https://soundcloud.com/user-800477492/kannattaako-yrittaa
Oma-aloitteinen ja ratkaisukeskeinen asenne auttaa. Tavoitteiden asettaminen kannattaa.
Tällaisia ovat presidentti Sauli Niinistön neuvot lukiolaisille. Ne löytyvät Kutsuvat sitä pöhinäksi -kasvuyrittäjyyskirjasta, johon Niinistö on kirjoittanut alkusanat.
Kirjaan haastatelluilta start up -yrittäjiltä, kuten Supercellin Ilkka Paanaselta ja nyhtökaurabisneksestä tunnetulta Maija Itkoselta, kannattaa presidentin mukaan ”lukea kokemuksia ja oppeja elämään”.
Se on tehty helpoksi. Yrittäjyyden ilosanomasta pääsevät tänä syksyä nauttimaan muutkin kuin Slush-kävijät, sillä Kutsuvat sitä pöhinäksi jaetaan syksyn aikana kaikille lukion kakkosluokkalaisille – siis yli 30 000 nuorelle.
Kirja kertoo ihmisistä, jotka ovat keksineet hullun bisnesidean ja onnistuneet muuttamaan sen rahaksi, monet heistä useampaankin kertaan. Työ on heille intohimo ja tapa muuttaa maailmaa.
Vaikeuksiakin kasvuyrittäjät kohtaavat: ihmissuhteet rakoilevat, yöunet menevät, stressi seuraa mukana kaikkialle. Hurjimmillaan he painavat hommia ”sillä tahdilla, että henki meinaa lähteä”.
Mutta: ”Ulkoinen paine ja vastoinkäymiset koulivat ihmisen paineensietokykyä, ja haasteista selviäminen osoittaa sisukkuutta.”
Ja niin yrittäjä menestyy, ansaitsee valtavia määriä rahaa, maksaa suoraselkäisesti veronsa ja saa kutsun Linnan juhliin.
Viesti on selvä: yrittäminen on kivaa ja kannattavaa. Sen ansiosta saadaan nousuun sekä Suomi että pienen ihmisen elämä!
Mutta millaista on niiden yrittäjien arki, joista startup-oppaissa ei mainita sanaakaan?
Milena Huhta, 30, ryhtyi yrittäjäksi kymmenen vuotta sitten. Hänen oli pakko.
Huhta opiskeli graafista suunnittelua Taideteollisessa korkeakoulussa ja teki opintojensa ohella kuvittajan töitä. Ensi alkuun se onnistui näppärästi freelancer-verokorttia käyttämällä, mutta sitten tuli iso asiakas, joka vaati Huhtaa lähettämään verokortin sijaan laskun.
Laskuttaminen vaatii toiminimen perustamista. Niinpä Huhta marssi Patentti- ja rekisterihallitukseen, täytti kasan papereita, ja kas: hänestä oli tullut yrittäjä.
Valmistuttuaan Huhta päätyi silti ihan tavalliseen päivätyöhön, jossa toimistolle mentiin yhdeksäksi, palkka kilahti tilille kerran kuussa ja sairaslomalle pääsi piipahtamalla työterveysasemalla.
Iltaisin Huhta teki muille asiakkaille kuvituksia toiminimensä kautta, nukkui sitten pari tuntia ja lähti taas aamulla töihin. Se kävi lopulta raskaaksi, joten kaksi vuotta sitten hän päätti irtisanoutua vakituisesta työpaikastaan ja ryhtyä täysipäiväiseksi yrittäjäksi.
Ei siksi, että yrittäjyys olisi erityisesti kiehtonut, vaan koska vakityön yksitoikkoisuus kyllästytti.
Huhta ei tunnista itseään julkisesta keskustelusta, jossa yrittäjien harteille asetellaan sankarin viittaa. Yrittäjyys on hänelle vain pakollinen paha.
”Lähinnä se tulee esiin, kun kirjoitan laskuja tai lähetän jotain kirjanpitoon. En kulje kaupungilla niin, että moi, mä oon yrittäjä.”
