Ilonpilaaja

Lapset eivät tuo onnea. Päinvastoin.
Psykologi, Yorkin yliopiston tutkija Nattavudh Powdthavee tarkasteli viime vuonna Journal of the British Psychological Association -lehdessä kymmeniä tutkimuksia, joissa vertaillaan lapsettomien ja lapsia hankkineiden ihmisten onnellisuutta. Tutkimusten tulos on yhtenevä, yllättävä ja poliittisesti epäkorrekti: länsimaissa lapsen saanti tekee ihmisestä onnettoman.
”Lukuisat tutkimukset Euroopassa ja Yhdysvalloissa osoittavat, että lapsia hankkineet ihmiset ovat vähemmän onnellisia, tyytymättömämpiä elämäänsä ja parisuhteeseensa sekä voivat henkisesti huonommin kuin lapsettomat ikätoverinsa”, hän kirjoittaa. Ja näyttää olevan oikeassa.

Princetonin yliopiston psykologian tutkija, nobelisti Daniel Kahneman kysyi yli 900 teksasilaisnaiselta, mitkä ovat heidän mielestään mieluisia ja epämieluisia ajanviettotapoja. Kahneman listasi 19 eri ajanviettotapaa ja huomasi, että lasten kanssa puuhastelu oli vasta 16. mieluisin tapa viettää aikaa. Miellyttävämmiksi asioiksi naiset listasivat muun muassa ystävien tapaamisen, tv:n katsomisen, puhelimessa puhumisen, shoppailun, nukkumisen ja jopa kotityöt.
Andrew Oswald, muun muassa Harvardissa ja Oxfordissa työskennellyt ekonomisti, puolestaan tutki kymmenientuhansien brittien onnellisuutta. Tulos: lapset eivät tee ihmisestä onnellisempia. Onnellisuus alkaa pudota erityisesti silloin, kun lapsia ilmestyy kaksi tai enemmän.
Sosiologi Robin W. Simon Wake Forestin yliopistosta tutki 13 000 yhdysvaltalaista ja havaitsi, että lapsia hankkineet ovat masentuneempia kuin lapsettomat riippumatta lapsien määrästä.
”Ihmiset, joilla on omia alaikäisiä lapsia, ottolapsia, lapsipuolia tai aikuisia kotona asuvia lapsia, ovat masentuneempia kuin ihmiset, joilla ei ole lapsia”, hän kirjoittaa. Masentuneimpia olivat yksinhuoltajat, joilla oli vauva- tai taaperoikäisiä lapsia.

Myrkkyä parisuhteelle

Erityisen myrkyllinen lapsi on parisuhdeonnen kannalta. Tyytyväisyys parisuhteeseen vähenee raskausaikana, ja vuosi synnytyksen jälkeen se on selvästi alempana verrattuna lapsettomien pariskuntien tyytyväisyyteen.
Psykologit Lauren Papp ja E. Mark Cummings tutkivat sataa pariskuntaa, jotka olivat olleet naimisissa vähintään kymmenen vuotta ja joilla oli lapsia. He pyysivät pariskuntia kirjaamaan riitojensa aiheet kahden viikon ajalta. Kävi ilmi, että 40 prosenttia riidoista käsitteli lapsia ja kasvatusta. Tutkijat huomauttivat, että vielä suurempi osa riidoista saattoi olla välillisesti lasten aiheuttamia: lapset aiheuttivat vanhemmilleen stressiä, ja nämä riitelivät ylipäätään herkemmin.
Jos pariskunnalla on ongelmia ennen lapsia, vanhemmuus pahentaa niitä entisestään, osoittaa eräs hollantilaistutkimus. Suomalaistutkimus puolestaan valaa toivoa: joskus käy siten, että suhteeseensa tyytymättömät saavat lapsesta yhteisen projektin ja identiteetin.
Kalifornian yliopistossa UCLAssa tehdyssä tutkimuksessa nauhoitettiin yli 1 500 tuntia 32 keskiluokkaisen, vähintään kaksilapsisen perheen elämää. Eräs nauhoja purkaneista tutkijoista totesi The Sunday Times -lehdelle nauhojen olevan ”tehokkain mahdollinen ehkäisykeino”. Nauhat osoittivat, että pariskunnat viettivät kahdestaan alle 10 prosenttia siitä ajasta, jonka olivat kotona ja hereillä. Suurimman osan tuosta 10 prosentista vanhemmat olivat niin poikki, että jaksoivat vain katsoa televisiota.
Harvardin yliopiston psykologian professori Daniel Gilbert summaa tutkimustuloksia kirjassaan Stumbling on Happiness. Hän toteaa kaikkien tutkimusten osoittavan suunnilleen samaa: pariskunnat ovat onnellisimpia ennen lapsia, ja seuraava onnen hetki koittaa lasten muuttaessa kotoa pois omilleen. Yksi suuri syy siihen, miksi lapsia hankkineet pariskunnat ovat lapsettomia onnettomampia, onkin se, että lasten myötä parisuhteen laatu romahtaa.
Suomalainen tutkimus seurailee kansainvälisiä linjoja. Osmo Kontulan viime vuonna julkaistu tutkimus osoittaa, että erityisen onnellisia parisuhteessaan ovat lapsettomat alle 35-vuotiaat naiset. Alle 30-vuotiaat lapsettomat miehet ovat onnellisia 20 prosenttia useammin kuin lapsen saaneet. Lasten vaikutus parisuhdeonneen vähenee kuitenkin iän myötä. Yli 40-vuotiaiden onnellisuutta lapset eivät enää erityisesti laske, ja 50-vuotiaana parionni hiipuu, oli lapsia tai ei.

Muutos tekee onnettomaksi

Nykyään ensimmäinen lapsi saadaan Suomessa keskimäärin 30-vuotiaana, kun vuonna 1970 se tehtiin 23-vuotiaana. Psykologit W. Keith Campbell ja Jean Twenge tutkivat pariskuntien onnellisuutta 1970-luvulta nykypäivään. Kävi ilmi, että pariskuntien avio-onni on aina kärsinyt lasten saamisesta, mutta nykyisten kolmikymppisten kohdalla muutos on suurempi kuin koskaan. Selitys on se, että kolmikymppisen on vaikeampi luopua elämäntyylistään kuin 23-vuotiaan.
23-vuotias oli vastikään muuttanut pois kotoa eikä ollut ehtinyt tottua elämään, johon sisältyy taloudellinen ja sosiaalinen vapaus. Kolmekymppinen on elänyt kymmenen vuotta elämää, jossa hän saa omistautua itselleen: tavata ystäviä, matkustaa, juhlia, opiskella, käydä töissä ja harrastaa seksiä silloin kun omaan aikatauluun ja mielentilaan sopii. Vaikka lapset tuovat iloa, ne merkitsevät 30-vuotiaalle itsenäisyyden ja vapauden menetystä, kun elämä on yhtäkkiä suunniteltava lapsen ehdoilla. Lapsi on ilon lähde, joka rajoittaa merkittävästi kaikkia muita ilonaiheita.

Miksi kukaan sitten haluaisi lapsia, jos ne kerran tekevät onnettomiksi? Powdthaveen mukaan kyse on itsepetoksesta.
”Maailman kaikissa kulttuureissa on vallalla käsitys, jonka mukaan lapset tuovat onnea. Kun ihmisiä pyydetään kuvittelemaan jälkikasvunsa – joko nykyinen tai tuleva – heidän mieleensä muodostuu kuva terveestä, potrasta, kauniista ja hyväkäytöksisestä lapsesta. Vaikka ihmiset tietävät järjellä, että lapsenkasvatus on raskasta, he ajattelevat vanhemmuutta positiivisena asiana”, Powdhavtee kirjoittaa. Hänen mukaansa vanhemmat kohtaavat jokapäiväisessä elämässään paljon enemmän negatiivisia kuin positiivisia kokemuksia, mutta positiiviset painavat vaakakupissa enemmän.
”Suurin osa ajastamme menee sellaisten kysymysten pohtimiseen, kuten ’miten saisin lapsen lopettamaan itkemisen’. Lapsen kasvattamisessa kohtaamme paljon pieniä mutta toistuvia negatiivisia kokemuksia, harvemmin merkittävämpiä positiivisia kokemuksia.”
Positiiviset kokemukset jäävät mieleen, koska ne ovat merkitysarvoltaan suurempia ja koska ihmismieli pyrkii unohtamaan huonot kokemukset ja vakuuttumaan siitä, että lapsenteko oli hyvä idea.
”Ajatus siitä, että lapset tuovat onnea, on paljon alttiimpi siirtymään sukupolvien ketjussa kuin ajatus siitä, että lapset tekevät elämästä kurjaa. Ihmiset, jotka ajattelevat lapsenteon tuovan onnea, tekevät lapsia ja siirtävät uskomuksensa eteenpäin. Ne, jotka arvelevat lapsen tekevän elämästä onnetonta, eivät tee lapsia eivätkä siten välitä näkemystään seuraavalle sukupolvelle.”

Lapsettomuuden suosio kasvaa

Pari sukupolvea sitten ihmiset eivät miettineet, tekevätkö lapset heistä onnellisempia vai onnettomampia. Niitä tehtiin ja sillä hyvä. Nykyään pariskunnat harkitsevat tarkkaan milloin ja kuinka monta lasta hankkivat, vai hankkivatko lainkaan. Kun vuonna 1970 neljännes avio- ja avopareista oli lapsettomia, nyt heitä on noin puolet perhekunnista. 35–44-vuotiaista suomalaismiehistä 30 prosenttia ja naisista useampi kuin joka viides on lapsettomia. Lapsettomien osuuden oletetaan tulevaisuudessa kasvavan entisestään. Ehkäisykeinojen lisääntyminen ja saatavuus toki selittävät syntyvyyden vähenemistä, mutta enemmän vaa’assa painavat kulttuuriset tekijät, arvot ja asenteet.
Lapsettomuus on Euroopassa yhä suositumpaa. Voimakkaimmin trendi näkyy Saksassa, Hollannissa ja Itävallassa. Vuonna 2001 tehdyn European Values Surveyn mukaan 16 prosenttia saksalaisista nuorista aikuisista ei halua yhtään lasta. Suomessa luku jäi tuolloin viiteen prosenttiin.
Väestöliiton tutkija Anneli Miettisen vuonna 2008 tekemä kyselytutkimus osoittaa, että vaikka vapaaehtoinen lapsettomuus on ulkomailla yleistä korkeasti koulutettujen naisten keskuudessa, meillä sitä eivät selitä sosio-ekonomiset seikat vaan omakohtaiset tuntemukset. Lapsettomuus liittyy vahvasti minäkuvaan. Yli puolet vapaaehtoisesti lapsettomista selitti ratkaisunsa yksilöllisellä valinnalla. Joko he eivät halunneet sitoutua lapseen tai sitten he näkivät lapsen uhkana valitsemalleen elämäntyylille. Taloudellinen tilanne, työttömyys tai uraan liittyvät asiat eivät kyselyn perusteella vaikuta lapsettomuuteen.
Miettisen tutkimus osoittaa myös, että vaikka 70 prosenttia vastanneista on sitä mieltä, ettei naiseus vaadi lastentekoa, lapsettomiin pariskuntiin suhtaudutaan saman prosenttimäärän nihkeydellä.

Tahaton lapsettomuus lisääntyy

Samaan aikaan kun vapaaehtoisen lapsettomuuden valitsevien määrä kasvaa, kasvavat myös jonot hedelmöityshoitoihin. Ehdottoman ”ein” vastakohta on kaikilla keinoin ”kyllä”. Lapsesta on tullut tarkkaan suunniteltu projekti, ja lapsenhankinnan ajoittamista pohditaan hyvinkin perusteellisesti. Niitä halutaan, mutta ei juuri nyt.
Halun, lykkäämisen, tarkan suunnitelmallisuuden ja säännöstelyn yhdistelmä on utopia, ja oikean hetken odottaminen näkyy tahattomasti lapsettomien määrässä. Kun elämä on valmis, ei lapsitoive heti täytykään. Suomessa noin joka kuudes pari kärsii tahattomasta lapsettomuudesta, ja hedelmöityshoitojen määrä on kasvussa. Vuonna 2008 aloitettiin runsaat 8 200 koeputki- ja mikrohedelmöityshoitoa sekä niihin liittyvää pakastetun alkion siirtoa. Hoitojen määrä on edelleen lisääntynyt. Kymmenessä vuodessa kasvua on tullut 19 prosenttia.
Hoidot onnistuvat arviolta 80–90 prosentissa tapauksista. Lapsettomien yhdistys Simpukan toiminnanjohtajan Anne Lindforsin mukaan jotkut saattavat käydä koeputkihoidoissa kymmenenkin kertaa. Pisin hänen kuulemansa lapsensaantiyritys erilaisin hoidoin on kestänyt 15 vuotta.
Tahto on luja, mutta Lindforsin mukaan asiaa ei voi järjellä selittää.

Takautuva onni

Lapsellisten ja lapsettomien vanhempien kokemus onnellisuudesta muuttuu hieman sen mukaan, millaista tutkimusmetodia käytetään. Tutkiessaan teksasilaisnaisia Kahneman käytti metodia, joka mittaa onnellisuutta siinä hetkessä. Osallistujilta kysyttiin joka päivä, kuinka onnellisia he olivat olleet juuri sinä päivänä. Tällä tutkimusmetodilla saatiin tulos, jonka mukaan lapsettomat olivat huomattavasti lapsellisia onnellisempia.
Oswald puolestaan käytti brittejä tutkiessaan metodia, jossa osallistujia pyydettiin arvioimaan onnellisuuttaan muutaman kuukauden sisällä. Kysymyksissä tiedusteltiin muun muassa sitä, olivatko osallistujat tunteneet olonsa stressaantuneeksi, kokeneet nukkumisvaikeuksia tai tunteneet, etteivät kykene hallitsemaan elämänsä ongelmia. Myös näissä tapauksissa lapsettomat olivat merkittävästi lapsellisia onnellisempia ja vähemmän stressaantuneita.
Brittiläiset professorit Mathew P. White ja Paul Dolan päättivät erottaa tutkimuksessaan kaksi asiaa: he tutkivat ensinnäkin, kuinka paljon nautintoa vanhemmat saivat erilaisista päivittäisistä askareista, ja toisaalta, kuinka palkitsevia nämä askareet olivat.
Esimerkiksi hyväntekeväisyystyö oli hyvin korkealla sekä nautittavuudessa että palkitsevuudessa. Television katsominen oli erittäin nautinnollista, mutta ei lainkaan palkitsevaa. Työ taas oli hyvin palkitsevaa, mutta vähemmän nautinnollista. Lastenhoito sijoittui samaan kategoriaan työn kanssa: erittäin palkitsevaa, mutta ei kovinkaan nautinnollista. Tutkijat huomauttavat, että vanhempien kannattaa olla itselleen armollisia: vaikka lasta rakastaisi valtavasti, voi lapseen liittyviä velvollisuuksia inhota. Samaan tapaan kuin voi rakastaa ruokaa, mutta inhota kokkaamista ja tiskaamista.
Onnellisuustilanne muuttuu, kun osallistujilta kysytään, kuinka onnelliseksi he kokevat elämänsä ylipäätään. Sosiologit Kei Nomaguchi ja Melissa A. Milkie seurasivat lapsettomia ja lapsia hankkineita pariskuntia viidestä seitsemään vuotta ja kysyivät heiltä, kuinka onnellisiksi, yksinäisiksi, masentuneiksi tai motivoituneiksi nämä kokivat elämänsä. Kun ihmisiä pyydettiin arvioimaan elämäänsä kokonaisuutena, erot tasoittuivat, ja äidit vastasivat olevansa jopa hieman vähemmän masentuneita kuin lapsettomat naiset.

Näyttäisi siis siltä, että lapsellisten onni ei näy arkipäivässä. Vaikka vanhemmat vastaisivat vuoden jokaisena päivänä olevansa onnettomia, vuoden lopussa he kokevat tai luulevat, että vuosi kokonaisuutena oli onnellinen. Tutkijoiden mukaan osasyy vastauksille voi olla se, että yhteiskunta painostaa vanhempia kertomaan, että he rakastavat vanhemmuutta.
Tämä ei kuitenkaan poista kokonaan sitä tosiseikkaa, että lapsi ilmeisesti tekee onnelliseksi jollakin tavalla, jota ei voi mitata lyhyen aikavälin onnellisuustutkimuksella. Lapsellisten onni on myös takautuvaa. Se, että lapsi oksentaa irtokarkkeja auton takapenkillä tuntuu siinä hetkessä hirveältä, mutta voi vuosien kuluttua muuttua tapahtumaksi, jota muistellaan jo varttuneen lapsen kanssa yhdessä nauraen.

Kaiken kaikkiaan onni siis vähenee lapsen saannin myötä, mutta kuinka pitkäksi aikaa? Siitä ei ole tehty juurikaan tutkimusta. Kun lapset ovat lähteneet, lapsellisten onnellisuus alkaa taas saavuttaa lapsettomien onnellisuuden tasoa. Siinä vaiheessa kun ikä alkaa painaa, saattavat perheelliset ohittaa lapsettomat ikätoverinsa onnellisuudessaan. Kenties lapselliset kirivät eläkeiässä lapsettomien ohi – tutkimustuloksia tästä ei kuitenkaan ole.

