Kun olin pikkupoika, supervallat jaksoivat kisata avaruuden herruudesta. Neuvostoliitolla oli Mir-asema, jossa kosmonauttiparat kököttivät avaruudessa asumisen ennätyksen toisensa perään. Jenkit puolestaan elvistelivät avaruussukkuloillaan, joilla kiertoradalle saatiin nostettua tehokkaasti satelliitteja. Ajatus ihmisen matkasta Marsiin voi hyvin, ainakin suunnittelupöydillä. Avaruuden valloitus tuntui väistämättömältä.
Sitten avaruusintoilijan maailma romahti. Challenger-sukkulan tuho vuonna 1986 muistutti avaruusmatkailun vaaroista. Pari vuotta myöhemmin Neuvostoliitolta loppu käteinen, ja avaruuskisa kuihtui kokoon. Sukkulat raahasivat kiertoradalle ties mitä avaruusteleskooppeja, mutta jännitysnäytelmää ei sellaisten varaan rakenneta.
Samaan aikaan maailma alkoi toden teolla kiinnostua tietokoneista. Niiden laskentatehon kasvaessa kävi selväksi, että koneille voitaisiin ajan myötä antaa entistä monimutkaisempia tehtäviä. Ehkä vähitellen kehitettäisiin jopa oikeita robotteja.
Vaikkei itsenäisesti toimivia, oppivia koneita vielä ole, on avaruuden valloittaminen nykyään koneiden hommaa. Miehitetty Mars-lento voi hyvinkin jäädä elinaikanani toteutumatta hankkeen väistämättömän monimutkaisuuden ja valtavan hinnan takia. Ajatus ihmisten lähettämisestä Marsiin tuntuu jo lapselliselta ja vanhentuneelta. Tulevaisuus ei ole sankarillisten astronauttien, vaan koneiden. Avaruusaika kietoutuu yhteen internetin aikakauden kanssa.
Hannu Hallamaa