Huhta tekee työkseen pääasiassa lehtikuvituksia, joskus myös muita graafisen suunnittelun töitä. Hän on alallaan tunnettu tekijä, jonka töitä on julkaistu muun muassa Imagessa ja Suomen Kuvalehdessä ja josta on tehty henkilöhaastatteluja ulkomaisiin taidejulkaisuihin.
Silti Huhdan ansaitsemat summat vaihtelevat: toisinaan tilille kilahtaa vain parisataa, toisinaan parituhatta euroa kuukaudessa.
Kasvuyrittäjyyden eetos – menestyksen ja nopeiden voittojen tavoittelu – on Huhdalle tyystin vieras. Raha ei ole kovin tärkeää, hän sanoo.
”Kyllä mun pitää aina miettiä, että miten saan seuraavan kuun vuokran maksettua. Yllättäen olen joka kuukausi saanut riivittyä kasaan sen verran rahaa.”
Itsensä markkinoinnin hän tosin osaa. Ostakaa multa kuvituksia, hän ehdottaa haastattelun aikana.
Niin on pakko toimia, jos tahtoo ansaita tällä alalla elantonsa.
Mitä me oikeastaan tiedämme suomalaisista yrittäjistä?
Vuonna 2017 heitä oli 315 000, siis vähän enemmän kuin Espoossa asukkaita.
Merkittävä osa heistä, 56 000 henkeä, oli maatalousyrittäjiä.
Niin sanottuja itsensä työllistäjiä, kuten yksinyrittäjiä ja freelancereita, oli peräti 171 000. Tähän joukkoon kuuluu myös Milena Huhta.
Työnantajayrittäjiä oli 88 000, ja kasvuyrittäjiä heistä vain murto-osa. Julkisessa keskustelussa tämä ryhmä on kuitenkin korostetun paljon esillä.
”Yrittäjää tarkastellaan Ayn Randin ja Joseph Schumpeterin hengessä luovana hahmona, työn synnyttäjänä”, sanoo Suomen historian professori Juha Siltala Helsingin yliopistosta.
Tällainen puhe on Siltalan mukaan tyypillistä nousukauden aikana. Yrittäjä nähdään sankarina, joka luo ympärilleen työpaikkoja ja vaurautta.
”Sitä korostaa Slush-messu. Sitten on näitä tällaisia Supercell-sankaritarinoita: miten hyviä yrityskansalaisia nämä ovat, maksavat veronsa Suomeen ja tuovat runsaan verokertymän”, Siltala sanoo.
”Ymmärrän kasvuyrittäjyyspropagandan: ajatellaan, että se tuottaisi hyviä yksityisen sektorin työpaikkoja, tietynlaista aluskasvillisuutta. Jos ei saadakaan yhtä uutta Nokiaa, saataisiin edes monta konepajaa.”
Suhdanteiden muuttuessa myös puhetapa vaihtuu. Kun talouskupla puhkeaa, otsikoihin ilmestyvät yhtäkkiä toisenlaiset mielikuvat: keinottelijat ja välistävetäjät, jotka siirtävät rahansa veroparatiiseihin, Siltala kuvailee.
”Kumpikin kuva ylikorostaa jotain puolta todellisuudesta. Todellisuudessa useimmat yrittäjät tuskin tunnistaisivat itseään niistä.”
Todellisuutta on myös se, että yrittäjien joukkoon mahtuu monenkirjavaa väkeä. Siinä missä Supercellin Paananen ansaitsi viime vuonna 65,2 miljoonaa euroa, keskivertoyrittäjän tulot esimerkiksi vuonna 2013 olivat vain hieman yli 46 000 euroa.
Tutkimusten mukaan yrittäjien tulotaso onkin usein matalampi kuin samaa työtä tekevällä palkansaajalla. Silti he tekevät pidempää työviikkoa ja pitävät muita vähemmän lomia.
