Seksipositiivisuus on kesken

Lukisin mielelläni enemmän juttuja seksis­tä. En vuosiin jaksanut seurata seksiaiheista uutisointia Suomessa, koska tuntumani oli, että seksiin liittyvä kirjoittelu oli aina tasoa ”Kuuma kesäextra: Näin suomalaiset panevat” (lue: näin cis-heterot laittavat peniksen vagi­naan) tai ”Osmo Kontula teki 70-luvulla tut­kimuksen naisen orgasmista ja selvisi, että se on edelleen mysteeri”.

Keskustelu on liikkunut jossakin oudon, poissulkevan hehkuttamisen ja hiljentämisen välimaastossa. Viime vuosi­na breikannut seksipositiivisuus pyrkii muun muassa parantamaan julkisen keskustelun tasoa, mutta kehitettävää riittää siinäkin.

Kaveripiirissäni kyllä keskustellaan sek­sistä älykkäästi, laajalla ja sallivalla skaalalla. Kaipaisin kuitenkin inklusiivista seksipuhetta makuuhuoneiden ja kapakkapöytien ulkopuo­lelle. Etenkin soisin otsikoissa ja julkisissa keskusteluissa kuuluvan myös hankalia, noloina ja kipeinä pidettyjä aiheita.

Koska suomalaisen seksikeskustelun anti on perinteisesti ollut kehnoa, olen imenyt op­pini sosiaalisesta mediasta, pääasiassa ulko­maisten seksuaalikasvattajien saiteilta. Tänä keväänä päätin kuitenkin antaa kotimaiselle medialle uuden mahdollisuuden.

Ja kas, löytyi muun muassa juttu lyhytkas­vuisten seuran etsinnästä ja seksistä, pitkä artikkeli aseksuaalisuudesta ja uutinen va­ginan mikrobiomin häiriöistä. Ylen sivuilta päädyin myös Himocast-podcastiin, jossa Kaisa Merelä ja Jenni Janakka keskustelevat kursailematta seksistä. He ovat iloisia ja itse­varmoja rääväsuita, seksipositiivisen keskus­telun esitaistelijoita. Hurraa siis: valtamediat ovat skarpanneet, hyödyllisiä seksiuutisia julkaistaan ja ”tavikset” saavat höpistä va­paasti BDSM:stä.

Tämä ei silti vielä tarkoita, että maailma olisi nyt seksipuheen osalta valmis.

Seksipositiivisuudessa piilee sudenkuoppa. Kun julistetaan vapautta haluta seksielämäl­tä mitä ja kuinka paljon tahansa, vapaus voi salavihkaa kääntyä itseään vastaan. Herää ka­teutta, ihmetystä ja epävarmuutta: kuuluisiko minunkin runkata joka päivä? Onko outoa, jos en halua seksiä kuin kerran kahdessa viikossa? Miksi en squirttaa? Miksi polyamoria ei tunnu sopivan minulle, vaikka haluaisin olla avoin mahdollisuuksille?

On tietysti luonnollista, että seksuaalisesti avoimet ja rohkeat ihmiset ovat ensimmäisiä, jotka puhuvat aiheesta julkisesti. Siitä heille valtaisa hatunnosto: korkki on nyt poksau­tettu. Kenties olisi liikaa vaadittu, että pod­casteissa puitaisiin heti muitta mutkitta myös seksiin liittyviä kipukohtia – onhan luonte­vampaa kertoa onnistumisista, mielihyvästä ja ”saamisesta” kuin erektiovaikeuksista, kos­tumisongelmista tai jarruttavista estoistaan.

Seksipositiivisuus on kuitenkin terminä ongelmallinen, vieraannuttava ja hieman vaivaannuttava. Se tuo mieleen kytkimen, jonka vastakkaisissa päissä ovat positiivinen ja negatiivinen napa. Meidän tulisi rohkeasti napsauttaa tuo kytkin positiivisen puolelle ja vain uskaltaa – itsevarmasti hymyillen heittää vaatteemme ja traumamme nurkkaan ja syök­syä yhteen kasaan painimaan eläimellisinä ja ah-niin-vapautuneina.

Tosiasiassa ”luonnolliseen”, ”vapaaseen” seksuaalikäyttäytymiseen heittäytyminen on hieman mutkikkaampi juttu. Touhuun kiinteästi liittyvät, aikojen saatossa syvälle kovertuneet valtasuhteet ja esimerkiksi uskontojen laatima säännöstö ovat luoneet esty­neen ilmapiirin, jossa kivuliaista kokemuksista tai oudoiksi määritellyistä mielihaluista voi olla vaikea puhua.

Seksistä on jauhettu innokkaasti jo ennen 2010-luvun podcasteja, mutta tarkkaan rajat­tuja ovat olleet paikka, aika ja se, kenen kanssa bylsimisestä on ollut sopivaa jutustella. 1700-luvun alussa itseoppineet sekspertit käsitte­livät seksiä sekä moraalisesta että järkiperäi­sestä näkökulmasta. 1700- ja 1800-luvuilla puhkesi kiinnostus ”perversion maailmaan” eli lasten, henkisesti sairaiden, rikollisten ja homojen seksuaalisuuteen. Kyseiset seksuaa­lisuuden muodot ovat yleisessä diskurssissa yhä monilta osin tabuiksi koteloituneet, eikä asia muutu pelkällä seksimyönteisellä julista­misella ja omien halujen lunastamisella.

Aivan kuten seksi on muutakin kuin yhdyn­tää, on todellinen seksipositiivisuus muutakin kuin yltiökorkeaa libidoa, vankkaa itsevarmuutta ja räjähtäviä orgasmeja. Tällä hetkellä ne kuitenkin tuntuvat hallitsevan keskustelua. Ei ihme, että seksipositiivisuus epäilyttää.

