15. huhtikuuta 2012
Teksti:

Näin tutustutaan naapureihin vuonna 2012: avataan CouchSurfing-palvelu, haetaan helsinkiläiset majoittajat ja laitetaan vielä avainsanaksi ”Vallila”. Tuloksia löytyy 20: ruskettunut Johanna, kreisibailaavat Pauliina ja Antti, lumessa kierivä Ella. Maija Stina kertoo missiokseen ”kuunnella maailmaa”.

Mukavanoloista sakkia, jonka kanssa voisi hyvin kuvitella juovansa lasillisen Pub Magneetissa. Hengattaisiinko?

Sohvasurffaustirkistelyssäni tiivistyy I love to meet new people -sukupolven paradoksi. Ympärilläni asuu kymmeniä iloisia helsinkiläisiä, jotka majoittavat pabloja ja katarzynia Ikea-vuodesohvilleen. He ovat ihmisrakkaita, avarakatseisia ja rentoja. He uskovat ystävyyden muuttavan maailmaa.

Mutta jos yksi heistä seisoisi ovisilmässäni pullapitko kädessä, nielaisisin ja yrittäisin päätellä, onko kyseessä A) herännäiskristitty B) siviiliasuinen tv-lupatarkastaja vai C) seksuaalirikollinen. Kyläilyetikettiin 2012 ei kuulu spontaanius – ja vielä vähemmän naapureiden spontaanius. Naapurit ovat liian lähellä, jotta niistä haluaisi tietää yhtään enempää.

Sohvasurffaus on siitä kätevä kyläilymuoto, että vieraan harrastukset/musiikkimaun/pärstäkertoimen voi selvittää etukäteen. Naapureille ei samanlainen esikarsinta onnistu. Mitä siitäkin tulisi, jos kyläilemään pyrkivä naapuri olisi vaivaannuttava kahvakuulapersu, joka diggailee Limp Bizkittiä.

Verna Kuutti