Elämä kahdelle

Hylkimisreaktio iski jo varhaisteininä. Kun muut tytöt piipittivät ja höpöttivät naapurin pikkuvauvalle, Tiina Nevametsää ajatus sylissä potkivasta kääröstä pikemminkin kauhistutti.
”En osaa olla niiden kanssa. Mitä pienempiä ne on, sitä pelottavampia”, kustannustoimittajana työskentelevä Nevametsä, 33, sanoo.
Hän ja hänen miehensä, Helsingin yliopistolla ilmakehätutkijana työskentelevä Miikka Dal Maso, 34, ovat päättäneet olla tekemättä lapsia. Tiina ilmoitti valinnastaan jo seurustelun alussa yli kymmenen vuotta sitten. Ja vaikka Miikka pitää lapsista, hän ei koe luopuneensa mistään.
Syitä vapaaehtoisen lapsettoman elämän valintaan on useita. Pariskunta ei koe biologista tarvetta lapseen. Heidän elämänsä on hyvä juuri tällaisena. Lapsen tuoma muutos ja elämän muuttuminen 20 vuoden projektiksi eivät houkuttele. Oman elämäntavan säilyttämistä vahvempi syy on ideologinen. Heidän mielestään lasten tekemättä jättäminen on ekoteko.
”On epäterveellistä tehdä lapsia niin paljon kuin vietit vetävät. Suurin ongelma tässä maailmassa on se, että meitä on liikaa. Jos haluaa jättää maapallon vähintään siihen kuntoon, millaisena sen sai, se ei onnistu ainakaan lapsia tekemällä”, Miikka sanoo.
Tiina ja Miikka ymmärtävät ihmisiä, jotka haluavat lapsia. Ymmärrystä ei sen sijaan riitä niille, jotka kritisoivat, leimaavat epäkypsiksi ja haukkuvat itsekkäiksi sellaiset, jotka valitsevat toisin.
”Moni ei mieti lapsentekoa sen kummemmin, koska niin vaan kuuluu tehdä. Mun mielestä on kypsää ylipäänsä tehdä valinta”, Tiina sanoo.
”Ja mikä siitä tekee itsekästä? Onko mulla joku velvollisuus tunkea geneettistä materiaalia ulos, Suomen valtiolle, kuluttajaksi? Keneltä mä vien jotain pois, jos valitsen näin?” Miikka sanoo.
”Elämä voi olla todella hyvää ilman isyyden tai äitiyden kokemusta. Se ottaa välillä päähän, kun joku hokee, ettet voi tietää kuinka hieno tunne se on, kun et ole kokenut. Totta kyllä, mutta pätee jokaiseen asiaan maailmassa. Kyllä heroinistikin voi sanoa, ettette tiedä miten hyvää se kama on.”

Perhenormin vuoksi vapaaehtoisen lapsettomuuden valinneet joutuvat usein perustelemaan valintaansa. Tiinan mukaan varsinkin nuorempana keskustelut sukulaisten ja lapsenteon elämäntehtäväkseen kokevien superäitien kanssa muuttuivat kiistoiksi.
Monen lapsetonta elämää haluavan ajatuksia myös mitätöidään ja kuitataan sillä, että mieli muuttuu vielä vanhetessa. Tiinan kummilapsen isovanhemmat odottelevat edelleen, milloin vauvauutiset tulevat.
”He ajattelevat, että eiköhän se Tiinakin vielä kun se nyt saap tuon Aaron kanssa olla”, hän nauraa.
Nykyään tiedusteluja tulee harvemmin. Ystäväpiirissäkin on sellaisia, jotka katsovat asiaa samalta kantilta. Yksi heidän ystävistään on käynyt sterilisaatiossa, ja myös Tiina on pohtinut piuhojen poikkaisemista.
Varmasti käy niin, että moni heidänkin ystävistään tekee lapsia ja joustava elämä muuttuu perheen myötä. Siinä vaiheessa kun jotkut vaihtavat vaippoja, he urheilevat, hengailevat ystävien kanssa, käyvät keikoilla, nukkuvat viikonloppuisin pitkään, tekevät tarvittaessa pitkää päivää töissä, ottavat rennosti.
Entä sitten kun he ovat vanhoja, kun ei ole lapsia pitämässä sosiaalista elämää yllä?
Vastaus on ystävät.
”Kyllähän nytkin vanhainkodit ja sairaalat ovat täynnä vanhuksia, joita kukaan ei käy katsomassa. Kun meillä ei ole edes sitä kuvitteellista vanhuuden turvaa, se vahvistaa entisestään ajatusta siitä, että haluaa pitää ystäväpiiriä yllä”, Miikka sanoo.

Elämä kolmelle

”Välillä pitää väkisin onnitella. Kun itse on ajatellut, että asiat menevät tietyllä tavalla tietyssä kohtaa ja muilla toimii se suunnitelmallisuus, niin tuntuuhan se epäreilulta. Sitä ajattelee kateellisena ja katkerana, että jonossa vaan kiilataan ohi.”
Lastenhoitajana työskentelevä Heli, 30, on yrittänyt miehensä kanssa lasta neljä vuotta. Heidän lastensaantiongelmiensa taustalla ei ole lapsenteon lykkääminen, vaan fysiologiset syyt. Tutkimuksissa paljastui, että Helillä on PCO eli monirakkulaiset munasarjat, joiden vuoksi ovulaatio tapahtuu harvoin, jos ollenkaan.
Takana on kymmeniä sairaalakäyntejä, satoja hormonipillereitä ja -pistoksia, kaksi keinohedelmöitystä, mielialan vaihteluita, pettymyksiä, itsensä vajaaksi ja huonoksi naiseksi tuntemista, vaihdevuosien kaltaisia oireita, uteliaiden lapsitiedustelujen kestämistä, voitto neulakammosta, ystävyyssuhteiden koettelua ja elämän suunnittelua oman jaksamisen ja hoitojen mukaan. Lapsenhankinnasta on tullut raskas projekti. Vielä raskaampi on kuitenkin ajatus elämästä ilman lasta.

”Minulla oli pienestä pitäen ajatus siitä, miten asioiden pitäisi mennä: että kun on mies, sitten tulee lapsia. En tiedä sitten, missä kohtaa tuntuu siltä, että ei enää hoitoja. Ei ole muita vaihtoehtoja, joten näillä mennään”, Heli kertoo.
Halu omaan lapseen on tunneasia, jota ei järjellä selitä, Heli perustelee. Hänen miehensä ei halua adoptoida lasta, ja hän itsekin tahtoisi kokea kaiken lapsen saantiin liittyvän.
”Voihan sitä joku sanoa, että nuo vaan haluavat sen biologisen lapsen keinolla millä hyvänsä. Onhan se jonkinlaista itsekkyyttä, mutta mielestäni minulla on oikeus siihen haluun”, Heli sanoo.
Häntä risoo ympäristön paineen kohdistuminen naiseen ja automaattinen olettamus lapsista.
”Harvemmin mieheltäni kysellään lapsenhankinnasta, vaikka hänellä voisi ikänsä puolesta olla jo isojakin lapsia.”
”Varsinkin takapakkien tultua on raastavaa, jos tuntemattomat kysyvät, miksi minulla ei ole lapsia. Aiemmin suhtauduin siihen paremmin, mutta nykyään se menee liian henkilökohtaiselle alueelle.”
Elämää ilman lapsia Heli ei osaa tai haluakaan ajatella, ei vielä. Kiiltokuvamaista perhe-elämää hän ei silti odota. Hän toivoo, että saisi itse kokea samat asiat, lapsen kehityksen ja kasvun, joita on tähän mennessä seurannut vierestä.
”Mieheni pystyisi hyväksymään ajatuksen kaksistaan elämisestä, mutta minulle se on kovempi pala. Kun on pienestä asti tiennyt haluavansa lasta, sitä joutuisi miettimään kokonaan kaiken uusiksi. Että mikä se juttu elämässä on, jos en saa olla kenenkään äiti ja kokea lapsen kautta uusia asioita.”

Elämää kahdelle he eivät suunnittelekaan, sillä he kokeilevat vielä koeputkihedelmöitystä. Nyt on menossa lääkitys, jolla Helin omaa hormonitoimintaa ajetaan alas. Jos lääke on toiminut tarvittavalla tavalla, hän alkaa taas pistää suuria annoksia hormonia, jonka avulla on tarkoitus kasvattaa mahdollisimman monta munarakkulaa. Lopulta munasolut ja sperma hedelmöitetään petrimaljassa, ja yksi alkioista siirretään kohtuun.
”Ennen tätä kaikkea moni asia voi kuitenkin mennä pieleen”, Heli sanoo.
Muutaman päivän päästä haastattelusta hän kävelee taas läpi Naistenklinikan odotusaulan ja ohi pienen vauvan kanssa kotiin suuntaavien pariskuntien. Kun aulasta suuntaa hormoni- ja lapsettomuuspoliklinikan puolelle, vastassa on hiljaisuus. Toiveissa on, että vuoden päästä poliklinikan sijaan myös he suuntaisivat aulan kautta kotiin. Kolmistaan.

Ann-Mari Huhtanen ja Maria Pettersson
Kuvat Teemu Granström ja Anna Mattsson

98 kommenttia

  1. Onnellinen kommentoi 4 vuotta sitten:

    Hyvä artikkeli. On selvä juttu, ettei lapsi tee pariskunnasta onnellista. Se on ajatusvirhe – parisuhde on tai ei ole onnellinen. Valitettavasti moni pari ajattelee, että onni lisääntyy ja parisuhde pelastuu, kun tekee lapsen. Todella itsekäs ajatus. Olisi sydämetöntä ja julmaa vaatia, että lapsi tekisi suhteesta onnellisen. Siinä lapselle asetetaan aivan liian suuret paineet. Aikuiset hoitakoot parisuhteensa niin, että siitä tulee onnellinen.

    • Soili S. Henriksson kommentoi 3 vuotta sitten:

      Onnellinen ainakin meidän avioliitto on ollut, mutta lapsettomuus tuntui ikävältä, kun niin kovin kaipasi pientä lasta, mikä tulikin noin 12 vuoden yrittämisen jälkeen ja ihanaa oli, sekä on edelleenkin, kun tulee 25 v. seuraavaksi ja tyttärentyttärestä on saanut lisää iloa.
      Jos tulomme olisivat olleet alle köyhyysrajan ja niukat, olisimme ehkä luopuneet lapsen saannista, koska ahdistaisi entistä enemmän, eikä varaa olisi juuri mihinkään. Olemme saaneet kokea sitäkin. Onneksi tytär saa riittävästi tuloa.

  2. Tarja Mattila kommentoi 4 vuotta sitten:

    No mutta hyvänen aika, Romppainen. Harkitusti lapsettomana ja Romppaista ja hänen mahdollisia lapsiaan tuntematta väitän että lapsettomat ihmiset eivät kulje oma ego edellä kuten suurin osa vanhemmista, joiden lapset ovat maailman napa ja tavalla joka kuuluu ja näkyy missä ikinä kuljettekin. Toki olen tavannut muutaman poikkeuksen. Tuntemani harkitusti lapsettomat ovat lähes poikkeuksetta yhteiskunnallisesti aktiivisia, toisista huolehtivia ja muiden etuja ajavia ihmisiä.

  3. T.P. kommentoi 4 vuotta sitten:

    Kiitos hyvästä artikkelista. Olen puolisoni kanssa valinnut lapsettoman elämän ja saamme jatkuvasti perustella valintaamme muille. Olemme kuulemma itsekkäitä emmekä tiedä mistä jäämme paitsi. Mielestäni lapsen tekeminen on maailman itsekkäin asia: siinähän vanhemmat tekevät kopion omasta geeniperimästään ja yrittävät sillä tavoin tehdä itsestään kuolemattomia.

    Nimimerkki Romppaiselle: artikkelin tehtävä oli pohtia, minkä takia lapset tekevät ihmisistä keskimäärin onnettomia; ei selvittää ihmisen persoonan toimintaa. Ihmiset ovat itsekkäitä olioita, toiset enemmän kuin toiset, eikä tämä ole mitenkään poikkeuksellista eliökunnassa. Leijonauros syö vieraat poikaset saadakseen omat geeninsä leviämään, mutta ihmisillä lisääntymisitsekkyys on harvoin yhtä julmaa,

  4. Valjakka kommentoi 4 vuotta sitten:

    Näissä pinnallisissa ”tutkimuksissa” selkeästi unohdettiin, että ihminen ei ole elämänsä aikana vain 20- tai 30-vuotias, vaan myös 40-80-vuotias.
    Itse olen 45-vuotias ja minulla on kolme täysi-ikäistä lasta. Oli rankka ja kuluttava vaihe elämässä, kun he olivat pieniä. Mutta nyt tilanne on aivan toinen: meidän perheen nuoret ovat suuri ilo ja ylpeydenaihe. Ja sitten kun se aika koittaa, tiedän että minusta huolehditaan.

  5. Saija kommentoi 4 vuotta sitten:

    Tieteellistä tutkimusta tuskin tässä pystyy yksi ihminen kumoamaan, mutta omalta kohdaltani voin sanoa, että olen lasten syntymän jälkeen ollut paljon onnellisempi ja mieheni sanoo samaa.
    On varmaan totta, että on olemassa lapsirakkaita ihmisiä ja tunnen kuuluvani heihin. Toisille lapset eivät ole tärkeitä. Minulle äitiys on ollut aina itsestäänselvää ja olen kiitollinen, että en ole kärsinyt lapsettomuudesta, koska tiedän, että se olisi tehnyt minut todella todella sairaaksi ja masentuneeksi.
    En kuitenkaan elä vain lasteni kautta. Minulla on myös hyvä ja mielekäs työ ja erittäin hyvä parisuhde.
    En todellakaan halua tuputtaa omia näkemyksiäni ja valintojani muille ja jokainen tekee omat valintansa.
    Mutta sen sanon, että ystäväpiiri ei vanhuksena korvaa lapsia ja lapsenlapsia. Myös ystävät vanhenevat. Toivottavasti jokaisella vanhuksella on silloin myös nuoria ystäviä, joilla ei kaikki aika mene omista vanhemmista huolehtimiseen.

  6. seppo kommentoi 4 vuotta sitten:

    En tiedä, mikä olisi sen itsekkäämpää, kuin lasten hankkiminen sen vuoksi, että haluaa nähdä itsensä jälkeläisessään ja tuntea vanhemmuutta ja hakea merkitystä omalle elämälleen. Ei lapsi pyydä syntyä.

  7. teekkari-isukki kommentoi 4 vuotta sitten:

    Meillä on 2-vuotias poika ja luin artikkelin mielenkiinnolla. Itsetutkiskelin myös, provosoidunko heti silmät kiiluen puolustamaan vanhemmuutta. En toki.

    Koen elämäni onnelliseksi ja mielestäni epäonni tulee elämään ja parisuhteeseen siitä, jos ei halua antautua uuteen elämäntilanteeseen, vaan katkeroituneena jää elämään menneeseen, eli aikaan ennen lasta. Myöskin perusasioiden, kuten nukkumisen ja kommunikoinnin laiminlyönti tekee arjesta helposti raskasta suorittamista, jonka jälkeen ei ”illalla jaksa muuta kuin katsoa televisiota”.

    Kun keskustelee kumppaninsa kanssa päivän asioista, haluista ja suunnitelmista ja kun menee ajoissa nukkumaan, niin sillä jo välttää pahimman murheen. Eikä väsymys ole pelkästään lapsellisten ongelma. Monet ystäväni valvovat netissä myöhään, nukkuvat joka yö 5-6 tuntia, eivät sen takia jaksa käydä kuntosalilla vaan katsovat kaikki illat tv:tä ja nettiä ja valittavat Facebookissa kuinka väsyttää. Eli avain onneen on korvien välissä ja valinnoissa.

    En ole koskaan hymyillyt ja nauranut yhdessä vaimoni kanssa niin paljon kuin nykyään, seuratessani kuinka pikku poikamme joka päivä oppii, tekee ja hämmästyy jotain uutta. Iltaisin ollaan perheen kanssa yhdessä pari kolme tuntia ja lapsen mentyä nukkumaan on aikaa pelkälle parisuhteelle saman verran.

    Ehkä olenkin sopeutunut uuteen elämäntapaan hyvin, kyennyt päästämään irti menneestä ja elämään nykyhetkessä. Luulen, että ilman lapsiakin nykyajan ongelma on se, että ihmiset elävät joko menneessä (”minun olisi pitänyt silloin tehdä niin”) tai tulevaisuudessa (”kunhan sen saan tehtyä, niin sitten”). Lapsi ei ole mikään ”20 vuoden projekti” joka täytyy äkkiä saada hoidettua, suoritettua, pois alta. Kun elää tätä hetkeä niin on onnellinen. Itse siirryin konditionaalin isi-muodosta ihan erilaiseen isi-muotoon ja olen tähän nykyiseen isi-muotooni kyllä hyvin tyytyväinen. :)

    PS. Mitenkään tutkimustulosta kyseenalaistamatta, on kuitenkin syytä huomioida kulttuuriset ja sosiaaliset erot eri maissa. Brittielämäkin eroaa aika paljon pohjoismaisesta elämänrytmistä, vaikka tuossa siteraattiin myös suomalaisia tutkimustuloksia.