Seksipositiivinen käytös voi ilmetä lukui­silla muilla tavoilla: vaikkapa esileikki-termin hylkäämisenä (mikä tahansa hyvältä tuntuva, yhteisymmärrykseen perustuva touhu voi olla seksiä!), kehitysvammaisten seksuaalisuuden tunnustamisena, seksityön arvostamisena ja biologiankirjojen uudistamisena.

”You can be slutty and sexnegative. And you can be asexual and sexpositive”, twiittaa kehi­tyspsykologian tohtori ja seksitutkija Zhana Vrangalova. Aito seksipositiivisuus on suvait­sevainen katsomus, eikä keskity vain halujen toteuttamiseen, ”taitoihin” tai ”saavutuksiin” sängyssä. Seksipositiivinen ihminen syleilee seksuaalisuuden moneutta.

Suvaitseva ymmärrys ei välttämättä kuu­losta kovin vallankumoukselliselta. Nössöjen kuiskutusta! Mutta entäpä jos hurjaa kumous­ta ei tarvita?

Kaipaan moniäänistä ajatustenvaihtoa seksiin liittyvistä kipeistä kokemuksista – myös niin kutsutuista epäonnistumisista. (Juonipaljastus: seksissä ei voi epäonnistua.)

Meillä on valtavasti välineistöä: konkreet­tisia, kouriintuntuvia tarvikkeita mielihyvän lisäämiseen ja digitaalisia alustoja, joiden avul­la vähentää seksiin liittyviä rajoitteita, häpeää ja stigmaa. Seksistä on mahdollista höpistä podcasteissa, blogeissa ja instastooreissa. On virkistävän freesejä seksikauppoja, kuten ka­nadalainen Nox Shop ja amerikkalainen Wild Flower Sex, jotka kumpikin toimivat eettisin, ei-binäärisin periaattein. Nox Shop julkaisee ”journalissaan” suorasanaisia mutta hienova­raisia kertomuksia, vinkkejä ja vertaistukea. Noxilaiset ovat myös esimerkillisesti antaneet transihmisen kirjoittaa transihmisille tarkoi­tetusta seksivälineestä.

Suomessa Teatiamo on kunnostautunut johtavana ”dildodiilerinä”, jonka sateenkaa­renväriset, huolella hiotut puusauvat sopivat monelle sukupuoleen ja seksuaaliseen suun­tautumiseen katsomatta.

Useimmat seksikaupat kuitenkin ratsasta­vat yhä perinteisillä sukupuolirooleilla ja ke­hottavat naista viettelemään miehen ja miestä pumppaamaan penikseensä lisäsenttejä. On ”leluja miehille” ja ”tuotteita supernaisille”. On valkoisia, silkoisia, sukupuolitettuja kehoja. Laadukkaisiin välineisiin panostaminen on fiksua, mutta tuotteita voitaisiin myydä myös vähemmän väsähtäneillä taktiikoilla.

Ummehtuneesta mainonnastaja yleisestä kaksijakoisesta kommunikoinnista huolimatta voi silti olla toiveikas. Kenties seksuaalisuuteen liittyvät tabut murenevat pian, samaan tapaan kuin esimerkiksi mielenterveysongel­mille ja kuukautisille on käymässä.

Tuskin vielä kymmenen vuotta sitten huu­deltiin ylpeinä psykoterapiakäynneistä tai vertailtiin terapeutteja taloyhtiön saunassa (been there!). Terveyssidemainoksissa vuosi­kymmenet veren virkaa toimittanut mystisen sininen litku vaihtui punaiseen pari vuotta sitten. Ehkä seuraavaksi ymmärretään, että seksitauteja ja seksiin liittyviä henkisiä haa­voja voi käsitellä yhtä avoimesti.

Yleinen paradigman muutos on käynnissä, mutta vie aikansa, kun uudistuksen höyryve­turi kerää kierroksia. Edessä ei siis suinkaan ole seksipuheen spurtti, joka sprintataan ja sitten koko homma on selvitetty. Maratonille tässä ollaan lähdössä, tosin sillä erotuksel­la, että kukaan ei menetä varpaankynsiään. Korkeintaan estoja voi pudota jonnekin tien varteen.

Taannoin kävin Instagramin välityksellä keskustelun yoni-munista (vaginaan asetet­tavista jadekuulista, joiden tehosta ja mahdol­lisista haittavaikutuksista voidaan olla montaa mieltä) sekä kuukuppien hankaluudesta ja hienoudesta. Erityisen ilahduttavan juttutuo­kiosta teki se, että keskustelukumppanina oli entinen, hieman etäiseksi jäänyt kollegani. Spontaanin viestittelyn päätteeksi ex-työka­verini totesikin: ”In some ways this isn’t the worst of times!”

Kuukautisista on tehty palkittu Period. End of sentence. -dokumentti, ja aitoa menkkaverta vilahtelee instakuvissa (eikä kaikkia bannata ainakaan ensimmäi­ sen tunnin aikana). Newyorkilainen Molly–Margaret jakaa hulvattoman häpeämättö­mällä @whatswrongwithmyvagina-tilillään vinkkejä hiivatulehduksen hoitoon, liukuvoi­teen käyttöön, treffailuun, yksinäisyyteen ja anaaliseksiin.

Edellisiä yhdistää radikaali avoimuus ja salliva suhtautuminen myös epämiellyttä­viin, noloihin ja ”ällöihin” asioihin. Takana on yksinkertainen ajatus: ”Se on ok. Sinä olet ok.”

Kaikki on normaalia, sillä kukaan meistä ei ole standardikappale millään ruumiin tai elä­män alueella. Kaikki me haisemme, hikoilem­me, eritämme, tunnemme kipua ja mielihyvää.