on sitä aikaa vuodesta, jona sinivuokot kukkivat ja ihmiset hymyilevät aurinkolasiensa takaa. 

On loputtoman kaunista, että elämäni surullisimpana päivänä olen aina pakotettu myös juhlimaan elämää. Se alleviivaa minulle kuoleman merkitystä. Kuoleman kohtaaminen auttaa rakastamaan elämää sen kaikissa väreissä ja muodoissa. 

Muistelen veljeni kuoleman kevättä elämäni tärkeimpänä, sillä se moukaroi elämälleni uuden painotuksen.

Olkoon tämä kevät sellainen, edes vähän, meille kaikille.

”Elämä on laiffii, aamuun asti taas bailataan,
Elämä on laiffii, annan tuulien kuljettaa.”

-M. Nykänen

Teksti on omistettu pikkuveljelleni Eerolle