    • Melon kommentoi 11 kuukautta sitten:

      Teekkari-isukille kommentoisin, että tilanne voisi olla toinen jos lapsi laiminlöisi perusasioitasi kuten nukkumistasi ja kommunikointiasi. Mm. erityislapsiperheissä, lapset voivat tehdä niin, ja se tekee arjesta erittäin haastavaa. Kaikilla perheillä ei ole mahdollisuutta mukavaan seurusteluun iltaisin 2-3 tuntia, koska lasten perustarpeet täytyy hoitaa, he voivat vaatia erityistä hoitoa kehitysvammaisuuden tai muun vilkkauden takia ja lapsia voi olla useampi. Lapsia voi joutua nukuttamaan monta tuntia illassa, jolloin ns. puolison kanssa jaettua mainitsemaasi parisuhdeaikaa ei jää saman verran. Tämän jälkeen lapset voivat myös vaatia ”palveluita” keskellä yötä, mitä useampi niitä on, sitä useammin ne voivat herättää, vaikka eivät olisi enää vauvaiässäkään. Joillakin käy hyvä tuuri, jos syntyy ns. helppo lapsi :-) ei ehkä kannata ottaa riskiä ja tehdä toista.

  8. Itsekäs ja lapsellinen kommentoi 4 vuotta sitten:

    Tutkimuksessa kiinnitti huomion parisuhde onnellisuuden määrittelijänä: harva alle 35v. on ehtinyt kokea pitkää parisuhdetta ja toisaalta pitkä parisuhde ja parisuhteettomuus laskevat onnellisuutta. Eli olisiko tässä kuitenkin kyse parisuhteen tuomasta onnesta/onnettomuudesta eikä niinkään lasten tuomasta onnesta/onnettumuudesta?

    Toinen teema liittyen tutkimukseen on lapsellisten tai lapsettomien leimaaminen itsekkäiksi.Kyllä kait se niin on, että sekä lapsettomat että lapselliset ovat itsekkäitä: jos ei halua tehdä lapsia, haluaa vaan nauttia siitä, että on itse saanut syntyä tähän maailmaan, eikä halua jakaa tätä hyvää muiden kanssa, eikä myöskään hoitaa omaa velvollisuuttaan. Sillä jos kukaan ei tekisi enää lapsia, ihminen kuolisi sukupuuttoon reilussa sadassa vuodessa. Jos jokainen tekisi (Kiinan tyyliin)vain yhden lapsen, väestö vähenisi tasaisesti, kunnes loppuisi kokonaan…Silloin lapsista myös tulisi todennäköisesti itsekkäitä, koska he eivät oppisi jakamaan kuten useamman lapsen perheessä. Jos taas jokainen pariskunta tekisi 2 lasta, väestö vähenisi hitaasti, koska kaikki eivät kuitenkaan ehtisi/pystyisi hankkimaan lasta. Yli 2 lasta / pariskunta johtaisi väestön lisääntymiseen. Eli eiköhän tuo 2 lasta / pariskunta olekin aika optimi?

  9. Syltty kommentoi 4 vuotta sitten:

    Mielenkiintoinen aihe ja hyvä artikkeli. Asia epäilemättä on noin, mikäli tutkimukset on oikein tehty.

    Muistelisin kuitenkin lukeneeni tutkimuksesta, jonka mukaan vanhuksien suurin yksittäinen onnellisuuden lähde on lapset ja lastenlapset.

    Minusta vääntäminen itsekkyydestä tai epäitsekkyys on tyhmää ja turhaa, koska valitsipa itse lapsettomuuden tai lapsellisuuden, sen tekee aina omista itsekkäistä lähtökohdistaan.

  10. Satu kommentoi 4 vuotta sitten:

    On totta, että lapsi ei pelasta huonoa parisuhdetta, vaikka monet sitä yrittävät. Ehkä he näkyvät tilastossa. Kuitenkin onnelliseen parisuhteeseen voi mahtua lisää osapuolia, ilman että rakkaus tai onni vähenee.

    Lastenteon pitäisi olla oma valinta, ainakin nykypäivänä. Monilla on kuitenkin vahinkoja ja parisuhteen-paikkaaja-lapsia, ja toisaalta jonkun sydän palaa vanhemmaksi, mutta ei voi silti lasta saada.

    Kuukausien yrityksen ja keskenmenon jälkeen, vihdoin viime syksynä sain synnyttää terveen pienen tytön. Minulta ei puutu enää mitään elämästäni.

    Jos en olisi voinut saada lapsia, olisin todennnäköisesti päättänyt itse elämäni. Mutta silloinkin näkyisin muissa tilastoissa.

  11. teekkari-isukki kommentoi 4 vuotta sitten:

    Vielä kommentoidakseni näitä lapsiperhe-elämän nurjia puolia, kuten kohtaa ”se, että lapsi oksentaa irtokarkkeja auton takapenkillä tuntuu siinä hetkessä hirveältä”: tällaisia asioita monesti nostetaan esille. Lapsi oksentaa matolle tai ripulikakka falskaa vaipan reunasta paidan selkämykseen.

    Joo, tällaista on tapahtunut joskus. Mutta kuinka sen ottaa, on kiinni omista henkisistä kyvyistä. Ei itse tapahtuma aiheuta esimerkiksi suuttumusta, vaan oma suhtautuminen siihen.

    (Esim: Aatami, Beetami ja Ceetami leikkii pihalla. Aatami haukkuu muita tyhmiksi. Beetami ei ole moksiskaan, mutta Ceetami vetää Aatamia turpaan. Turpaanveto ei oli siis automaattinen seuraus haukkumisesta, vaan haukkumisen seuraukset riippuu siitä, miten kohde asian ottaa, eli miten reagoi tai paremminkin, mitä valitsee tehdä.)

    Itse yritän asettua lapsen asemaan ja kun ymmärtää lapsen hädän siitä, että häneltä tuli oksennus tai kuinka hän sotki vaatteensa, niin eihän sellaiselle voi olla vihainen tai kokea asiaa jotenkin hirveänä.

    Koen, että ihmiset ovat nykyisen elämäntapaihanteen uhreja samalla tavalla, kuin nuoria laihduttamiseen pyrkiviä naisia pidetään alusvaatemainosten uhreina: luodaan illuusiota, että elämän kuuluu olla keskeytymätöntä vapaa-aikaa ja kun se ei joskus olekaan, se aiheuttaa onnettomuutta ja ahdistusta. Miettikääpä miten Suomessa elettiin 1930! Työtä kotona tai ulkona aamusta iltaan! Ja nyt jos meidän sukupolvi joutuu tiskaamaan ne pari kattilaa, jotka eivät mahtuneet enää tiskikoneeseen, niin voi perkele, että ottaa pannuun ja elämä on niin ahdistavaa ja raskasta! :)

  12. Lapsistakieltäytyjä kommentoi 4 vuotta sitten:

    ”You are doing it wrong!”

    Ongelman ydin taitaa olla siis siinä, ettei lapsien kanssa oikein osata elää. Malli lapsien ylläpitoon lähtee oletuksesta, että vanhempien tulee kärsiä lastensa vuoksi. Tämä on surullista, sillä toimintamallit siirtyvät myös seuraaville sukupolville. Nyt pitäisi mielestäni kaikkien lapsellisten miettiä sen happinaamarin asettamista ensin itselle ja sitten vasta lapselle, kaikkien onnellisuuden varmistamiseksi!

    Voisiko siihen Kelan jakamaan vanhemmuuspakettiin laittaa jonku onnellisuusoppaan taikka muutaman viikon onnellisuuskoulutusta jossain kuntoutuskeskuksessa kaukana Stressi-Suomesta!?

  13. Sanna kommentoi 4 vuotta sitten:

    Itse olin vielä kolmekymppisenä sitä mieltä etten koskaan hanki lapsia, mutta kun se oikea käveli vastaan niin joku ihme voima sai toivomaan lapsia. Nyt meillä on kaksi ihanaa tytärtä.

    Olisin varmasti voinut elää ilman lapsiakin ja ollut onnellinen, mutta nyt en osaisi kuvitella elämääni ilman heitä. Raskastahan se lasten kasvattaminen on ja välillä tekee mieli vaan paeta arkista perhe-elämää jonnekin. Olin kotona lasten kanssa kolmisen vuotta ja huokaisin helpotuksesta kun pääsin takaisin töihin :)

    Parasta lapsissa on se, että heidän rakkautensa on pyyteetöntä. Se huoleton elämänilo on ihanaa katseltavaa, pitäisi aikuistenkin ottaa oppia ja iloita pienistäkin asioista. Varmasti lapsista on vaivaa, rahankulua, huolta koko elämänsä ajan, mutta en kadu enkä koe olevani onnettomampi. Ehdin onneksi elää ”hurjaa” elämää ennen heitä ;)

    Kunnoitan ihmisten päätöksiä saada tai olla saamatta lapsia. Kaikilla on valinnanvapaus. Suren heidän puolestaan jotka eivät voi saada lapsia tahdosta huolimatta.

  14. Lapseton kommentoi 4 vuotta sitten:

    Teekkari-isukki:
    On totta, että suhtautuminen lapsen ripuleihin matolla on kiinni asenteesta. Mutta kyse onkin siitä, että eivät ripulit matolla todellakaan _lisää_ onnellisuutta. Ne aiheuttavat stressiä, ärsytystä ja pahaa mieltä. Riippuu ihmisestä, kuinka stressiin, ärsytykseen ja pahaan mieleen suhtautuu. Mutta olisitko onnellisempi ripulilla vai ilman? Aivan.

    (En tässä kiistä onnellisuuttasi lapsestasi, ja uskon, että olet onnellisempi lapsella kuin ilman. Kaikki eivät kuitenkaan tule lapsesta onnelliseksi. On paljon ihmisiä, jotka päättävät olla hankkimatta palsia, vaikka osaavatkin suhtautua erinäisiin vastoinkäymisiin kypsästi.)

  15. Satu kommentoi 4 vuotta sitten:

    Komppaan teekkari-isukin kommentteja.

    Elämä on sellaista miten sen ottaa. Minulla ainakin meni lapsen myötä elämän prioriteetit vähän uuteen järjestykseen, nyt tulevat perhe ja parisuhde ensin, sitten kaikki muu.

    Onhan se niinkin, että jos ei vaipanvaihdosta/yöheräilystä/lapsen rauhoitelusta tykkää, niin voi pienen lapsen hoito olla raskasta, mutta ainakin meillä iloitaan jokaisesta hymystä, jokaisesta uudesta (ja vanhasta) edistysaskeleesta, jokaisesta kakkavaipasta ja jokaisesta (yöllisestäkin) ateriasta.

    Lapsista on paljon iloa, mutta en ymmärrä miksi tehdä niitä, jos ei osaa nauttia lapsen hoidosta, vaan tehdään se koska pitää tehdä. Vaipankin vaihto on vuorovaikutusta ja lapsi oppii elämästä kaikesta vuorovaikutuksesta.

    Onnettomista parisuhteista syntyy onnettomia lapsia, joista parhaimmillaan kasvaa aikuisia, jotka ymmärtävät tämän yhteden, pahimillaan he toistavat vanhempiensa virheitä.

  16. Mies -73 kommentoi 4 vuotta sitten:

    Ansiokas artikkeli.

    Ensimmäinen kommentoija vetää esiin tuon tavanomaisen itsekkyyskortin, sivuuttaen samalla esimerkiksi jutussa haastatellun lapsettoman parin ekologisuusnäkökulman. Eikö ole paljon lapsettomuutta itsekkäämpää tukahduttaa maailma uusilla, suomalaisten tapauksessa vieläpä länsimaalaisittain kuluttavilla ihmisillä?

    Väestöräjähdyksen nopeus on uskomaton: globaali väestön nettolisäys on kuukaudessa reilusti enemmän kuin Suomen koko väkiluku! Vaikka Suomessa on suhteellisen vähän asukkaita, käytämme globaalisti yhteisiä resursseja – emme todellakaan ole omavaraisia.

    Lasten hankkimatta jättäminen ei ylipäätään sulje pois epäitsekkäänkin ajatustavan mahdollisuutta. Jos haluaa elää elämänsä onnellisena ilman lapsia, onko se jotenkin väärin? ”Klikkaako” ajatuksessa jokin? Mikä?

    Itsekkyyteen vedottaessa pitäisi myös pystyä määrittelemään joku taho, jonka suhteessa lapsettomaksi tarkoituksella jättäytyminen on itsekäs teko. Olisi absurdia ajatella, että ne ”syntymättömät lapset” olisivat tämä itsekkyyden kohde – kun nämä kuitenkin ovat siinä tilanteessa täysin hypoteettisia mielikuvitusolentoja. Yhteiskunnalle voisi ajatella olevansa jotain velkaa, mutta kuinka moni ajattekee hankkivansa lapsen tuottaakseen yhteiskunnalle uusia veronmaksajia?

    Lasten hankkiminen on vielä nykyäänkin länsimaissa yllättävän suosittua, mikä on ihmetyttänyt minua jo varhaisteinivuosista lähtien. Tämä artikkeli tarjosi joitain hyviä näkökulmia asiaan.

  17. lapseton kommentoi 4 vuotta sitten:

    Tämä artikkeli antaa sellaisen kuvan että suuri tahdottomien lapsettomien määrä johtuu siitä että ihmisistä on tullut liian vaativia lapsenteon ajakohdan suhteen, että lapsettomien ajattelumaailma on liian suunnitelmallista ja utopista. Törkeä perusteeton väite. Lisääntynyt tahaton lapsettomuus johtuu:
    1. ympäristömyrkyistä jotka laskevat sperman laatua.
    2. synteettisistä hormooneista, erityisesti xenoestrogeeneistä joita saa nykyään lähes joka tuotteesta, muovipakkauksesta saippuaan. Estrogeenit aiheuttavat endometrioosia ja PCOSsää.
    3. ympäristön paineista. Naisetkin nykyään opiskelevat ja luovat uraa eivätkä voi 21 vuotiaana pyöräyttää ensimmäistä lasta.

    Tämä artikkeli syyllistää tahattomat lapsettomat ja luo kuvan siitä että lapsettomuus johtuisi neuroottisuudesta.

    Lisäksi artikkeli keskittyy liikaa lyhyen aikavälin onnellisuuteen. Ei kai kukaan tavoittele lyhyen aikavälin onnellisuutta, siinä tapauksessa söisimme taukoamatta karkkia, polttaisimme tupakkaa, istuisimme baarissa koko ajan työnteon ja lasten kasvatuksen sijasta. Se että jotkut eivät halua lapsia ei johdu siitä että he eivät halua vaihtaa kakkavaippoja vaan siitä että se ei tuo heille pitkän aikavälin tyydytystä.

    Toiset taas haluavat lapsia erinäisistä syistä, siksi että he haluavat jatkaa geenejään, tai haluavat lapsia ympärilleen vanhuuden turvaksi, jotkut jopa koska he rakastavat lapsiaan. Nämä ovat tärkeämpiä kuin lyhyen aikavälin ärsyyntyminen kiljuvaa uhmaikäistä kohtaan.

  18. Heidi kommentoi 4 vuotta sitten:

    On totaalisen väärin lasta kohtaan, jos hän syntyy vanhemmille, jotka toteuttavat rakkausromaanien haavekuvia, sukulaisten toiveita ja/tai yhteiskunnan normeja.
    Lapsella on oikeus syntyä toivottuna realistisille vanhemmille, jotka tiedostavat lapsen mukanaan tuomat hankaluudet; valvottut yöt, puklut olkapäällä,kodin kaaoksen, parun ja kiukun.

    Itse olen onnellinen yksivuotiaan äiti, mutta mietin lapsen hankintaa pitkään. Ehdimme mieheni kanssa hillua tarpeeksi baareissa ja bilessä, meitä ei harmita herätä varhain sunnuntaiaamuisin ja lähteä puistoon pulkkailemaan.

  19. Fulmarus glacialis kommentoi 4 vuotta sitten:

    Mielestäni jokaisella ihmisellä on vastuu muokata itselleen sellainen elämä, mistä nauttii, huomioonottaen ympäristöolosuhteet ja muut ihmiset. Jos on hankkinut lapsia, tulisi ottaa vastuu elämästään ja sopeutua lapselliseen elämään. Jos ei voi saada lapsia, tulisi ottaa vastuu omasta elämästään ja löytää merkityssisältö elämäänsä jostakin muualta. Oletan että kumpikin on täysin mahdollista.

    Pääsääntöisesti ihmisten kuulee pohtivan vain vaihtoehtoja ”haluanko lapsen vai enkö halua lasta”. Mielestäni lapsi-tai-ei-pohdintaan pitäisi lisätä uusi näkökulma: 1) haluaako jatkaa perintötekijöitää? ja/tai 2) haluaako ottaa monien vuosien kasvatusvastuun? ja/tai 3) haluaako jakaa arkensa lapsen kanssa jatkuvasti? ja/tai 4) haluaako jakaa arkensa lapsensa kanssa osittain?

