”Pelkällä talousjärjelläkin vanhustenhoidostakin pitäisi nipistää, ei kohentaa sitä.”
Väärinkäsitys on yleinen. Tällä viikolla sen esitti Ilta-Sanomien erikoistoimittaja Seppo Varjus. Viime viikolla samanlaisen näkemyksen esitti muun muassa MTV:n uutisten politiikan päällikkö Jussi Kärki, joka kirjoitti, että ”vanhustenhoito on retuperällä, mutta kaikki merkit viittaavat siihen, että asiat ovat nyt paremmin kuin tulevaisuudessa”.
Ei ole rahaa. Vanhustenhoito maksaa paljon, ehkä liikaa. Veroja ei voi enää nostaa.
Väärin. Jos/kun vanhustenhoito on joskus ollut hyvää ja kansantalous on sen jälkeen jatkanut trendinomaista kasvamistaan, ei ole mitään syytä, miksi vanhustenhoito ei pysyisi yhtä hyvänä tai paranisi entisestään.
Sen hinta suhteessa moneen muuhun asiaan kyllä kasvaa, aivan kuten koulutuksenkin, jos laatu halutaan säilyttää. Mutta jos talouden eri sektoreiden tuottavuus kasvaa ja sitä kautta bruttokansantuote kasvaa, meillä on jatkuvasti entistä paremmin varaa myös vanhustenhoitoon.
Vanhustenhoidon kasvavat kustannukset ovat itse asiassa erottamaton osa taloudellista menestystä.
Miksi näin? Selitys tulee suoraan vanhustenhoidon kaltaisten palveluiden luonteesta. Tällaisten palveluiden tärkeimpiä osia on hyvin vaikeaa ellei mahdotonta automatisoida. Miten kasvattaa tuottavuutta tehtävässä, jonka laatu on suoraan yhteydessä siihen käytettyyn aikaan? Jos hoivan laadun tärkein tekijä on hoivattavan kanssa vietettävä aika, tuottavuus ei koskaan kasva paljoa – jos laatu halutaan pitää ennallaan.
Ei sillä, etteikö tuottavuutta voisi kasvattaa ainakin hieman. Jos hoitaja pystyy esimerkiksi liikkumaan nopeammin seuraavan hoivattavan luokse, tuottavuus kasvaa. Tällaiset edistysaskeleet on kuitenkin jo enimmäkseen tehty (kiitos, polttomoottori!).
Pitkällä aikavälillä vanhustenhoidon (ja esimerkiksi terveydenhuollon, sosiaalihuollon, koulutuksen, poliisin ja pelastuslaitoksen) tuottavuus on jäänyt vääjäämättä entistä enemmän jälkeen kansantalouden niistä sektoreista, joissa työtehtäviä voidaan joka vuosi automatisoida tai nopeuttaa lisää ja lisää. Käytännössä tämä tarkoittaa teollisuutta.
Kun teollisuuden palkat nousevat tuottavuuden kasvun mukana, täytyy myös hoitajien, opettajien ja muiden palkkoja vähitellen nostaa, vaikka heidän tuottavuus ei olisi kasvanut lainkaan tai hyvin vähän. Tämä johtuu siitä, että jos palkat jäävät liikaa jälkeen, lopulta kukaan ei suostu hoitajaksi tai opettajaksi.
Ilmiötä kutsutaan Baumolin taudiksi taloustieteilijä William Baumolin mukaan, joka kuvasi sen kollegansa kanssa jo 1960-luvulla. Sen jälkeiset 50 vuotta ovat osoittaneet ilmiön hyvin todelliseksi. Baumolin tauti on syy siihen, miksi toisten alojen reaaliset kustannukset kasvavat ja toisten laskevat. Syynä ei ole julkisen sektorin saamattomuus ja yksityisen osaavuus, vaan töiden erilainen luonne. Jos teollisuuden palkat nousevat kolme prosenttia, teollisuustuotteiden hinta ei välttämättä nouse lainkaan, jos työntekijät myös tuottavat kolme prosenttia enemmän tuotteita kuin aiemmin.
Myös hoitajien palkkojen täytyy seurata vähintään viiveellä perässä, koska muuten ei pian ole hoitajiksi suostuvia. Kolmen prosentin palkankorotus on kuitenkin lähes suora menolisäys kuntien (tai minkä tahansa maksajan) budjettiin, koska tuottavuuden kasvattaminen hoiva-alalla on äärimmäisen vaikeaa heikentämättä palvelun laatua. (Sinänsä erilaiset hoidot ovat laadullisesti todennäköisesti parantuneet, niitä ei voi vain tehdä yhtään lyhyemmässä ajassa.)
Yksityinen vanhustenhoito kamppailee aivan samojen ongelmien kanssa kuin julkinen. Miten säästää työaikaa, kun työtehtävien luonteeseen näyttää kuuluvan nimenomaan tietty työaika? Esperi Caren tapauksessa säästettiin työaikaa eli toisin sanoen säästöt ja tulos tehtiin vanhusten selkänahasta.