Monia motivoi rahan ja menestyksen sijaan elämäntyyli: mahdollisuus päättää omasta ajankäytöstään itse, Siltala sanoo. Elämäntapayrittäjä haluaa yleensä tehdä töitä juuri sen verran, että toimeentulo pysyy kutakuinkin vakaana. Ja siinä missä startup-pöhisijä saattaa riskeerata koko omaisuutensa tähtiin kurkottaessaan, suurta osaa yrittäjistä viehättää nimenomaan turvallisuus.
Sitten on heitäkin, joilla ei oikeastaan ole muita vaihtoehtoja. Esimerkiksi elokuva-alalla vakituinen työsopimus on harvinaisuus. Suurin osa alan ammattilaisista työskentelee freelancereina.
Samaan suuntaan ollaan menossa monilla muilla aloilla. Yritysten on kannattavampaa käyttää freelancereita kuin pitää vakituisia työntekijöitä, joiden sosiaalikuluista ja työterveydenhuollosta ne joutuvat vastaamaan.
Ja mikä parasta: freelancereista pääsee tarvittaessa helposti eroon.
”Syy siihen, miksi alihankkijoita eli itsenäisiä agentteja käytetään, on ehdottomasti joustavuus: paljon yt-neuvotteluja helpompaa on lopettaa alihankinta”, Siltala selittää.
”Yrittäjyysriski valuu tilaajalta alaspäin alihankkijoille.”
Usein alihankkija on itsensä yrittäjänä työllistävä yksittäinen ihminen. Heille riskit ovat erityisen todellisia.
Milena Huhta ei ole koskaan sairas.
Vaikka onhan hän, tietenkin. Mutta työnsä hän tekee, vaikka mikä olisi.
”Jos on vähän kuumetta tai vähän flunssa, ei sitä lasketa. Joudut silti tekemään sun duunit ajallaan”, Huhta selittää.
Tämän vuoden alussa hän joutui tukalaan tilanteeseen: tuli ero, piti muuttaa. Muutto osui samalle viikolle kuin kolmen ison kuvitus-kuvan deadlinet. Läheltä liippasi, mutta työt tulivat ajoissa valmiiksi.
”Välillä mennään kestävyyden äärirajoilla.”
Huhta ei ole tilanteessaan yksin. Se selviää Suomen Yrittäjien kaksi vuotta sitten tekemästä kyselystä: yli 70 prosenttia kyselyyn vastanneista yrittäjistä kertoi harjoittaneensa yritystoimintaa sairaana viimeksi kuluneen vuoden aikana.
Kun yrittäjä kaatuu sairausvuoteelle, kaatuu pahimmassa tapauksessa koko yritys, kirjoittaa Suomen Yrittäjien Harri Hellstén sosiaali- ja terveysministeriön blogissa.
Syitä on monia. Osa niistä on itsestään selviä: jos Milena Huhta jättää sovitun kuvitustyön tekemättä vaikkapa flunssan takia, tulot jäävät saamatta. Asiakas todennäköisesti suivaantuu, eikä uusia tilauksia enää heru.
Mutta sitten on myös mutkikkaampia syitä, ja ne liittyvät yrittäjän sosiaaliturvaan. Kuvion selittäminen tuottaa monille työelämän asiantuntijoillekin vaikeuksia.
Tiivistetysti: yrittäjän koko sosiaaliturva – eläkkeet, sairauspäivärahat ja työttömyyskorvaukset – perustuu niin kutsuttuun YEL-vakuutukseen, jota yrittäjä maksaa vuosittain oman arvionsa perusteella. Vakuutuksen suuruus riippuu yrittäjän työ-tulosta: mitä suuremmiksi hän tulonsa arvioi, sitä enemmän hän YEL-maksuja maksaa.
Siis vähän niin kuin ansioverot, voisi palkkatyöläinen nyt sanoa. Tavallaan – paitsi että YEL-vakuutus on lähtökohtaisesti suurempi kuin useimpien ihmisten veroprosentti.
Toisin sanoen vakuutus on kallis. Siksi osa yrittäjistä jättää sen maksamatta, tai maksaa liian pienen summan. Silloin sairauspäivärahakin jää pieneksi.