    Muun muassa näitä kysymyksiä pohtimalla voi päätyä mitä mielenkiintoisempiin konsepteihin, kuinka ”hankkia lapsi” niin että se sopii omaan elämään ja elämäntyyliin. Maailma muuttuu, miksi ei myös tapa hankkia lapsi? Teekkari-isukki kirjoitti hienosti, että elämässä on tärkeää pystyä luopumaan. Silti hän viittasi jälkimmäisessä tekstissään 1930-lukuun.

    Mielestäni ihmisten tulisi luopua tai ainakin punnita uudelleen omia käsityksiään siitä millainen perheen tulisi olla. Uskoisin että monet ongelmat perhe-elämässä saattaa liittyä siihen, että samaan aikaan halutaan sellainen ydinperhemalli, jollaista mahdollisesti omat vanhemmat tai isovanhemmat ovat eläneet ja lisäksi halutaan niin paljon elementtejä 2010-luvun arjesta: treenaamista, ison kodin sisustamista, shoppailua, matkustelua…

    Jos haluaa edelleen elää sellaisessa ydinperheessä, joutuu luopumaan aika paljosta, mitä monet ympärillä elävät lapsettomat pariskunnat tekevät tai millaista elämää on itse viettänyt ennen lapsen hankintaa. Jos taas haluaa ylläpitää 2010-luvun teen-vähän-kaikkea-elämässäni -elämäntyyliä, joutuu todennäköisesti keksimään innovatiivisia ratkaisuja perhe-elämän pyörittämiseen. Sellaisia ratkaisuja näkee mielestäni esimerkiksi monissa uusperheissä, joissa lapset ovat vaikkapa joka toinen viikko isän luona.

    Tärkeintä on mielestäni että pohtii erilaisia itselle mahdollisia vaihtoehtoja (eikä jää suremaan niitä vaihtoehtoja, mitkä ei itselle ole mahdollisia), tekee päätöksen ja ottaa vastuun päätöksistään.

    Olen itse halunnut lapsia jo 10 vuoden ajan, mutta minulla on myös lukuisia muita unelmia. Olen yllämainitsemani neljän pohdintakysymysten avulla päätynyt siihen että haluan aivan mielettömän paljon lapsen, mutta en ole tässä vaiheessa elämääni valmis tekemään sellaisia ratkaisuja elämässäni että haluaisin sopeutua sellaiseen arkeen että eläisin sitä lapsen kanssa. Tätä ristiriitaa pohtiessani päädyin sellaiseen vaihtoehtoon että kävin luovuttamassa sukusolujani. Toivon todella että en ole kyseiselle perheelle Ilonpilaaja :D vaan että tässä kuviossa jokainen osapuoli saisi jotakin. Minä saan sen ilon mahdollisesti tulevaisuudessa että tapaan biologisen jälkeläiseni tulevaisuudessa, mikäli tämän vanhemmat ovat kertoneet, miten hän on saanut alkunsa ja mikäli hän haluaa ottaa minuun yhteyttä. Nykyään ”uusi” laki antaa kuitenkin mahdollisuuden minulle että saan tietää että minulla ”on” lapsi.

    Mikäli tulevaisuudessa haluan, minulla on edelleen mahdollisuus hankkia omia biologisia vanhempia tai mikäli se ei näytä onnistuvan enää siinä vaiheessa ja haluan ottaa kasvatusvastuuta jostakin lapsesta, voin adoptoida, toimia sijaisvanhempana tai muuten vain olla tiiviimmin mukana jonkun lapsen elämässä kasvattajan roolissa.

    Lapsi tai ei -asetelma tuntuu minusta kovin mustavalkoiselta ajattelutavalta ja haluaisin rohkaista ihmisiä näkemään ne kaikki hienot mahdollisuudet, mitä elämä voi tarjota, jotta jokainen voisi muokata elämästään juuri itselleen mieleisen ;)

    Mukavaa joulua kaikille ja kiitos hienosta artikkelista!

  20. Onerva kommentoi 4 vuotta sitten:

    Koen oman elämäni olevan hyvää ja joskus jopa täydellistä. Minulla ei ole mitään intoa kokeilla lapsia tai heroiinia, vaikka näitä tyrkytettäisiinkin. Vapaaehtoinen lapsettomuuteni on päin vastoin vain vahvistunut, kun läheiset ystäväni ovat alkaneet lisääntyä, ja olen päässyt seurailemaan heidän uutta elämäänsä. Vauvaperheen arki ei ole omasta mielestäni tavoittelemisen arvoinen asia.
    Tämä kuitenkin on vain minun mielipiteeni, ja jotkut varmasti ajattelevat toisin.

  21. Lapsekas kommentoi 4 vuotta sitten:

    ”Lapsi on ilon lähde, joka rajoittaa merkittävästi kaikkia muita ilonaiheita.”

    Tämä on ihan totta. Mutta se rajoittaminen on onneksi yleensä väliaikaista, muutamia vuosia. Sitten se on jo plusmerkkistä antia elämässä.

    Itse olen ajatellut niin, että totta helvetissä valvominen (jo pelkästään!) on raskasta ja se hoitoduuni aika kamalaa, mutta silti lapsi on ihana, upea tyyppi ja on jo nyt tuonut minulle paljon iloa. Isompana uskoisin, että vielä enemmän ja minun ollessani vanha toivottavasti hyvin paljon.

    On tutkittu juttu, että parisuhdetytyyväisyys laskee romahtaen lapsen syntymän jälkeen. Ei ole ihme, on se sellainen kriisi. Mutta silti en olisi onnellinen entisessä elämässäni, jossa ”nukuttiin pitkään” ja ”tavattiin kavereita”, koska siinä ei ollut mitään muuta! Tämän asenteen vuoksi juttu oli, ironista kyllä, hieman lapsellinen. Oletan, että jutun kirjoittajilla ei ole lapsia.

    Onneksi lapseni ovat nyt jo niin isoja, että voin nukkua pitkään, ystäviäni olen tavannut aina ja harrastanut paljon. Siihen tarvitaan myös hyvä parisuhde. Lapsi on myös hyvä tekosyy sille, ettei kaikkiin tylsiin menoihin tarvitse osallistua (kun usein sanotaan, ettei lapsen kanssa ”pääse”).

  22. Marianna kommentoi 4 vuotta sitten:

    No jopas oli huono analyysi huonosti tehdyista tutkimusjohtopaatelmista.
    Define: happiness.
    Define: impact of socioeconomic status on research results.
    Define: impact of geographical area included in research. Is there a difference between e.g. Europe and USA?

    Henkilokohtainen kokemukseni on, etta paljon sita hullumpaa naista on vaikea loytaa, kuin lapseton 40:ssa oleva yksinainen nainen. Kuka tekisi tutkimuksen tuon ihmisryhman mielenterveydellisesta tilasta?Ilmeisesti kissan kanssa asuminen olisi huomattavasti ’onnellisempaa’.

    Jep. Lapset ovat stressin aihe, loputon rahareika, paivittaisen murheen ja pelon aihe, mutta niin on myos kodin omistaminen. Taloni saa menna menojaan maanjaristyksen mukana, tyoni saa muuttua vaikka viikoittain, mutta lapseni ja heidan elamaansa kuuluminen on ainoa todellinen elamani kohokohta, ja ylpeyden aihe – he ovat minun henkilokohtaisen onnen lahteeni ja todisteeni.

  23. Annika kommentoi 4 vuotta sitten:

    Komppaan täysin Mariannaa. Asiaa ei voi enää paremmin ilmaista.

  24. Mies -73 kommentoi 4 vuotta sitten:

    Marianna: Jutussa viitattiin lukuisiin tutkimuksiin. Ovatko niiden kaikkien johtopäätökset ”huonosti tehtyjä”, vai ovatko ne vain omalta kannaltasi epämiellyttävää luettavaa? Mielestäni jutussa kuvattiin kaikkia peräänkuuluttamiasi asioita aivan riittävällä tasolla tällaiseksi artikkeliksi, joka ei ole tieteellinen julkaisu.

    Tapa, jolla leimaat yksinäiset nelikymppiset naiset hulluiksi, on pöyristyttävä. Sitä paitsi jutussa vertailtiin lapsellisia ja lapsettomia _parisuhteita_ toisiinsa.

    Ihminen tarvitsee välttämättä kodin. Lapsia ihminen ei välttämättä tarvitse.

    Nimimerkille Lapsekas: aika optimistinen on näkemyksesi, että lapset rajoittaisivat vanhempiensa elämää vain ”muutamia vuosia” :-D Huoltakin lapsista on paljon pidemmäksi ajaksi kuin 20 vuodeksi…

    Monesta kommentista kuvastuu ajatus, että lapsettomien elämä olisi jotain sisällötöntä bilettämistä, eikä lapsen hankkiessaan joutuisi muusta luopumaankaan kuin aivottomasta ajankulusta. Ehkä tuollaiset ihmiset sitten tosiaan tarvitsevat lapsia elämänsä täytteeksi. Itselläni on lukuisia mielenkiinnon kohteita ja harrastuksia, joihin suhtaudun intohimoisella mielenkiinnolla ja tarmolla. En mistään hinnasta vaihtaisi niitä lapsiperheen arkeen – lapset kun eivät yksinkertaisesti kiinnosta vähääkään. Elämä voi olla täynnä mielekästä sisältöä ilman lapsia.

  25. Juhana kommentoi 4 vuotta sitten:

    Mun puolesta jokainen voisi vetää oman fiiliksensä mukaan, ilman että ruvetaan tuputtamaan muille kuinka tämä oma elämäntapavalinta on juuri se kaikkein moraalisin ja ylevin ja hienoin.

    Itse en halua lapsia. Minulla on ystäviä jotka ovat hyvin onnellisia lastensa kanssa. Olen onnellinen heidän puolestaan, mutta vaadin myös, että omaa valintaani kunnioitetaan.

    Se mikä tekee yhden ihmisen onnelliseksi, ei välttämättä tee toista onnelliseksi.

  26. Tuija kommentoi 4 vuotta sitten:

    Yleistäminen on aina pahasta.
    Itse olen 4-kymppinen, lapseton nainen, joka ei voi allergian takia pitää edes sitä kissaa (vrt. Marianna-nimimerkin kummallinen esimerkki hulluista 4-kymppisistä naisista jotka elävät kissan kanssa).
    Suren sitä että olen lapseton, mutta koska en ole elänyt pitkään aikaan vakituisessa parisuhteessa, olen jäänyt lapsettomaksi. Olisin halunnut lapselleni nimittäin myös isän ja itselleni sen rinnalla kulkijan. Nyt jos sen rinnalla kulkijan löydän, alan olla liian vanha lapsen saantiin.
    Nuorempana, 20-30-vuotiaana minusta ei valitettavasti olisi ollut äidiksi masennuksen takia. Biologisesti paras ikä meni itseni kuntouttamiseen.

    Olenko ollut itsekäs vai epäitsekäs, kun en ole yrittänyt lasta silloin kun olen ollut henkisesti huonossa kunnossa, tai vaihtoehtoisesti myöhemmässä elämänvaiheessa yksin eläessä en ole siitättänyt lasta tuntemattomalla baarituttavuudella tai lyhytkestoisella seurustelukumppanilla tms, niin kuin jotku lapsenkaipuiset naiset tekevät!?!?!

    Itse koen että jokainen elämä on ainutlaatuinen omalla tavallaan, oli lapsia tai, halusi niitä tai. Ihmiset tekevät erilaisia valintoja monista syistä, ja sillä historiallisella painolastilla mikä itse kullakin on. Joskus tulee eteen myös niitä tilanteita ettei voi valita niin kuin haluaisi, tai terve järki tai pelot estävät valitsemasta eri tavalla.

    Itse henkilökohtaisesti kuitenkin koen monessa tilanteessa, perheellisten ihmisten seurassa, olevani jotenkin ulkopuolinen ja se(kin) surettaa. Enemmistö tuntemistani ihmisistä on kuitenkin perheellisiä. En voi myöskään kommentoida mitään lasten kasvatukseen liittyvää perheellisten seurassa, sillä enhän minä tiedä siitä mitään ;) Perheelliset ovat oma heimonsa, jonka ulkopuolella voi tuntea jopa alemmuudentunnetta.

  27. RR80 kommentoi 4 vuotta sitten:

    Monet hankkivat lapsia, koska luulevat, että niin kuuluu tehdä; vanhemmuus on velvollisuus.

    Näinhän ei ole, vaan se on vain yksi mahdollisuus.

    Ei missään ole sanottu, että ihmiskunnan _oikeasti_ pitäisi täyttää tämä planeetta. Ei se mikään luonnonlaki ole; niin vain (tyhmille ja onnettomille) uskotellaan.

  28. Jääkarhu kommentoi 4 vuotta sitten:

    Kaikkihan me tarvitaan toisia ihmisiä ja joskus rakkaus vaatii paljon. Pienen lapsen vanhemmille se tarkoittaa jostain omasta jutuista luopumista. Ja voi rakkaus lapsettomiltakin vaatia paljon. Esim. dementoinuneen läheisen omaishoitajana olet ihan yhtä ”jumissa” kuin pienen vauvan kanssa. Mutta sellaista elämä on. Joskus toista ihmistä, oli se lapsi tai aikuinen, rakastaa niin paljon, että se mistä joutuu hänen vuokseen luopumaan ei haittaa, koska rakkaus on suurinta mitä on.

  29. Sari kommentoi 4 vuotta sitten:

    Olipas mielenkiintoista lukea tämä juttu ja kommentit. Ja kuten teekkari-isukki, kuulostelin lukiessani, kuohahtaako jossain sisimmässä puolustusreaktio. Olen siis 8-kuisen tytön äiti, joten periaatteessa näiden tutkimustulosten perusteella minun pitäisi keskimäärin kokea olevani aika onneton. :D Tässä jutussa oli paljon sellaista, minkä tunnistan arjesta. Ei parisuhteelle jää tuntikausia, eikä yöunia nukuta yli neljän tunnin pätkissä. Silti koen, että meidän tapauksessa onnellisuussaldo jää plussan puolelle.

    Artikkelissa eniten kulmia kohottikin tämä kohta:
    ”Suurin osa ajastamme menee sellaisten kysymysten pohtimiseen, kuten ’miten saisin lapsen lopettamaan itkemisen’. Lapsen kasvattamisessa kohtaamme paljon pieniä mutta toistuvia negatiivisia kokemuksia, harvemmin merkittävämpiä positiivisia kokemuksia.”

    Oman lyhyen äitiyskokemukseni perusteella tämä on vain osatotuus. Niiden pienten negatiivisten kokemusten vastapainona on myös paljon pieniä positiivisia kokemuksia, ja sen lisäksi vielä niitä merkittäviä isoja juttuja, sekä positiivisia että negatiivisia. Sellaista elämä on. Lapsen kanssa elämä on sen verran intensiivistä, että sekä positiivista että negatiivista tulee paljon tiheämpään tahtiin kuin ilman lasta (keskimäärin, tietysti). Jos sivuuttaa ne pienet positiiviset jutut ja pinna kiristyy niistä negatiivisista, niinkuin väsyneenä usein käy, ei elämä tietenkään tunnu ihmeellisen onnelliselta.

    Lisäksi jos parisuhteessa itsessään on jotain vinksallaan, niin lapsen mukanaan tuoma stressi myös kiristää suhteen kipupisteet pintaan. Saman tekevät myös joulu, minkä tahansa projektin deadline, tuppautuva anoppi tai muu stressin aiheuttaja. Lapsen tuoma stressi ei kuitenkaan hellitä parissa viikossa tai edes parissa kuukaudessa, joten parisuhde on pitempään koetuksella, hyvässä ja pahassa.

    Ja tuo lasten tuoman onnellisuuden vertaaminen heroiiniin on, no, vähän ehkä liioittelua. Tai varmasti siitä osaisi kertoa parhaiten joku lapsia saanut heroinisti, mutta tuskin heroiinikoukkuun jäänyttä ja myöhemmin vieroittunutta ihmistä voi verrata esimerkiksi henkilöön, jonka ainoa lapsi on kuollut.

    Ongelmaksi muodostuukin se, että lapsia ei voi ns. kokeilla ja katsoa, sopiiko elämäntyyli itselle. Siksi olisikin arvokasta, että vapaaehtoisesti lapsettomien ei tarvitsisi jatkuvasti puolustella omaa ”valintaansa” (sikäli mikäli kyseessä on valinta eikä vain tälle henkilölle ainoa luontainen vaihtoehto – loistava blogikirjoitus aiheesta täällä http://www.fluentself.com/blog/stuff/bolivia/). Ja toisaalta, ettei lapsellisten tarvitsisi todistella, että lapset ihan oikeasti tekevät heidän elämästään täydempää, vaikka tutkimukset sanoisivat mitä. ;)

  30. Juuli kommentoi 4 vuotta sitten:

    Perheen perustaminen on suomalaisessa yhteiskunnassa tehty vaikeaksi. Koskaan ei ole sopiva aika. Menestymistä ja siitä saatua korvausta mitataan tutkinnoissa, urasuunnitelmissa ja rahassa. Tiukkaan uraputkeen ei kuulu äitiysvapaat, valvotut yöt ja työelämän katkokset. Naisten urakehitykseen vaikuttaa tuleva äitiys hyvinkin dramaattisesti. Suurin osa joutuu tekemään ”joko perhe tai ura” -päätöksen

    Katsotaan 60 vuotta taaksepäin. Opettajallakin oli mahdollisuus ja varaa pitää kotiapulaista. Kuinka paljon mitattu onnellisuus lisääntyisi, jos kaikista kiireisimpiin vuosiin olisi mahdollisuus saada ylimääräinen käsipari helpottamaan elämää ilman sitä, että toisen vanhemman mahdollinen ansiotulo käytettäisiin pelkästään työvoiman palkkaamiseen. Kaikilla isovanhemmat eivät asu naapurissa tai ole halukkaita auttamaan.

