”Ollutta on ja mennyttä kaikki. Mikä perfektionisti.”
Ikkunalaudaltani löytyy aina Tuoreessa muistissa kevät, hiirenkorvilla. Se on runoilija Mirkka Rekolan (1931–2014) aforismikokoelmien yhteisnide, joka sisältää nimikokoelman lisäksi teokset Muistikirja, Maailmat lumen vesistöissä ja Silmänkantama.
Kuten kaikkein koskettavimmat taiteilijat, Rekola teki koko elämänsä yhtä ja samaa teosta. Elämänrunoa.
Rekolan ainutlaatuinen, vastakohdista vapaa maailmankatsomus on muuttanut ajatteluani peruuttamattomasti. Harvaviivaisen ja vaativan tyylinsä ansiosta hän on pysynyt kirjallisuuspiirien julkisena salaisuutena. Turhaan. Tuoreessa muistissa kevät on vaihtoehtoinen vastaus kiteytysten himoomme (meemit, motivational quotet), jonka voisi tympeyttää millenniaaliseksi keskittymiskyvyttömyydeksi.
Rekolan aforismit puolustavat kärsivällistä ajattelua, joka on vapaata kuin valveunessa. Paradoksin vilpittömyydellä: ”Kokemustaan hän ei jakanut, hän oli sen ilmaisu.”
Aforismit kehottavat etsimään kysymyksiä, joihin ei ole elämää parempaa vastausta.
Ehkä siksi Rekola ei piitannut välitöiden turvasatamista tai tuotteliaisuuden fetissistä. Tämä on virkistävää aikana, jolloin meitä kiinnostaa ajattelua enemmän ajatusten ulosparkaisu – Jodelin aivopieruista autofiktioiden julkaisukiimaan.
Olisi banaali understatement sanoa Rekolan lauseita aina ajankohtaisiksi. Ne sijoittuvat ajan ulkopuolelle – sinne, missä kaikki merkityksellinen elämässämme tapahtuu. Sen, mitä italialainen muotifyysikko Carlo Rovelli tarkoittaa teoksessaan Ajan luonne (Ursa, 2018), Rekola sanoo yhdessä lauseessa: ”Aika pysähtyy missä vain niille, joita se ei sido.”
Rekola tarjoilee uushenkisyyden sijaan syvähenkisyyttä. Hänen aforismisarjoistaan kasvaa kielellisiä meditaatioita ilman harjoitusohjeita. Ilmaisu on samanaikaisesti painavaa kuin graniitti ja kevyttä kuin silmäluomien värähtely. Riisutut lauseet kurottavat hämärään, hahmottomaan, sanoinkuvaamattomaan: niin, transsendenssiin.
Lukijalla on kiusaus ajattelehtia ohi, mutta kaikkea ei tarvitsekaan ymmärtää. Rekolan äärettömän monimerkityksellisessä kielessä ”on monta sijaa”. Arvoitus on sanojen sielu.
Aforismit kehottavat etsimään kysymyksiä, joihin ei ole elämää parempaa vastausta. Katso kuiluun ja näe tanssilattia, Rekola tuntuu vihjaavan. Kahtiajaot muuttuvat pareiksi, ristiriidat kaltaisuuksiksi. Raja-aitojen murtuminen päihdyttää: ”Olet nähnyt peilien kohtaavan, kaltaisten tähti.”
Usein lyhyiden mietelauseiden totuusharhaisuus kääntyy populistiseksi totuudenjälkeisyydeksi. Rekolan lauseet eivät kiinnity mihinkään boomer-aforistiikalle (esimerkiksi Markku Envall) totunnaiseen kuten kansallisuuteen, binääri isiin sukupuolikysymyksiin tai pessimismin estetisointiin. Hän ei luutunut lajirajoihin, vaan runomuotoa tapaa myös aforismikokoelmista. Nykyään runoaforistiikan ansiokkaita perillisiä ovat esimerkiksi Tiina Lehikoinen ja Olli–Pekka Tennilä.
Rekola välttelee hintalappuja: aforismit eivät juuri sisällä valmiita huoneentauluja tai viittauksia suuriin ajattelijoihin. Ne kantavat tähtikirkkautta, eikä kirkkain ajatus kerro, mitä on hyvä elämä. ”Vain valona sinä sen käsität.”
”Älä tee kuvaa. Kaikki on.” – Mirkka Rekola
Tuoreessa muistissa kevättä voisikin luonnehtia help-kirjallisuudeksi ilman self-sanan kontrollia. Kun työpaikan loisteputkien valossa jokainen aiekin on kilpailua, vapauttaa Rekola brändäysvelvoitteista ja muista neromyyttiä modernisoivista ahkeran egomaanikon hyveistä. ”Älä tee kuvaa. Kaikki on.”