”Ei yrittäjillä ole kovin paljon muita vaihtoehtoja kuin säästää itse, maksaa vakuutus ja toivoa, ettei mitään tapahdu”, sanoo sosiologian tutkijatohtori Paul Jonker-Hoffrén. Hän tekee Tampereen yliopistossa tutkimusta itsensä työllistäjistä.
Entä mitä tapahtuu, jos yrittäjän tulot äkisti loppuvat – jos bisnes ei kannatakaan tai asiakkaat jättävät laskunsa maksamatta?
Sitten kärvistellään, sillä te-toimisto ei myönnä yrittäjälle työttömyysetuutta. Käytännössä yritystoiminta täytyy lopettaa kokonaan, jos etuutta mielii saada.
Niin tehdään tietenkin vain vihoviimeisessä hädässä.
”Pitää vain jotenkin pärjätä siihen asti, kunnes tulee tuloja. Suositellaan, että yrittäjillä on muutamaksi kuukaudeksi rahaa tilillään, jos käy huonosti”, Jonker-Hoffrén sanoo.
Kaikesta tästä huolimatta hallituspuolueissa ollaan intohimoisesti sitä mieltä, että mahdollisimman monen kannattaisi olla yrittäjä. Ja onhan siinä järkeä: yrittäjä kun ei ole koskaan työtön, vaikkei hänellä olisi töitä. Mahtaako tässä olla yksi syy poliitikkojen innostukseen?
”Ei se ole kaukaa haettua. Niin kauan kuin ihminen on pois tilastoista, se ei ole työtön, vaikka tosiasiallinen tilanne olisi toinen”, Jonker-Hoffrén pohtii.
Hän sanoo kuitenkin luottavansa siihen, että moni poliitikko myös aidosti uskoo yrittäjyyden hyötyihin.
”Ihmiset, joilla on jo laaja verkosto ja paljon kokemusta jostain alasta, pystyvät hyvin luomaan itselleen työtä, tekemään juuri sitä mitä haluavat ja ulkoistamaan kaiken, mistä eivät tykkää.”
Milena Huhta on huomannut olevansa isoille yritykselle mieluisaa työvoimaa.
”Tosi monet yritykset haluavat mieluummin, että laskutat, kuin että ne joutuisivat hoitamaan terveydenhuollon, eläkkeen, veroasiat”, Huhta sanoo.
Se ei toki haittaisi, jos toiminimiyrittäjille maksettavat summat olisivat riittävän suuria. Usein ne eivät ole, sillä itsenäisellä yrittäjällä on paljon kulueriä hoidettavanaan: sosiaalikulujen lisäksi on huolehdittava esimerkiksi työvälineistä ja työtiloista.
”Tuntuu, että pienten ihmisten silmään kustaan näiden juttujen kautta.”
Etenkin aloittelevalle freelancerille itsensä hinnoittelu voi tuntua vaikealta, eikä siinä pöhinäkirjallisuus auta. Huhta on kuitenkin opetellut tiukaksi neuvottelijaksi. Alihinnoitteluun suostumalla aiheuttaa hallaa paitsi itselleen myös kollegoilleen, hän sanoo.
”Pitää olla vähän omanarvontuntoa. On tosi helppo ajaa yli, jos ei ole tarpeeksi tiukkis tai jopa diiva asioitten suhteen – silläkin uhalla, että saa hankalan maineen.”
Miksi Huhta sitten kaikesta huolimatta jatkaa yrittämistä?
Vapauden takia. Tutkimusten mukaan sitä kaipaavat myös muut hänen sukupolvensa edustajat: millenniaalit arvostavat joustavia työaikoja ja mielekkäältä tuntuvaa työtä enemmän kuin kovaa palkkaa.
Viime keväänä Huhta pakkasi läppärin laukkuunsa, hankki kissoilleen hoitajan ja lähti Pariisiin. Noin vain, keneltäkään kysymättä.
Euroopan keväässä hän tunsi olevansa vapaa.
Yrittäjiä haastatteli Annina Vainio.