    Naisten tasa-arvo on tuonut hyvää, mutta tässä suhteessakin pahaa mukanaan. Pitäisi tienata leipänsä, hoitaa talous sekä lapset ja olla vielä mukava miehellekin. Ei ihme, jos moisissa paineissa moni nainen lannistuu.

  31. xrdf kommentoi 4 vuotta sitten:

    Itse olen kolmivuotiaan lapsen isä ja allekirjoitan kyllä tutkimustulokset. Elämä ennen lapsen tuloa oli onnellista ja huoletonta; lapsen tulon jälkeen raskasta ja monien murheiden täyttämää. Elo ilman lasta on vain niin paljon helpompaa että se vaikuttaa onnellisuuteen.

    Kokonaan toinen asia on onnellisuus vuosien päästä kun lapsi kasvaa aikuiseksi ja tulee lapsenlapsia jne. Silloin varmaan on onnellinen siitä että on jälkikasvua.

  32. lissu kommentoi 4 vuotta sitten:

    Pointti olikin siinä, että meille lapsettomille ei aina tarvitse tulla lässyttämään, että elämämme on varmasti NIIIIIN onnetonta ilman lapsia.

    Voisi jo vihdoin valjeta lapsellisillekin, että ehkä me aikuiset ihmiset osaamme itse valita ja päättää niistä elämämme aineksista, jotka tuntuvat meistä itsestämme meille sopivimmilta. Voi näet ihan oikeasti olla, että vapaus valita tekee meidät onnelliseksi.

  33. Marke kommentoi 4 vuotta sitten:

    Komppaan Juhanan kommenttia.

    Monista näistä kommenteista paistaa läpi se, että ei hyväksytä vastapuolen valintoja – olivat ne sitten lasten hankinnan puolesta tai vastaan. En ymmärrä, miksi pitää väitellä siitä, mikä nyt sitten on itsekkäämpi valinta. Jokainen tehköön omat valintansa, ja jokaisella on omiin valintoihinsa jokin ”itsekäs” syy. On sanottu, että täysin epäitsekästä tekoa ei ole.

    Lapsia hankkinut ei voi tietää, millaista on vapaaehtoinen lapseton elämä ja päinvastoin. Jokainen tehköön itse valintansa ja muiden tulisi sitä kunnioittaa.

    Niin ja niille, jotka ovat vetäneet sen kortin, että ystävät eivät vanhuuden päivillä korvaa lapsia: mistä tiedätte, että lapsenne ovat seurananne vielä vuosikymmenten kuluttua? Ei nyky-yhteiskunnassa lapsia hankita vanhuuden turvaksi – eläkesäästötili on sitä varten. Näin karrikoidusti ainakin. ;)

    Eräs Heidi kirjoitti: ”Itse olen onnellinen yksivuotiaan äiti, mutta mietin lapsen hankintaa pitkään. Ehdimme mieheni kanssa hillua tarpeeksi baareissa ja bilessä, meitä ei harmita herätä varhain sunnuntaiaamuisin ja lähteä puistoon pulkkailemaan.” Niin heillä. Itse olen ikionnellinen parisuhteessani. Meilläkin on baarit ja bileet jääneet taa. Nautimme kaksin mieheni kanssa sunnuntaiaamuista ja toisistamme kaikessa rauhassa – ja olemme mekin pulkkamäessä käyneet ja hauskaa oli. Ihan vaan kaksistaan.

    Hyvää talvea kaikille lapsille, lapsenmielisille ja ennenkaikkea onnellisuutta jokaiselle siitä riippumatta, onko lisääntynyt vai ei!

  34. janita kommentoi 4 vuotta sitten:

    Minusta artikkeli on hyvä ja saa ihmiset miettimään. Ei ihmisen elämää tee täydelliseksi tai tärkeäksi tai että ihmisen elämän tarkoitus olisi tehdä lapsia. meidän suvussa on tuputettu kans tuota uskomusta että pitää saada perhe, talo, auto ja koira. sitten on hyvä. no, siitä tuli minulle kriisi koska en ollut tiettyyn ikään mennessä ehtinyt näitä hankkimaan niinkuin toiset minun sisaruksista ja serkuista.

    sairastuin nuorena pahasti elinikäiseen sairauteen ja nyt muutama vuosi sain kuulla että lääkkeet joita joudun syömään loppuelämäni tauotta ovat myrkyllisiä sikiölle. joten se siitä lapsenteosta. tunsin oloni vielä enemmän mustaksi lampaaksi kun en ollut hankkinut samanlaista elämää ja mukuloita niin kuin muut. ja nyt ennen kuin lukijat näkee punaista sanon, olen erittäin lapsirakas. koska omia lapsia ei ole ollut niin olen hoitanut toisten lapsia senkin edestä. olen ollut nuorena lasten leireillä isosena ja pitänyt lapsille seurakunnan kerhoa. pitkään surin sitä että en voi saada lapsia. kun uuden suhteen alotin, kerroin heti miehelleni että jos aikoo isäksi tulla niin ei kannata harkita minua. tässä nyt yhdessä ollaan oltu eikä lapsia tule, koska ei voi tulla.

    tuntuu edelleen että suku painostaa vaikka tietävät sairaudestani. no, tässä vuosien varrella olen sitten oppinut elämään asian kanssa ja nyt olen tyytyväinen ettei niitä lapsia tullut tehtyä. minulla on paljon harrastuksia ja ystäviä ja aivan loistava työpaikka. lasten sijaan minulla on koiria joista kumpikin juuri kuorsata rupsuttaa tuossa minun vieressä.

    vaikka osaksi lapsettoman elämä ei ollut minun valintani ja kun vihoviimein pääsin siitä yli ettei minun tarvitse suvun asettamiin kaavoihin kangistua olen erittäin onnellinen. :) enemmän toivon että tuo artikkeli laittaisi ihmiset miettimään etteivät tekisi lapsia sen takia että saisivat suhteensa toimimaan. se ei toimi. on nähty moneen kertaan. varmasti vanhemmat ovat myös onnellisia,en sano että lapset tekisivät ihmisiä onnettomiksi mutta pitäisi miettiä sitä että aikooko mennä virran mukana ja hankkia sen kaksi lasta, talon, koiran ja kaksi autoa vain sen takia että muut sanoo että kun niin tekee niin sitten menee hyvin.

  35. Karles D'win kommentoi 4 vuotta sitten:

    Romppaiselle joka ensimmäisenä vastasi:

    Oliko juuri näin että jutussakin jo esiintynyt ajatusmalli mailman täyttämättä jättämisestä jättää enemmän tilaa niille teidän sekä muiden kupeiden hedelmille. Itsekkyyttäkö?

  36. Olkinupukki kommentoi 4 vuotta sitten:

    Aivan valtavan hieno juttu, juuri kuten olen ajatellutkin aina. Enää pitäisi vain löytää se hieman alle kolmikymppinen täydellisen kaunis ja älykäs nainen sekä vakuuttaa hänet lapsettomuuden siunauksesta.

    Tulen kuolemaan yksin.

  37. Minni kommentoi 4 vuotta sitten:

    Me lykkäsimme lapsen ”hankkimista” pitkään. Halusimme elää itsellemme ja toisillemme, matkustella, kokea kaikenlaista, vaeltaa luonnossa, istua iltaa kavereiden kanssa, viettää laiskoja viikonloppuja tekemättä mitään, maistella hyviä viinejä vapaapäivänä vaikka aamusta alkaen, lähteä parin tunnin varoitusajalla risteilylle jne. Kännääminen ja armoton biletys eivät ole kuuluneet elämäämme oikeastaan ikinä, mutta vapaus olla rauhassa ja tehdä kaikenlaista spontaaniakin on kuulunut.

    Eniten lapsessa arvelutti vapauden menettäminen arjessa. Ei voikaan löhötä koko sunnuntaipäivää sohvalla pelaamassa pleikkaa tai katsomassa leffoja, kun pitää ulkoilla lapsen kanssa ja jaksaa leikkiä. Ei voi mennä edes vessaan ilman että joku vaatii oven ulkopuolella. Sotkua, likaa, rikkoutuvia astioita. Pelotti myös se, että itsekin taantuu hiekkalaatikkotasolle, että nykyinen älyllisesti vaativa työelämä vaihtuu eloon, jossa viikon kohokohta on pottaan tullut kakka tai tienposkessa näkynyt leskenlehti.

    Ja no – ihan kaikki nuo arveluttavat asiat ovat tapahtuneet, ja kyllä, ne ovat ottaneet päähän enemmän tai vähemmän. Tuntuu välillä sietämättömältä, että mitään ei saa tehdä rauhassa loppuun, aina on pieni ihminen vaatimassa hetimullekaikkinyt kesken kaiken. Pienellä lapsella kun ei ajantaju ja kärsivällisyys läheskään aina riitä siihen, että tajuaisi odottaa edes hetken.

    Kyllä, elämä oli helpompaa ja rentouttavampaa ennen lasta. Oli vapaampi tekemään juuri sitä, mikä itseä miellytti. Nyt on aina ensin ajateltava lasta. Ja kumma kyllä, niin oikeasti haluaakin tehdä, vaikka vapauden menettäminen samalla ottaakin päähän. Jos siis on valittava lähdenkö pois kotoa rentoutumaan muualle vai vietänkö aikaa lapsen kanssa, niin jälkimmäinen voittaa. Siltikin, vaikka ajoittain tylsistyttää. Paljon. Siltikin, vaikka ulkona palelee kun ei itse paina pää kolmantena jalkana menemään ympäri pihaa. Siltikin, vaikka kaikki jää kesken, kun pieni ihminen tulee sanomaan ”äiti, tule”, ja on mentävä laskemaan pikkuautoja alas parkkitalon ramppia. Siltikin, vaikka ei enää millään jaksaisi sen sadannen katulampun kohdalla innostua siitä, että lamppu palaa.

    Ei rakkaus lapseen minun kohdallani syttynyt ensinäkemisellä. Alku oli vielä kaiken lisäksi todella hankala, ja suoraan sanottuna tuli kaduttua koko lapsen ”hankkimista” muutaman kerran. Mutta ajan kanssa tuosta on tullut jotain ihan käsittämättömän rakasta ja tärkeää, joskin samalla jotain ihan käsittämättömän rasittavaa ja uuvuttavaa.

  38. Anna kommentoi 4 vuotta sitten:

    Kiinnitin jutussa huomiota siihen, että tutkimukset oli tehty länsimaissa. Ei ole ihme, että yksilön vapautta ja nautintoa korostavassa länsimaisessa kulttuurissa lapsettomat ovat keskimäärin onnellisempia.

    Lapsen syntymän myötä tukiverkostot ovat usein pienet ja vanhemmat uupuvat, mistä seurauksena onnellisuus laskee. Yhteisöllisemmässä kulttuurissa tutkimustulokset voisivat olla toisenlaisia.

  39. Eki kommentoi 4 vuotta sitten:

    Hmm, jos olisi nauhoitettu 50-60-v. ihmisten elämää ja verrattu onnellisuutta lapsiin, korrelaatio olisi voinut olla positiivinen.

    Ehkä ”paras mahdollinen hedelmällisyyden lisäyskeino”.

  40. bitteri kommentoi 4 vuotta sitten:

    Nyt jo 48-v lapsettomana, avioliitossa ”lapsellisen” jo aikuisten lasten, miehen kanssa, olen tyytyväinen elämääni.
    Pidän edelleenkin itsekkäänä hankkia lapsia ”vanhuuden varalta”, enkä muutenkaan ole kaivannut omia lapsia, vaikka nekin jopa aikoinaan omiin suummitelmiinikin kuuluivat.
    Elämä vaan meni niin, että perheen perustaminen jäi. Yksi isä-ehdokas kuoli ennen aikojaan, toinen joi mahdollisuutensa, kolmas eli nykyinen tuli kuvioihin liian myöhään.
    Jostain syystä minun ystäväpiiriin kuuluu enemmän lapsettomia kuin lapsellisia, siis jo niitä kouluaikaisia ystäviä: miten lie valikoituneet… yksi tosin hankkin lapsen 40-vuotiaana pitääkseen (miljonääri-)miehensä: mies, nuorempi, halusi perillisen. Aika itsekästä, mielestäni… Olkooot he onnellisia, toivottavasti!
    Mutta meitä on moneen junaan, ja toiset jää asemalle. Mutta edelleenkin, antakaa meidän lapsettomien elää rauhassa! Meillä jokaisella on omat syymme eikä meillä ole tarvetta eikä syytä selitellä asiaa. Tämä yhteiskunta ei vain tunnu hyväksyvän vieläkään sellaista vaihtoehtoa, jossa nainen ei hanki lapsia – vaikka väkisin!

  41. lapseton neiti kommentoi 4 vuotta sitten:

    En ole koskaan hymyillyt ja nauranut yhdessä mieheni kanssa niin paljon kuin nykyään, seuratessani kuinka kissamme joka päivä temppuilee, oppii uusia, hämmästelee ja ihastuttaa. Koko ilta saadaan olla kahden eikä kukaan ole vaatimassa mitään. Voiko parempaa elämää ollakkaan?

    Prioriteettejä ei tarvitse muuttaa vaan voi keskittyä siihen mistä todella pitää. Ei ahdistusta koliikista, uhmaiästä, koulukiusaamisesta, harrastekuskina olosta, teinikapinasta tai siitä saako lapsi koskaan elämää kuntoon, menestyykö, löytääkö kumppanin, onko töitä, onko terve ja onko onnellinen. Loputon huolehtiminen toisen ihmisen elämästä. Eikä kaiken huolehtimisen jälkeen ole edes mitään takuita, että lapsi menestyisi elämässä.

    Ihmettelen myös ihmisiä jotka vetoavat vanhuuteen. Teettekö te todella lapset jotta joku hoitaisi teitä kun olette vanha? Mistä te tiedätte elääkö lapsenne teitä vanhemmaksi tai onko hän ylipäätään halukas/kykenevä teitä hoitamaan. Kristallipallosta?

    Ei, minä en ole bilettänyt kymmeneen vuoteen ja absolutistikin olen. Elämässä on muutakin kun alkoholi ja lapset.

  42. Eeva-Maria Kivelä kommentoi 4 vuotta sitten:

    Kyllä kaiketi lapsien ”hankkiminen” tekee onnelliseksi – tai onnettomaksi, jos oma käsitys tulevaisuudesta on hatarahko. Mutta elämä itse,sen voima ja läheisyys voidaan kokea monella eri tavalla, joissa tavoissa erona on se, että ihmisen tavoite saavuttaa jotain on monitahoinen. Vastuuntunto ja hellyys ja herkkyys, joita lapsen kasvattamisessa vaaditaan, eivät aina ole valmiita ominaisuuksia.Kytkettäessä kasvatustehtävä aikaan ei voida välttyä hipomasta niitä vaikutteita, joita ajassamme liikkuu. Materalistinen ajattelutapa tuhoaa henkisiä arvoja,toisaalta vapaamielisyys elämäntapana saa aikaan viliintyvän ihmisen, joka ei kurittomuudessaan ole onnellinen missään ja saattaa loppujen lopuksi tuhota itsensä. Lapsi ei ole esine, vaan äärettömän kallisarvoinen jo valmis ihminen, joka tarvitsee huolenpitoa, rakkautta ja vakiintuneen ympäristön. Vauvaikäisellä tuo ympäristö on oma äiti.
    Tunteita ei pidä sekoittaa niiden asioiden kanssa, jotka ovat muuttumattomia. Perhe kasvaa sisältäpäin ja sen jäsenten välillä
    vähitellen vahvistuvat tunnesiteet saavat aikaan ympäristön, jossa näiden ihmisten tunne-elämä voi kehittyä turvallisella tavalla.Perhe kasvattaa itsehillintää, opettaa vastuuntuntoa ja realistista suhtautumista käytettävissä oleviin materiaalisiin asioihin. On mieletöntä kehittää arvokeskustelua, jossa ihminen ja
    kolikko olisivat samanarvoiset vaihtoehdot.

  43. Neiti x kommentoi 4 vuotta sitten:

    Totta tosiaan, ajatuksia herättävä artikkeli!

    Itsekkyys-käsitettä tulisi mielestäni käyttää vain harvoin, harkitusti ja itsereflektiivisesti, koska yleensä sitä käytetään negatiivisessa mielessä toisten syyttämiseksi ja syyllistämiseksi. Itse ajattelen niin, että omasta itsestä ja omasta hyvinvoinnista huolehtiminen on ensisijaista. Voidaan väittää, että se on itsekästä. Toisaalta itsestään huolehtiminen on mitä epäitsekkäintä, sillä hyvinvoivasta ihmisestä on iloa myös muille, toisin kuin äreästä ja kireästä, pahoinvoivasta ja katkerasta ihmisestä.