Kirjallisuusmystikkona Rekola tavoitteli kokemusta, joka läpäisisi mielen autenttisesti ja välittömästi. Perimmäisiä symboleitaan hän hyödynsi kokoelmasta toiseen. Tähdestä kasvaa kuva poissaolon intensiteetistä, koska se loistaa valoa kuolleenakin. Ja muisti on kosmos, jossa kuljeskelemalla voit esimerkiksi nähdä ”omenoilta tuoksuvat tähdet”.
”Se helpotus, ettei enää ole aikaa tottua.”
Rekolan aforismeja lukiessa voi samanaikaisesti koskettaa ajattomuutta ja ymmärtää rajallisuutensa, mikä lienee syvintä ihmisyyttä. Ja emmekö ilmastokriisin aikana tarvitse ikuisuusperspektiiviä? Siihen runoaforismit tarjoavat politiikan kohinamattoa ja uskontojen yksitotisuutta selvänäköisemmän linssin: ”Kuolleet, vuorokauden päässä meistä.”
Viimeksi selailin Rekolan ajatusrunoutta aamuyön tunteina. Suljettuani kirjan vilkaisin ylös ikkunaan. Ajattelin syitä, miksi ihminen laskee katseensa tähtitaivaasta. Kyllästyminen, kylmyys, kiire, niskakipu – ja pelko.
”Nouse, ole kirkas. Et voi ellet nouse.”
3 x AFORISMEJA
As Consciousness Is Harnessed to Flesh (Diaries 1964–1980)
Amerikkalaisintellektuelli Susan Sontagin kulttuuriesseet ovat tarkkoja ja pitkälle ajateltuja klassikoita. Siksi hänen päiväkirjojensa lukeminen on lohduttavaa. Jopa Susan Sontag kärsi tunteesta, ettei ”osaa kirjoittaa”! Toisinaan päiväkirjamerkinnät eivät edes muodosta koherentteja lauseita. Päiväkirjoissaan Sontag ruminoi sekä luonnostelee ajatuksia lukemistaan kirjoista. Teksteistä välittyy jatkuva ahdistus siitä, kuinka sekava tunne elämä sotkee ajatukset ja tekee ihmisten kanssa olemisesta vaikeaa. Äärimmäisestä itsekriittisyydestä huolimatta (tai ehkä juuri sen vuoksi) tekstit sisältävät spontaaneja, aforistisia oivalluksia elämästä, ihmissuhteista ja taiteesta: ”Being in Love means being willing to ruin yourself for the other person.” Iiida Sofia Hirvonen
Tractatus logico-philosophicus (1921)
1900-luvun merkittävimmän filosofin Ludwig Wittgensteinin pääteos alkaa lauseella ”maailmaa on kaikki, mikä on niin kuin se on” ja päättyy ”mistä ei voi puhua, siitä on vaiettava”.
Teos on filosofian moderni klassikko, mutta sitä voi lukea myös äärimmilleen tiivistettyjen aforismien kokoelmana. Kuten tekstin loppupuolella lukee: sen lauseet ovat mielettömiä, mutta se joka ne ymmärtää, oppii näkemään maailman oikein. Keskeinen kielifilosofinen ajatus on, että lauseet eivät sano mitään mielekästä, mutta ne näyttävät jotain, osoittavat vääristyneen maailmankuvan yli. ”Mystistä ei ole se, millainen maailma on, vaan se, että maailma on.” Pekka Torvinen
Be Here Now (1971)
1960-luvulla spirituaalinen opettaja Ram Dass (1931-2019) eli tuolloin vielä nimeltään Richard Alpert teki psykologista tutkimusta Harvardissa ja oli monella tapaa keskiluokkaisen menestynyt. Silti Alpert oli ahdistunut ja tunsi tyhjyyttä. Vuonna 1967 hän matkusti Intiaan, tapasi guruja ja vaihtoi nimekseen Baba Ram Dass. Hän teki spirituaalisesta kriisistä ja mystisistä kokemuksistaan kirjan nimeltä Be Here Now. Kirja sisältää kuvia ja mantramaisia runoja kysymyksistä, jotka ovat niin isoja, että niistä on vaikea puhua sanoin: ”What are you doing/ Planning for the future/ Well/ It’s all right now/ Are you going to be here or not/ It’s simple as that!” Iida Sofia Hirvonen
