22. lokakuuta 2018
Teksti: | Kuva: Mikko Rikala

Ennen Instagramissa esiteltiin täydellistä elämää, nyt täydellisiä mielipiteitä.

Aluksi se tuntui hyvältä.

Samaistuttavalta, jopa voimaannuttavalta. Katselin Instagramin tarinoita ja nyökkäilin hyväksyvästi, kun kilahtelevien skumppalasien ja kissojen kehräyksen seasta näytölle sinkosi tuttavani puhuva pää. Se pohti ratsastuksen eettisyyttä.

Nyökkäilin myös silloin, kun toinen tuttavani postasi tarinaansa taivastelua Ylen Motin tekemästä jutusta. Jutun seurauksena typeryyksiä seksuaalisesta häirinnästä laukonut rehtori sai potkut.

Käyttäjät jäivät mieleeni hahmoina, joilla on sanottavaa. He erottuivat arjen hassujen huomioiden massasta pointeillaan siitä, mikä yhteiskunnassamme on pielessä. Aitoja influencereita, minun somekuplassani. Iloitsin.

Pian tarinoissa vilisi puhuvia päitä. Ne jakoivat näkemyksensä siitä, onko twerkkaus kulttuurista omimista, millaista on oikea kehopositiivisuus, onko miehen perässä ulkomaille muuttaminen, mopsin omistaminen, Touko Aallon sairausloma tai vasemmistoliiton uusi logo ok.

Osalla heistä on yksityinen profiili, osalla ammattiin tai blogiin liittyvä tili. Kaikkien seuraajamäärät ovat alle kahdessatuhannessa, osalla muutaman sadan tienoilla.

Puhuvat päät täyttivät someni.

Toisen aallon feministien keskeinen ajatus oli, että yksityinen on poliittista. He toivat esimerkiksi perheeseen ja seksuaalisuuteen liittyvät epäoikeudenmukaisuudet osaksi politiikkaa ja julkista keskustelua.

Instagramin tarinoissa tämä periaate on kääntynyt toisinpäin: poliittisesta on tullut henkilökohtaista.

Kansalaiskeskustelun kannalta Instagramin tarinat ovat hankalia. Kaikki palaute putoaa yksityisviestinä tarinan postanneelle henkilölle. Toki nämä kaksi ihmistä voivat käydä keskenään suljetun keskustelun aiheesta, jos viitsivät.

Parhaimmillaan tarinan tekijä voi lisätä kuvakaappauksen käymästään yksityisestä keskustelusta tarinansa jatkoksi. Rohkeimmat voivat tehdä näin saamalleen kritiikille, mutta sellaista olen nähnyt vain muutaman kerran. Paljon yleisempää on kavereilta tulleiden kannustavien viestien esitteleminen.

Twitterissä keskustelu tarkoittaa usein ilkeilyä tai turhaa kohkaamista, mutta toisin kuin Instassa, se on ensisijaisesti julkista. Instagramissa yhä useammalla on yksityinen tili, jolloin tarinan näkevät vain valikoidut henkilöt, yleensä oma tuttavapiiri.

Näistä lähtökohdista on hyvin vaikeaa rakentaa avointa keskustelua. Sen sijaan stooriin postatut edustavat selfiet, joiden vieressä on napakka pohdinta masennuslääkkeistä, ovat kätevä tapa esiintyä fiksuna ja tiedostavana tyyppinä.

Kannattaa seurata hei, mulla on ajatuksia! Ja millaisia ne ovatkaan, ne ovat niin in! Intersektionaalinen feminismi sitä, ekologiset pesuaineet tätä.

Instagramia arvosteltiin pitkään siitä, kuinka tilien kuvastossa arki näyttäytyi yhtenä juhlana: siellä esiteltiin vain täydellistä elämää. Nyt tarinoissa esitellään täydellisiä mielipiteitä.

Loppupeleissä tyylikkäällä feedillä ja kantaa ottavalla tarinalla on sama pyrkimys: itsensä esittäminen muille mahdollisimman edullisessa valossa, toisin sanoen brändääminen.

On hienoa, jos esimerkiksi tietyt feministiset ajatukset tuntuvat omilta. Harvoin Instagramin tarinoissa silti esitetään pintaa syvemmin, mistä nämä aatteet ovat peräisin tai mitä ne laajemmin tarkoittavat. Sellainen postaus vaatisi enemmän kuin 15 sekuntia.

Lopulta pohdin, pitäisikö minunkin. Olisi hienoa kirjoittaa oman profiilin esittelyyn ”mielipidevaikuttaja”. Mutta se ei parantaisi maailmaa tippaakaan.