    Itse en ole koskaan halunnut lapsia, enkä halua edelleenkään. Toivon, että luonto olisi hoitanut asian niin, että en edes pysty saamaan lapsia. On epäreilua, että jotkut tulevat raskaaksi tahtomattaan, ja toiset eivät voi saada lapsia vaikka haluaisivat!

    Vaikka pidänkin ystävieni lapsista ja leikin mielelläni heidän kanssaan, koen joskus raskaaksi sen, jos kaikki puhe kääntyy lapsiin liittyviin asioihin. Yritän ymmärtää ystävieni elämän täyttämää, tärkeää asiaa, mutta vaarana on, että keskustelu jää hieman yksipuoliseksi, koska oma kokemukseni uupuu.

    Parisuhde ja lasten saaminen ovat sosiaalisia normeja joita ei ole helppo vastustaa, koska ne kohdistavat yksilöihin niin vahvoja sosiaalisia paineita. Omasta tahdosta riippumaton normista poikkeaminen voi aiheuttaa tyytymättömyyttä, vaikka elämässä onkin lukuisia muitakin saavuttamisen arvoisia, kiinnostavia asioita kuin perhe.

    Itse uskon vuorovaikutuksellisiin suhteisiin, ja vuorovaikutuksellinen parisuhde on kieltämättä hyvin palkitseva. Ehkä sitten kuulun siihen onnellisten ryhmään.

  44. jarkko pesonen kommentoi 4 vuotta sitten:

    ” Mielestäni lapsen tekeminen on maailman itsekkäin asia: siinähän vanhemmat tekevät kopion omasta geeniperimästään ja yrittävät sillä tavoin tehdä itsestään kuolemattomia.”

    Sitä kutsutaan lajin säilymiseksi.

    Kulttuuri, jossa lapsettomuus on ihanne, on kuoleman kulttuuri ja tulee itsessään tietysti tuhoutumaan. Jos lapseton elämäntapa lisää vielä suosiotaan, länsimaiset ihmiset tulevat kuolemaan sukupuuttoon ja tuhoutumaan. Heidän jättämänsä aukko korvaantuu patrikaalisemmalla ja jatkumiskykyisemmällä kulttuurilla.

  45. susanna kommentoi 4 vuotta sitten:

    Ennen kuin voin ottaa todesta tämän artikkelin, haluisin lähteet jokaiseen alkuperäistutkimukseen joihin tässä artikkelissa viitataan.

    Haluaisin saada selville tutkimusten laadun ja luotettavuuden. Siihen asti pidän tätä, ei tieteellistä artikkelia, täytenä p*skana.

    t: omasta halustaan lapseton

  46. Vinere kommentoi 4 vuotta sitten:

    Tyypillistä!
    ”Tutkimustulos ei miellytä minua, sen täytyy olla väärä tai ainakin väärin tulkittu.”
    Lehden paperiversiossa oli lueteltu kaikki artikkelissa käytetyt tutkimukset, yhteensä noin 20. Sieltä vaan selaamaan. Kerro sitten meillekin mitä löysit, susanna.

  47. esko purola kommentoi 4 vuotta sitten:

    Suomalaiset jotka kuvittelevat pelastavansa maailman jättämällä lapset tekemättä ovat niin lapsenuskoisia itse että tavallaan heillä jo on lapsi, se sisäinen lapsi!

  48. Prip kommentoi 4 vuotta sitten:

    ”Jos lapseton elämäntapa lisää vielä suosiotaan, länsimaiset ihmiset tulevat kuolemaan sukupuuttoon ja tuhoutumaan.”

    Tästä kannattaakin olla huolissaan, sillä lapsettomuus on juurikin se trendi, joka pyyhkäisee yli maailman jokaisen valtion jatkuvasti. Siksi syntyvyys on joka puolella laskussa ja maapallon väkiluku ei nouse koko ajan kiihtyvällä tahdilla!

    Ei kun.

  49. Taisto Änkyräinen kommentoi 4 vuotta sitten:

    Kylläpäs tämä juttu, sinänsä hyvin laadukas, on kolahtanut: melkein 50 primitiivireaktiota heti! Susannalle: googletin kaikki artikkelin jutut ja hyvin löytyivät. Positiivista, että lähteet oli hyvin mainittu ja löytyvät; ei kai Ylkkärin sentään tarvitse mikään tiedelehti olla tuota enemmän.

    Juu, mutta mihin lie hävinnyt se luontainen ihmiseläimen suvunjatkamisvaisto ja rakkauden tarve, kun sinkkuus on vahvasti trendinä? Henkisesti hajonneita ja itseään hajottavia, pyrkyrimäisiä egoisteja? Kyvyttömiä parisuhteeseen? En tiedä, eivätkä hekään.

  50. Kaima kommentoi 4 vuotta sitten:

    Provosoiva artikkeli epäilemättä, mutta antoi hyvää ajattelemisen aihetta.

    Olen itse omasta halustani yksin asuva kolmikymppinen nainen: ei lapsia eikä puolisoa. Elämäni ei ole kuin ”sinkkuelämää”, vaan olen pienestä lähtien vain ollut sitä mieltä, etten halua leikkiä kotia muiden kanssa nyt enkä sitten isonakaan.

    En itse pidä mitään meteliä valinnastani sukulaisten ja ystävien seurassa, mutta kerta toisensa jälkeen se kuitenkin on tahtomattani otettu esille. Vielä tässä vaiheessa minulle hymistellään omahyväiseen sävyyn, että kyllä mieleni vielä muuttuu. Kymmenen vuoden kuluttua varmaan hymistely loppuu ja minuun luodaan sääliviä katseita.

    Kaikkein järkyttävintä mielestäni on se, että erittäin moni perheellinen ja parisuhteellinen itsekin pitää henkilökohtaisia elämänvalintojaan uhrauksena. Kun yksineläjät yrittävät ottaa esiin sen, miten heillä ihan tosiasiallisesti menee muita huonommin taloudellisesti ja vaatii edes valtiota kohtelemaan kaikkia tasapuolisesti mm. tv-luvissa ja asumistuissa, niin vastaiskuna käytetään argumenttia siitä, miten yksineläjä on syyllinen omaan tilanteeseensa, koska on ollut elämänvalinnoissaan niin itsekäs. Mutta mitäpä muuta itsekkyys on kuin oman onnensa tavoittelua.

    Tästä siis tosiaan olisi pääteltävissä, että erittäin monet lapsen ja puolison hankkineet pitävät valintojaan oman onnensa uhraamisena. Sen tiiviin onnellisuusfasadinsa alla, jonka kätköistä yleensä ”säälivät” ylemmyydentuntoisesti meitä omasta tahdostamme yksineläviä ja kiistävät meidän valintojemme pätevyyden.

  51. Lapseton nainen 40+ kommentoi 4 vuotta sitten:

    ”Juu, mutta mihin lie hävinnyt se luontainen ihmiseläimen suvunjatkamisvaisto ja rakkauden tarve, kun sinkkuus on vahvasti trendinä? Henkisesti hajonneita ja itseään hajottavia, pyrkyrimäisiä egoisteja? Kyvyttömiä parisuhteeseen? En tiedä, eivätkä hekään.”

    Mitä tekemistä lapsettomuusvalinnalla on parisuhteen kanssa? Olen ollut onnellisesti saman miehen kanssa kohta 10 vuotta (ja onnellinen tuo mieskin väittää olevansa), vaikka meistä kumpikaan ei lapsia haluakaan.
    Ja samaan aikaan on naisia, jotka ihan vapaaehtoisesti haluavat lapsen mutta eivät miestä.

    Aina on ollut ihmisiä, jotka mieluiten jättäisivät lapset tekemättä, ja myös niitä jotka olisivat mieluiten ilman parisuhdettakin. Aiemmin vain käytännön syistä ja myös vahvasta kulttuurisesta paineesta johtuen näiden toiveiden toteuttaminen on ollut äärimmäisen vaikeaa ellei mahdotonta (varsinkin naisille, jotka ovat länsimaissakin saaneet päättää puolisonvalinnastaan, lisääntymisestään ynnä muista ns. omista asioistaan vasta korkeintaan 50-100 vuoden ajan).

    Ei lapsettomuusvalinnassa ole mitään sen luonnottomampaa kuin lasten haluamisessa, samaa luonnon monimuotoisuuden ilmenemistä ne ovat kuin ihmisten muutkin mieltymykset. Luonto se on meille on nämä tehokkaat aivotkin antanut, joilla voimme miettiä omia elämäntoiveitamme ja muita asioita ennakoivasti eikä vain jälkikäteen, kuten eläimet jotka vain seuraavat kiimaansa ja lisääntyvät sen seurauksena tekemättä asiasta mitään tietoista päätöstä.

    Olkaa onnellisia lapsistanne, te jotka niitä olette halunneet, mutta yrittäkää hyväksyä se FAKTA että joku voi olla aivan yhtä lailla onnellinen lapsettomana, eikä se silti ole mikään ”statement” jolla kritisoidaan teidän valintaanne. Onnellisuus kun on subjektiivinen asia :)

  52. Mies -73 kommentoi 4 vuotta sitten:

    Esko Purola kirjoitti: ”Suomalaiset jotka kuvittelevat pelastavansa maailman jättämällä lapset tekemättä ovat niin lapsenuskoisia itse että tavallaan heillä jo on lapsi, se sisäinen lapsi!”

    Tuskin kukaan uskoo pelastavansa maailman pelkästään omilla valinnoillaan. Tästä huolimatta voi perustellusti uskoa tekevänsä eettisesti oikean valinnan, jos jättää lisääntymättä. Ihmispopulaatio on tällä hetkellä valtaisasti ylisuuri ja voimakkaassa kasvussa (nettolisäys 6,7 miljoonaa kuukaudessa). Pelkästään viimeisen 60 vuoden aikana ihmispopulaation koko on moninkertaistunut. Kun tämän yhdistää ekologisesti kestämättömään länsimaiseen elämäntapaan, pitäisikö vain mennä laput silmillä kohti globaalia tuhoa ja inhimillistä katastrofia, mitään ajattelematta ja näkemättä tarvetta hullun menon muuttamiseen? Tulevaisuus ei välttämättä ole niiden jälkeläisten itsensäkään kannalta kovin valoisa.

  53. väestöräjähdys kommentoi 4 vuotta sitten:

    ”Tuskin kukaan uskoo pelastavansa maailman pelkästään omilla valinnoillaan. Tästä huolimatta voi perustellusti uskoa tekevänsä eettisesti oikean valinnan, jos jättää lisääntymättä. Ihmispopulaatio on tällä hetkellä valtaisasti ylisuuri ja voimakkaassa kasvussa (nettolisäys 6,7 miljoonaa kuukaudessa). Pelkästään viimeisen 60 vuoden aikana ihmispopulaation koko on moninkertaistunut. Kun tämän yhdistää ekologisesti kestämättömään länsimaiseen elämäntapaan, pitäisikö vain mennä laput silmillä kohti globaalia tuhoa ja inhimillistä katastrofia, mitään ajattelematta ja näkemättä tarvetta hullun menon muuttamiseen? Tulevaisuus ei välttämättä ole niiden jälkeläisten itsensäkään kannalta kovin valoisa. ”

    täyttä asiaa!
    Tässä on se viimeinen tabu josta ei saa puhua. Sen sijaan kierrätetään kahvisuodattimia ja uhotaan hehkulampuista. Samaan aikaan tehdään lisää suurkuluttajia tuntematta omantunnon pistostakaan.
    Naurettavaa.

    Lukekaa Linkolan kirjoja. Hän kirjoitti jo 60-luvulla näistä asioista.

  54. Humanisti-äiti kommentoi 4 vuotta sitten:

    Tämä keskustelu on äärimmäisen mielenkiintoinen niin kuin oli artikkelikin. Mitä onnellisuus ylipäätään on? Mehän olemme kaikki onnellisia hyvin erilaisista asioista.

    Entäpä jos onnellisuuden mittarina olisi ollut, miten hyvä ystävä on toiselle ja onko siinä merkitystä sillä, onko lapsia vai ei?

    Olen ikäväkseni joutunut huomaamaan, että mitä pitempään ennen niin herttaiset ystäväni ovat asuneet yksin lapsettomina, sitä joustamattomampia heistä on tullut sopimaan yhtään mitään tai ottamaan muita huomioon. Heidän ehdottomuutensa kasvaa vuosi vuodelta, ja se on pelottavaa. Tämä voi tietysti koskea vain omia ystäviäni, mutta mietin, mahtaako lapseton aikuinen olla osasyy lapsia saaneen aikuisen epäonneen siinä missä muut ulkoiset seikat, joita tutkijat näyttävät mitanneen. Ainakin omaan onnellisuuteen vaikuttaa suuresti, ehtivätkö ystävät tavata. Vaikka saisin lasten menoilta vapaita järjestettyä, lapsettomien aikataulut ovat yleensä niitä, joissa ei ole neuvotteluvaraa.

    Toinen mitä jäin miettimään on kysymys, miten lapseton voisi edes arvioida onnen määrää, jota oma lapsi tuottaa? Miten tutkijat ovat pystyneet vertaamaan tunnetta sellaisen ihmisen onnellisuuteen, joka ei edes tiedä, mistä on kyse?

    Minä tiedän, mitä on onni ennen lapsia ja millaista on lasten kanssa. Miten lapseton pystyisi arvioimaan kyseistä onnentunnetta jollain asteikolla? Onko se tutkimuksissa rinnastettu millaiseen lapsettoman onnen tunteeseen?

    Kuvittelin itsekin tietäväni, kun en lapsia halunnut aluksi, miltä tuntuisi saada omia lapsia. Ei sitä vain voi millään tuntea ennakkoon. Lasten tuottaman onnellisuuden tunnetta on mahdoton verrata mihinkään muuhun – ja minulle se on ollut parempi tunne kuin mikään, jonka olen kokenut ennen lapsiani.

    Teekkari-isukin kanssa olen samaa mieltä. Ratkaisemme todella paljon omalla asennoitumisella, miten onnelliselta elämä tuntuu. Jos ei halua lapsia, niin kokee olevansa onnnellisempi lapsettomana. Jos on saanut lapsia, niin kokee olevansa onnellisempi lasten kanssa kuin ilman lapsia. Ei sen pitäisi olla keneltäkään pois eikä ole olemassa mitään ”oikeaa” tai vähemmän itsekästä ratkaisua.

    Olen äiti. Välillä onnellinen ja välillä onneton niin kuin miehenikin. Lapset ovat minulle tärkeintä maailmassa ja koetamme elää elämäämme niin, että olisimme kaikki yhdessä onnellisia. Verotuksen vuoksi taloudellinen tilanteemme on kurja, koska suhteessa perheenjäsenten lukumäärään rahaa on vähemmän kuin lapsettomilla ystävilläni ja välillä on aika tiukkaa jo talouden vuoksi. Silti heillä on minun näkökulmastani vähemmän kuin minulla. Ajattelen kuitenkin vain omaa elämääni – en vaihtaisi heidän tilalleen niin kuin tuskin hekään vaihtaisivat minun tilalleni.

    Äitini ja isäni nauttivat isovanhemmuudesta, ja minä nautin mieheni kanssa tavasta, jolla lapset opettavat joka päivä katselemaan maailmaa eri näkökulmasta. Siinä on onnea, joka painaa paljon enemmän kuin huolet ja riidanaiheet, joita mahtuu toki niitäkin – ja osa vain ja ainoastaan lasten vuoksi.

    Jos tutkimuksessa laittaisin rastin 10:een kysymykseen, että olen yhteensä 7 kohdassa onnettomampi kuin lapseton, millainen painoarvo voitaisiin laittaa niille 3 kohdalle, joissa olen onnellinen tavoilla, joiden merkityksellisyyttä lapseton ihminen ei voi tietää – eikä tutkijakaan, jos ei kysynyt. Ehkä vastaukseni vuoksi merkittäisiin tutkimustulos, että lapsia saanut on onnettomampi kuin lapseton, ja sen jälkeen siitä kirjoittaisivat lehdet.

  55. lapseton neiti kommentoi 4 vuotta sitten:

    Ei minun tarvitse hankkia koiraa, insinöörin papereita, vihreää sohvaa tai huvilaa Espanjasta tietääkseni ettei sellainen tee minua onnelliseksi. Kyllä ihminen voi tietää mistä tulee onnelliseksi tai on tulematta ilman kokeilemista, sitä paitsi eiköhän jokaisella aikuisella sen verran kokemusta lapsista ole jotta osaa arvioida. Minä olen hoitanut useita lapsia, osaa jopa vuosia. Lapset on ihan kivoja kunhan ne voi illan päätteeksi ojentaa äidilleen ja lähteä omaan hiljaiseen kotiin missä kukaan ei vaadi mitään. Se on minulle puhdasta onnea. Voit ylistää tuota jumalaista äitiyden onnea minulle vaikka tunteja, mutta minä en näe siinä mitään onnellista, ahdistavaa lähinnä.