Vuosikymmenien aikana tuottavuuden kasvun erot kumuloituvat. Paljon ihmistyötä vaativista palveluista tulee moninkertaisesti kalliimpia kuin teollisuuden tuottamista tuotteista. Näyttää siltä, että meillä on koko ajan enemmän varaa tavaranpaljouteen mutta vähemmän varaa palveluihin.
Tämä on illuusio. Baumolin taudin kääntöpuoli on, että tuottavuuden osalta paikallaan polkevia aloja lukuun ottamatta muun kansantalouden tuottavuus kasvaa melko tasaisesti. Saamme samalla työpanoksella entistä enemmän kaikkea. Tuotteiden ja monien palveluiden hinta laskee suhteessa ihmisten ostovoimaan.
Jos samalla vanhustenhoidon, terveydenhuollon, koulutuksen ynnä muutaman muun alan tuottavuus ei ainakaan laske, pystymme tosiasiassa tuottamaan enemmän kaikkea, myös noita tuottavuudeltaan paikallaan polkevia palveluita.
Ainoa asia, joka muuttuu, on vanhustenhoidon, terveydenhuollon jne. suhteellinen osuus menoistamme. Niihin täytyy laittaa suhteessa enemmän rahaa, mutta tosiasiassa rahaa on koko ajan enemmän kaikkeen. Jos vanhustenhoidon laadusta halutaan pitää kiinni, täytyy ehkä kuitenkin tyytyä vaihtamaan uuteen kännykkään hieman harvemmin.
Valinta on politiikkaa ja arvoja: mitä me yhteiskuntana haluamme? Jatkuvasti enemmän tavaraa ja laadultaan heikkenevää vanhustenhoitoa, terveydenhuoltoa, koulutusta ynnä muita perinteisesti suhteellisen tärkeinä pidettyjä yhteiskunnan osa-alueita? Vai hieman vähemmän enemmän tavaraa ja laadultaan vähintään yhtä hyvinä pysyviä yhteiskunnallisia palveluita?
Itä-Suomen yliopiston sosiaalityön professori Marja Vaarama kertoi Helsingin Sanomien haastattelussa, että 1990-luvun jälkeen kaikesta on puhuttu talouden termeillä. Vanhuksista tuli kustannuserä ja palvelutalojen tuottavuutta alettiin laskea.
”’Kaikkihan me hurahdettiin siihen markkinauskoon’, Vaarama sanoo. On ihan yleisesti uskottu siihen, että valtio on aina tehoton, raskas ja byrokraattinen verrattuna yrityksiin”, HS:n jutussa kirjoitettiin.
Vuonna 2017 kuollut Baumol varoitti juuri tästä väärinkäsityksestä muun muassa vuoden 2012 kirjassaan The Cost Disease – Why Computers Get Cheaper and Health Care Doesn’t (josta analyysini lainaa kaiken olennaisen). Kun poliitikot ja heitä äänestävät kansalaiset eivät ymmärrä vanhustenhoidon ja terveydenhuollon kasvavien kustannusten perimmäistä syytä, ratkaisut tuppaavat olemaan surkeita.
Ei sillä: äänestäjillä on täysi oikeus sanoa, että ei lisää veroja tai veron luonteisia maksuja. Mutta tuon päätöksen pitäisi sentään perustua todelliseen tietoon vanhustenhoidon ja terveydenhuollon nousevien kustannusten syistä, ei propagandaan julkisen sektorin olemuksellisesta tehottomuudesta.
Huomio! Mikään tässä sanotusta ei poista tarvetta yrittää hillitä vanhustenhoidon kustannusten kasvun tahtia. Se on tarpeellista varsinkin, kun Suomessa vanhustenhoidon kysyntä tulee seuraavina vuosikymmeninä jatkuvasti kasvamaan.
On kuitenkin tärkeää huomata, että kustannuksista on käytännössä mahdotonta säästää laatua heikentämättä. Itse asiassa vanhustenhoidon luonteeseen kuuluu lähes väistämättä, että laadun pito ennallaan tarkoittaa kustannusten jatkuvaa kasvua inflaatiota nopeammin. Kustannusten kasvun tahtia sen sijaan voidaan hillitä erilaisilla innovaatioilla.
Teleporttia odotellessa, mutta sitä ennen tulevia vanhuksia kannattaisi esimerkiksi kannustaa liikkumaan ja syömään vähemmän sokeria, jolloin tuleva vanhustenhoidon kysyntä ei välttämättä ole yhtä suurta. Terveydenhuollossa kustannusten kasvun tahtia voidaan hillitä esimerkiksi lopettamalla laajoissa tutkimuksissa turhiksi havaitut toimenpiteet, kuten olkalisäkkeen avarrusleikkaukset.