    Kerrassaan kamalaa jos marttyyri äidit eivät olekaan onnellisempia kun itsekkäät bilettävät pinnalliset joustamattomat uraa luovat lapsettomat. Tuo pyhä-äitiys, tuo lasten ehdoton rakkaus, voima jolla jaksaa mitä vain ja valtava henkinen kasvu jonka avulla oppii vaikka presidentiksi! Järkyttävää ettei sellainen ihminen olekaan maailman onnellisin! Tutkimus on varmasti aivan paska, koska äitiys nyt on vain jotain maallista suurempaa!

  56. Lapseton nainen 40+ kommentoi 4 vuotta sitten:

    ”Toinen mitä jäin miettimään on kysymys, miten lapseton voisi edes arvioida onnen määrää, jota oma lapsi tuottaa?”

    En nyt jaksa lähteä kaivamaan faktoja tarkemmin, mutta uskoisin että noita tutkimuksia on tehty onnellisuuspistekyselyinä. Niissä EI siis olla kyselty ”Tekivätkö lapsesi sinut tänään onnettomaksi?” vaan jotain semmoista kuin ”Miten onnelliseksi [ylipäätään] olet tuntenut itsesi tänään asteikolla 1-10, jossa 1 on erittäin onneton ja 10 täydellisen onnellinen?”

    Samoin lapsettomalta ei ole kysytty: ”Miten onnelliseksi lapsettomuutesi sinut tänään teki?” Eikä varsinkaan ”Miten onnellinen KUVITTELISIT olevasi tänään, jos sinulla olisi lapsi?”

    Kyse on siis elämän YLEISESTÄ onnellisuuden tunteesta, jossa ei tarvitse miettiä omaa elämäänsä verrattuna jonkun toisen elämään, ja joka lapsettomilla näyttää KESKIMÄÄRIN olevan korkeampi. Eikä tämä tarkoita, etteikö suurin osa vanhemmista rakastaisi lapsiaan yli kaiken, eivät vaihtaisi heitä mihinkään jne. Lapset varmasti antavat vanhemmilleen valtavia rakkauden ja onnellisuuden hetkiä, mutta ehkä lasten tulo elämään syö sitten jotain muita onnellisuuteen vaikuttavia juttuja (esim. aiheuttamalla väsymystä ja stressiä jotka puolestaan lisäävät riitelyherkkyyttä puolison kanssa, vie aikaa omilta virikkeiltä, riittämättömyyden tunteita, turhautumista jne).

    Lapsettomille toistellaan joka puolella tuota ”Et voi tietää mitä menetät”. Onko oikeasti niin vaikea käsittää, että vaikka tietäisi lasten olevan vanhemmilleen äärettömän rakkaita, niin siitä huolimatta joku ei HALUA tuota kokemusta, vaan kaipaa ihan toisenlaisia kokemuksia? Ei se silloin ole mikään menetys.

  57. Kristiina kommentoi 4 vuotta sitten:

    ”Toinen mitä jäin miettimään on kysymys, miten lapseton voisi edes arvioida onnen määrää, jota oma lapsi tuottaa? Miten tutkijat ovat pystyneet vertaamaan tunnetta sellaisen ihmisen onnellisuuteen, joka ei edes tiedä, mistä on kyse?

    Minä tiedän, mitä on onni ennen lapsia ja millaista on lasten kanssa. Miten lapseton pystyisi arvioimaan kyseistä onnentunnetta jollain asteikolla? Onko se tutkimuksissa rinnastettu millaiseen lapsettoman onnen tunteeseen?”

    Kyseisissä tutkimuksissa ei ole pyydetty lapsettomia ihmisiä miettimään, olisivatko he onnellisempia jos heillä olisi lapsia. Sehän olisi aivan järjetön lähtökohta!

    Kyseisissä tutkimuksissa on esim. pyydetty ihmisiä arvioimaan, miten he itse juuri milläkin hetkellä kokevat tilansa. Ovatko onnellisia vai eivät? Ja lapsettomilla ihmisillä oli noita onnen tuntemuksia useammin päivän aikana.

    Tai on pyydetty pariskuntia merkitsemään muistiin jokainen riitansa kahden viikon ajalta. Tulos: lapsettomat pariskunnan riitelivät harvemmin.

    Ja niin edelleen.

    Kyse on siis hyvin subjektiivisten asioiden mittauksesta; miltä kenestäkin ihmisestä TUNTUU.

    Kun vapaaehtoisesti lapsettomana nelikymppisenä, yli 10 vuotta naimisissa olleena mietin omaa elämääni, niin jos saisin esim. tuollaisen laskurin, jota napsauttaa joka kerta kun on onnellinen ja tyytyväinen olo, niin kyllä niitä napsautuksia tulisi päivittäin melkoinen joukko. En mieti lapsettomuuttani juuri koskaan; se on niin olennainen osa minua ja elämääni. En mieti sitäkään että ”kas, juuri minä satunkin olemaan vihreäsilmäinen, onpas kiehtovaa. Millaistahan elämä olisi ruskeasilmäisenä?”

    Joskus lapsettoman elämäni kristallisoituu kirkkaammin; esim. tänään kun kysäisin työkaverilta (3-vuotias lapsi ja 10 kuukauden ikäinen) miten oli viikonloppu mennyt ja hän sanoi että tietysti täysin lasten ehdoilla, ja hän odottaa joulua aivan älyttömästi koska silloin tulevat hänen vanhempansa kylään ja joku muu huolehtii lapsista. Se kaihoisa huokaus ”Haluan vain mennä johonkin moneksi tunniksi ja olla ihan vaan YKSIN” kyllä sai tuntemaan jälleen kiitollisuutta omista valinnoistani.

    No okei, silloin tällöin

  58. oman elämänsä hallitsija kommentoi 4 vuotta sitten:

    Artikkelin pointti oli mielestäni herättää kysymyksiä siitä miksi lapselliset pariskunnat ovat onnettomampia kuin lapsettomat ja miten heidän onnellisuuttaan voitaisiin lisätä, ei alkaa tapella siitä onko ylipäätään kannattavaa hankkia lapsia. Kaikkien tulisi pystyä olemaan onnellisia siitä huolimatta, lisääntyvätkö vai eivät.

    teekkari-isukilla on minustakin hyvä näkökulma. Se, miten lapsiinsa suhtautuu on tosiaan omasta asennoitumisesta kiinni, oli yhteiskunnan suosimat arvot sitten millaiset tahansa. En ylipäätään ymmärrä miksi ihmiset tyytyvät elämään onnetonta tai liian stressaavaa elämää eivätkä pysähdy miettimään, miten saisivat elämästään onnellisemman. Oli lapsia tai ei, niin kyllä jokainen pystyy muokkaamaan elämäänsä ja vaikuttamaan paljonkin siihen minkälaista se on ja miten sen kokee. Totta kai myös yhteiskunnan tuki on tärkeää, mutta ehkä merkityksellisempi onnettomuuden aiheuttaja on se, että ihmiset tuntuvat keskittyvän ennemmin niihin negatiivisuuksiin kuin iloitsevan hyvin olevista asioista, ja tekevän ikävistä asioista vielä ikävämpiä kuin mitä ne ehkä oikeasti olisivat.

    Jos itse hankin joskus lapsia, niin aion ainakin panostaa myös sekä parisuhteeni että itseni hyvinvointiin ja tehdä arjesta sellaisen, että saan toteuttaa itseäni mahdollisimman mielekkäällä tavalla. Tosin minulla on jo valmiiksi sellainen asenne, että toisen parhaaksi toiminen ei välttämättä ole itseltäni mitään pois, eikä lasta myöskään tarvitse totuttaa ajatukseen etteikö esimerkiksi vanhempia tarvitsisi ottaa myös huomioon.

    Niin ja minkälaisessa tuttavapiirissä te lapsettomat, jotka koette epähyväksyntää valintaanne kohtaan, oikein elätte? Itselleni ei näin äkkiseltään tule mieleen ketään tuttua, jonka mielestä kaikkien tulisi hankkia lapsia, eikä sellainen ole mielestäni yleisestikään enää nyky-yhteiskunnan suhtautuminen. Lapsia hankkivat ne jotka haluaa, mutta nykyään on ihan yhtä luonnollista pysyä lapsettomanakin.

  59. Erkki kommentoi 4 vuotta sitten:

    Oma neljän lapsen äitini sanoi aikanaan, että lapsia pitää tehdä vain puhtaasti itsekkäästä ”mä haluun” -syystä, koska muuten heitä ei jaksa hoitaa ;) .

    Sekä vapaaehtoisesti lapsettomien että vapaaehtoisesti lapsellisten on turha perustella valintaansa järkisyillä, koska loppujen lopuksi tossa asiassa tärkein syy päätökselle on tunne. Eikä siinä ole mitään pahaa.

  60. ipode kommentoi 4 vuotta sitten:

    Tehkää ihan mitä haluatte. Miikalle ja Tiinalle vaan vinkiksi, että tuo ekologinen perustelu on niin väsynyt, niiiin väsynyt.
    Jos ette halua kakaroita, niin ketä kiinnostaa.

    Pääasia että ette kitise kun muut kuskaavat taaperoita kuluttamaan ja etelänmatkoille.

    Mutta nauttikaa toki paremmasta omatunnosta.

  61. Lapseton nainen 40+ kommentoi 4 vuotta sitten:

    Niin, ekologinen vouhotus on tietenkin ihan turhanpäiväistä ja snobbailevaa itsetärkeilyä. Mitä välii, kulutettavaksi tää maapallo on tehty!
    Aika jännää että ne jotka niitä tulevia sukupolvia tekevät, tuntuvat suorastaan halveksivan niitä, joiden valinnat lisäävät edes hitusen mahdollisuutta, että tulevilla sukupolvilla olisi vielä elämisen edellytyksiä tällä pallolla.

    En haluaisi uskoa sitä väitettä, että ihmisen maailmankuva tuppaa kapenemaan vain vauvankokoiseksi (ja nimenomaan sen ikioman vauvan) hänen lisääntyessään, mutta tuollaiset ipoden kaltaiset kommentit valitettavasti osoittavat vähän toiseen suuntaan.

    • minni kommentoi 9 kuukautta sitten:

      Minun mielestä maapalloa ei ole tehty kulutettavaksi. Mielestäni kaikki on tehty siten että kiertokulku toimii ja olentojen on hyvä siinä elää. Maapallon suurin tuholainen, ihminen, sekoittaa kiertokulun perusteellisesti ja vain siksi, koska on äärimmäisen lapsellinen olento! Tyhmän utelias ja vastuuntunnoton.

  62. lapsellinen kommentoi 4 vuotta sitten:

    Hyvä artikkeli, joka valotti lastenhankinnan monia puolia. Itse epäilen, että länsimaissa tuo onnellisuuden väheneminen liittyy valinnanmahdollisuuksien määrään: ihminen voi elämässään tehdä liki mitä tahansa, edetä uralla, matkustaa, olla sosiaalinen ja tehdä paljon asioita. Ja tätä kaikkea meiltä myös odotetaan – jos et ole töissä, matkustele tai muuten osallistu osaltasi yhteiskunnan menoon, sinua katsotaan kieroon. Lapset vievät tähän käytettävissä olevasta ajasta suuren osan, ja pieninä myös syövät energiaa kun väsymys saattaa painaa. Koemme siis, ettemme voi ”toteuttaa itseämme” täysipainoisesti, kun emme voi tehdä kaikkea sitä mitä teoreettisesti voisimme ilman lapsia tehdä.

    Käytännössä monella se aika taitaa silti mennä television katsomiseen. teekkari-isukki kuulosti kovasti samalta kuin omat ajatukseni – itselleni tulee toinen lapsi pian, mutta en aio luopua (kuin toki jonkinmittaisen loman ajaksi) töistä tai monesta muustakaan asiasta. Karsia silti pitää.

    Oma filosofiani lasten kanssa mukailee vanhaa vitsiä rosvosta jolle poliisi huikkaa ”määrää sinä suunta, minä määrään vauhdin.” Voit edelleen tehdä myös näitä elämän muita tärkeitä asioita, mutta niiden tahti on hitaampi ja määrällisesti joutuu karsimaan. Kun siihen ajatukseen sopeutuu, elämä tuntuu taas vähän erilaiselta. :)

  63. Mies -73 kommentoi 4 vuotta sitten:

    Erkki kirjoitti: ”Sekä vapaaehtoisesti lapsettomien että vapaaehtoisesti lapsellisten on turha perustella valintaansa järkisyillä, koska loppujen lopuksi tossa asiassa tärkein syy päätökselle on tunne.”

    En voisi olla enempää eri mieltä. Lasten tekemättä jättäminen on hyvin helppo perustella lukuisilla järkisyillä (joita on lueteltu iso liuta esimerkiksi yllä olevissa lukijakommenteissa), kun taas lasten tekoon ajavat tunne- eivätkä järkisyyt.

    Lapsista huolehtiminen vaatii vanhemmilta valtavan ajallisen, taloudellisen ja vaivannäköpanostuksen. On helppo perustella ihan alkeellisellakin järjellä itselleen, että tuota ylimääräistä panostusta ei tarvitse antaa, kun jättää lapset tekemättä. Lasten tekemiseen taas ei (meidän yhteiskunnassamme) uskottavia järkisyitä ole olemassa, vaan siinä on kysymys tunneratkaisusta ja totunnaisen kaavan noudattamisesta.

  64. ninaTT kommentoi 4 vuotta sitten:

    Mulla olis muutama valittu sana tämmöisistä ”tutkimuksista” pienen lapsen yksinhuoltajana…

    Suurin osa työssäkäyvistä kokee, että he haluaisivat enemmän vapaa-aikaa. He menevät töihin vaikkei huvittaisi ja tekevät siellä joskus asioita joista eivät pidä. Hyvin harva kuitenkaan ryhtyisi työttömäksi vaikka työttömyysrahoilla voisi elää. Hyvin harva tekee töitä oikeasti vain sen vuoksi, että siitä saa rahaa. Suurinta osaa kiinnostaa oma ala, he saavat rikkaita kokemuksia, mahdollisuuksia tutustua erilaisiin ihmisiin ja tehdä jotain merkityksellistä. Parhaiten työssään viihtyy terve ja tasapainoinen henkilö joka on kiinnostunut alastaan. Eniten työstä pidetään silloin, kun saadaan vaikuttaa työaikoihin ja -tehtäviin.

    Lapsi, varsinkin pieni sellainen, teettää paljon töitä. Jopa vuorokauden ympäri. Moni vanhempi kokee, että he tarvitsisivat enemmän lapsetonta aikaa. He tekevät lastensa vuoksi paljon sellaista, josta eivät pidä erityisemmin. Kuitenkaan harva luopuisi lapsestaan kokonaan, vaikka ilmankin olisi ”kivaa”. Lapsen onni aiheuttaa vanhemmassa suuren onnellisuuspuuskan jota ei lapsettomana edes osannut kuvitella. Ei ainakaan osannut kuvitella, että niitä onnellisuuspuuskia tulisi monta kertaa päivässä, monta kertaa tunnissa! Lapsen kanssa on mahdollisuus tehdä jotain merkityksellistä, saada rikkaita kokemuksia ja jopa tutustua sellaisiin ihmisiin, joihin ei muualla törmäisi. Onnellisimpia ovat sellaiset vanhemmat, joilla on tukeva turvaverkko jolta saa apua tarvittaessa, ihmisiä, jotka voivat jakaa lastenkasvatusta ja tarjota vanhemmille mahdollisuus myös lapsettomaan aikaan. Onnellisimpia vanhempia ovat sellaiset, joilla on vahva ja terve suhde lastensa kanssa ja jotka osaavat kasvattaa lapsiaan hyvin.

    Se, että vertaa television katselun tuottamaa iloa siihen, miltä oma lapsi tuntuu, kertoo minun mielestä tunne-elämän köyhyydestä. Minäkin pidän television katselusta ja tekisin sitä mielelläni enemmän kuin nykyään. Mutta. Jos minulle tarjottaisiin mahdollisuus laittaa lapsi hoitoon 10-20 h viikossa jotta voisin katsella televisiota, niin kieltäytyisin. En siksi, että pelkäisin mitä muut ajattelevat, vaan siksi, että se ei todellakaan olisi sen arvoista. Jos joku sen sijaan tarjoutuisi ottamaan lapseni hoitoonsa esimerkiksi tunniksi viikossa jotta voisin katsella telkkaria, niin se sopisi vallan mainiosti :) Tosin käyttäisin sen ajan silti mieluummin opiskeluun tms :D Mutta siis näin esimerkin kannalta…

    Lapsen tuoma onnellisuus ei ole sitä, että yhtäkkiä arki on helpompaa, tasaisempaa tai ”kivempaa”. Arki on hankalampaa, tunteet pomppivat lattiasta kattoon ja joskus tuntee olonsa riittämättömäksi. Kuitenkin se on niin paljon merkityksellisempää ja lapsen hymyn tai kosketuksen tuoma hyvänolon tunne tuhat kertaa vahvempi kuin se telkkarin katselu tai baari-ilta, että se on sen arvoista.

  65. Lapseton nainen 40+ kommentoi 4 vuotta sitten:

    ”Lasten tekemättä jättäminen on hyvin helppo perustella lukuisilla järkisyillä (joita on lueteltu iso liuta esimerkiksi yllä olevissa lukijakommenteissa), kun taas lasten tekoon ajavat tunne- eivätkä järkisyyt.”

    Mutta jos tulee se tunne, että haluaa lapsia, aika harvalla ne järkisyyt estävät lapsen tekemistä. Eikä pidäkään (paitsi tietysti jos oma elämänhallinta on kokonaan kadoksissa, mutta tällaiset ihmiset harvemmin muutenkaan käyttävät järkeään).

    Samoin lapsen tekemättömyyden perimmäinen syy on useimmilla vain ja ainoastaan se, että ei tunne haluavansa lapsia. Eikä muuta syytä tarvitakaan, vaikka usein sitä kyllä kysellään.

    ”Kuitenkin se on niin paljon merkityksellisempää ja lapsen hymyn tai kosketuksen tuoma hyvänolon tunne tuhat kertaa vahvempi kuin se telkkarin katselu tai baari-ilta, että se on sen arvoista.”

    Et nyt tajua yhtä perusteellista seikkaa. Jos joku lähtökohtaisesti ei halua lapsia, hän katselee mieluummin vaikka maalin kuivumista kuin tekee sen lapsen, riippumatta siitä mitä lasten tekeminen on SINULLE antanut ja minkä arvoista se SINULLE on. Mitään absoluuttisia arvoja ei ole olemassa, vaan luomme ne itse.

    Jos ei halua lapsia, lapsen teko siis puuttuu kokonaan ”To do” -listalta, eikä siten että se on siellä jossain, mutta vain jää telkkarin katsomisen ja uraputkessa porhaltamisen perään.

  66. Anni kommentoi 4 vuotta sitten:

    Mahtavat sitten tahattomasta lapsettomuusta kärsivät olla onnensa kukkuloilla? Mun mielestä on harhaanjohtavaa verrata lapsiperheen vanhempien onnellisuutta valittuun lapsettomuuteen, joka monien kohdalla on kaiken lisäksi lasten hankintaa edeltävä. Halu saada ja kasvattaa lapsia on voimakas vietti ja – kuten tekstissäkin todetaan – vaikeuksista huolimatta palkitseva kokemus. Niinpä parempi vertailukohta olisi tahattomasta lapsettomuudesta kärsivät. Kummalla mahtaakaan olla parempaa edes se elämän nautittavuuṣ?? Ylipäänsä mun mielestä onnellisuuden kokemukseen kuuluu myös se pitkän aikavälin takautuva onni, joka syntyy palkitsevan työn tekemisestä. Ja kuten tekstissä todettiin, jos palkitsevuus huomiodaan, eivät lapset tee elämästä onnetonta.

    Minä koen, että lapsen hankinta oli yksi elämäni todella hyvistä ratkaisuista – kaikesta vaivasta, parisuhteen venymisestä ja muusta huolimatta. Se taaperon riemukas välitön nauru ja innokas juoksu halaamaan äitiä, se on jotain mittaamatonta, joka auttaa jaksamaan uhman, kränän ja ajanpuutteen. Toki hyvä vastavuoroinen parisuhde, osataan heti ratkoa syntyvät ongelmat, on yksi keskeinen jaksamisen auttaja.

  67. No voi nyt jestas kommentoi 4 vuotta sitten:

    ”Mahtavat sitten tahattomasta lapsettomuusta kärsivät olla onnensa kukkuloilla?”

    Olipa karmiva kommentti. Jos valitsee lapsettomuuden siksi että ei halua lapsia, se on todellakin aivan eri asia kuin se että haluaisi kovasti lapsia mutta ei saa. Ensimmäinen on omaehtoinen valinta joka tuottaa myönteistä elämänhallinnan tunnetta (ja siten myös todennäköisesti lisää onnellisuutta), jälkimmäinen on kokijalleen syvä tragedia.

    Eikä tutkimuksissa väitetty että lapsia tehneet olisivat jotenkin erityisen onnettomia, he vain ovat KESKIMÄÄRIN hiukan VÄHEMMÄN onnellisia kuin lapsettomuuden valinneet. Eivät nuo ”Minä ainakin!” -inttämiset muuta tutkimustuloksia mihinkään suuntaan, ja sitä paitsi yhtä lailla te ette voi tietää miten onnellinen vapaaehtoisesti lapseton – joka siis ei äitiyden/isyyden kokemusta edes kaipaa, eikä siten kärsi mistään ”menetyksestä” – voi parhaimmillaan olla.

    ”Ylipäänsä mun mielestä onnellisuuden kokemukseen kuuluu myös se pitkän aikavälin takautuva onni, joka syntyy palkitsevan työn tekemisestä.”

    Juu, mutta kun vapaaehtoisesti lapseton ei lähtökohtaisesti koe lasten tekemistä [omalla kohdallaan] palkitsevaksi työksi. Työksi kylläkin, epäilemättä ;)

  68. Satu kommentoi 4 vuotta sitten:

    Lienee lopultakin niin että lapsen saaminen on elämän tarkoitus. Vai mikähän muu se mahtaisi olla?
    Haluttomuus lapsentekoon on sellainen piirre joka lajin säilymisen kannalta ei tietenkään kannata. Siksi lapsettomat kuolevat sukupuuttoon ja jäljelle jäävät jatkavat evoluution huipentumista.
    Jos olet huolissasi liikakansoittumisesta lapsenteon seurauksena, kannattaa tehdä tosiaan vain yksi lapsi toisen samalla lailla ajattelevan kanssa, silloin kahdesta tulee yksi ja niin edelleen toivoen tietysti että ainoa lapsi jatkaa samaa politiikkaa. Tai sitten lopettaa oma elämä mahdollisimman pian tältä pallolta varoja turhaan tuhlaamasta.

    Kun rakkaan kumppanin kanssa on luonut uutta elämää, on vaikea keksiä sille vertaa vetäviä asioita. Tietenkin lapsi ottaa parisuhteesta veronsa, mutta tämän lopputuloksena koen että lapsi sitoo suhteen osapuolia tiukemmin yhteen, koska en voi kuvitella miten mikään asia voi olla täysjärkiselle ihmiselle rakkautta, elämää tai kuolemaa suurempi.
    Juuri näiden parisuhde- ja kasvatusvaikeuksien takia osaa arvostaa pieniäkin onnistumisia. Sisäinen tyhjyyden tunne katosi ainakin minulta lapsen myötä.
    Lapsi antaa elämälle ja parisuhteelle perspektiiviä; se pysähdyttää niin että elämänsä näkee ihan uusin silmin. Lapsen kasvattaminen tekee aikuisen toiminnasta usein tasapainoisempaa, inhimillisempää ja empaattisempaa.
    Lapsi kasvattaa tervettä aikuista kuten aikuinen lasta. Kasvaminen ei ole kivutonta kummallekaan, mutta kyllä siinä molemmat viisastuvat väkisinkin.

  69. Lapsi harkinnassa kommentoi 4 vuotta sitten:

    Olen mielenkiinnolla lukenut näitä kommentteja. Eräs asia kuitenkin mietityttää. Lapselliset ovat olleet sitä mieltä, että lapsi on tuonut elämään onnea, sisältöä yms.

    Tätä palstaa ei taida lukea ollenkaan ne vanhemmat, joilla on lapsen kanssa ollut erityisen vaikeita hetkiä. Tarkoitan ns. haasteellisia lapsia (adhd, cp-vamma tms.) Tai sitten nuorta joka on sortunut huumeisiin tai on ollut muuta vastoinkäymistä.

    Olisi kiva kuulla kommentteja, että miten pieninä ne onnen muruset silloin ovat vai onko niitä ollenkaan.

  70. No voi nyt jestas kommentoi 4 vuotta sitten:

    ”Lienee lopultakin niin että lapsen saaminen on elämän tarkoitus. Vai mikähän muu se mahtaisi olla?”

    Se, minkä tarkoituksen itse kukin omalle elämälleen valitsee. Tähän kysymykseen ei ole mitään tyhjentävää, universaalia vastausta – biologinen imperatiivi on vain yksi näkökulma, ja lisäksi ihmiset ovat laumanisäkkäitä, joille ei ole mitenkään epätavallista että jokainen yksilö ei lisäänny (muilla eläimillä toki eri syistä kuin tietoisena valintana, mutta silti).

    ”Sisäinen tyhjyyden tunne katosi ainakin minulta lapsen myötä.”

    Tämä on hyvä ja hieno asia, kunhan et oleta, että se tarkoittaa samaa kuin että kaikki lapsettomat olisivat sisältä tyhjiä.

  71. Mies -73 kommentoi 4 vuotta sitten:

    65/ninaTT kirjoitti: ”Se, että vertaa television katselun tuottamaa iloa siihen, miltä oma lapsi tuntuu…”

    Minulla meni kyllä ohi, että kuka tuollaista vertailua on tehnyt. Tekstihaulla en ainakaan löytänyt artikkelista enkä kommenteista.

    66/Lapseton nainen 40+ kirjoitti: ”Mutta jos tulee se tunne, että haluaa lapsia, aika harvalla ne järkisyyt estävät lapsen tekemistä.”

    Myös omat havaintoni tukevat tätä käsitystä.

    ”Samoin lapsen tekemättömyyden perimmäinen syy on useimmilla vain ja ainoastaan se, että ei tunne haluavansa lapsia.”

    Tai kuten itse muotoilisin, koska minulla ei ole lapsen hankkimiseen ajavaa tunnetta, käännyn järjen puoleen ja jätän lisääntymättä. Mutta rehellisyyden nimissä, ajatus lapsen saamisesta olisi myös tunnetasolla ahdistava.

    67/Anni kirjoitti: ”Halu saada ja kasvattaa lapsia on voimakas vietti”

    Tämä onkin mielenkiintoinen väite. Lajin lisääntymiseen riittää yleensä sukupuolivietti eli seksuaalisuus. Ihminen on kuitenkin kehittänyt ehkäisyvälineet. Onko lajeilla, tai ainakin ihmisellä, siis sukupuolivietin lisäksi olemassa myös erillinen lisääntymisvietti? Olen sitä paljon pohtinut.

    ”69/Satu: Lienee lopultakin niin että lapsen saaminen on elämän tarkoitus.”

    Yleinen väite, jota ei ilmeisesti useimpien mielestä tarvitse mitenkään edes perustella.

    ”Haluttomuus lapsentekoon on sellainen piirre joka lajin säilymisen kannalta ei tietenkään kannata.”

    Tällä hetkellä ylikansoitetussa maailmassa, tämä piirre nimenomaan edistäisi lajin säilymistä – puhumattakaan planeetan muista lajeista, joita koettelee ihmisen aikaansaama sukupuuttoaalto.

    ”Jos olet huolissasi liikakansoittumisesta lapsenteon seurauksena, kannattaa tehdä tosiaan vain yksi lapsi”

    Yksi on parempi kuin kaksi. Nolla on parempi kuin yksi, ekologiselta kannalta ajatellen.

    ”Tai sitten lopettaa oma elämä mahdollisimman pian tältä pallolta varoja turhaan tuhlaamasta.”

    Tämä ei liene sinustakaan enää kohtuullinen pyyntö?

    ”en voi kuvitella miten mikään asia voi olla
    täysjärkiselle ihmiselle rakkautta, elämää tai kuolemaa suurempi.”

    Annat nyt ymmärtää, että rakkaus, elämä ja kuolema eivät olisi lapsettomuuden valinneelle tärkeitä tai että nämä asiat eivät häntä koskettaisi. En nyt aivan ymmärrä.

    ”Sisäinen tyhjyyden tunne katosi ainakin minulta lapsen myötä.”

    Itse lapsettomana en koe sisäistä tyhjyyttä. Parisuhteeni, perhe- ja ystävyyssuhteet ja lukuisat harrastukset ja mielenkiinnon kohteet (joita maailma on täynnä), antavat elämään sisältöä ja merkitystä enemmän, kuin pystyn käytettävissä olevan ajan puitteissa käsittelemäänkään.

  72. tanttara kommentoi 4 vuotta sitten:

    olen ensimmäistä kertaa onnellinen kun asun yksin.en kaipaa miestä enkä lapsia.lapset ovat kauhistus.hyvä jos jaksan enkä jaksakaan itsestänikää huolehtia niin vielä jotain ukonkörilästä katsoa räksyttämässä ja lapsia siinä mekastamassa.ei kiitos.nainen 36v.

  73. Minni kommentoi 4 vuotta sitten:

    Lapsi harkinnassa kirjoitti: ”Tätä palstaa ei taida lukea ollenkaan ne vanhemmat, joilla on lapsen kanssa ollut erityisen vaikeita hetkiä. Tarkoitan ns. haasteellisia lapsia (adhd, cp-vamma tms.) Tai sitten nuorta joka on sortunut huumeisiin tai on ollut muuta vastoinkäymistä.”

    Meidän lapsella ei ole mitään vakavampaa sairautta tai vammaa, mutta tuntemattomasta syystä lapsi huusi ensimmäiset 3kk mustana aukkona pahimmillaan yli puolet vuorokaudesta, ja käytännössä kaiken hereilläoloaikansa. Hyvänä päivänä suoraa huutoa oli noin 5 tuntia ja loppuaika vain pientä kitinää, huonona päivänä lapsi huusi jopa 10 tuntia putkeen, kunnes täysin rättiväsyneenä nukahti tunniksi jatkaakseen taas huutoa. Ehkä oli koliikkia kun onneksi kuitenkin meni ohi, mutta ei sitä koliikiksi kuitenkaan diagnosoitu, kun huuto ei ollut säännöllisesti joka ilta samaan aikaan.

    Kyllä tuli kaduttua koko lapsen ”hankkimista” useampaan kertaan. Olimme fyysisesti ja henkisesti aivan lopussa, väsyneitä, ahdistuneita ja pelkokin oli kova (kun ei kukaan tiennyt miksi lapsella oli niin kovat kivut). Myös pettyneitä ja vihaisia – ei lapselle, vaan sille tilanteelle.

    Useamman kerran sain kuulla jotain typeriä kommentteja tyyliin ”luulitko sitten, ettei lapset ikinä itke”, kun rohkaistuin kertomaan, että ei ole meidän vauvaperhe-elämä pelkkää vaaleanpunaista pumpuliunelmaa. Ei, en luullut, mutta enpä kuitenkaan odottanut, että huutoa on liki jatkuvasti. Muut keräilivät vauvoiltaan ihania hymyjä, me nautimme hymyttömistäkin hetkistä, jolloin vauva oli hereillä huutamatta suoraa huutoa. Ei niitäkään liikaa ollut. Katsottiin kuin halpaa makkaraa, kun sanoin että ei mene ihan putkeen.

    Noh, nyt lapsi on iloinen ja vauhdikas 2-vuotias. Uhmaa ajoittain kovasti, mutta muun ajan on iloinen hurmuri. Mun mielestäni lapsi paranee koko ajan, kun kommunikointi helpottuu ja pystyy oikeasti tekemäänkin kaikenlaista lapsen kanssa.

    Välillä kyllä nolottaa se, miten olen valittanut arjen raskautta, kun kuitenkin on perheitä, joissa lapsella on vakava vamma, eikä arkeen ole ehkä ikinä tulossa helpotusta. Mutta silti koen, että pitää olla oikeus sanoa ääneen myös se, että todentotta olisin voinut vaihtaa monta päivää pois.

  74. Tuleva äiti, entinen "ikisinkku", maailmanpelastaja ja journalisti kommentoi 4 vuotta sitten:

    Ensimmäisenä haluan onnitella jutun kirjoittaneita toimittajia: te ainakin olette onnistuneet täydellisesti työssänne! Minulla ei ole mitään valittamista jutusta sinällään: sehän nojaa tutkimukseen, jonka toimittajat nostivat provosoiden ja hyvin esille, osuen ajankohtaiseen sekä polttavaan aiheeseen.

    Se mikä mielestäni on jutun ydin tässä, ovat nämä tutkimukset, jotka mielestäni on tehty liian yksipuolisesti. Oikeastaan, liian lyhyellä tutkimusvälillä mitaten vain tämän hetkistä onnea. Kuten joku osuvasti totesi: harvan elämä (valitsipa kuinka hyvänsä) on päivittäistä onnea tai sen tavoittelua. Tarkoitus on kai olla keskimäärin ja pidemmällä aikavälillä onnellinen? Elämä kun on aina täynnä ylä- ja alamäkeä.

    Itse toivoisin, että voisin nähdä samaisen tutkimuksen tulokset pidemmällä aikavälillä. Uskon myös jonkun esittämään väitteeseen, että mikäli sama tutkimus tehtäisiin maissa, joissa eletään yhteisöllisemmin, lopputulos olisi toinen. Lähimmäiset ja ympäröivä kylähän vaikuttavat myös hyvin ratkaisevalla tavalla onnellisuuteen.

    Koen kuitenkin, että tämä kommenttiketjun keskustelu puhuu muusta kuin artikkelista tai artikkelin asiasta. Täällä käydään sitä perinteisempää lapselliset vastaan lapsettomat keskustelua. Se alkaa mielestäni olla samaa tasoa homokeskustelun kanssa: kumpikaan puoli ei ymmärrä tai halua ymmärtää toista, koska asia on niin tunnepohjainen ja henkilökohtainen. Kun aihe osuu liian lähelle, on vaikeaa löytää kompromissia täydellisen vastakohdan kanssa. Ihmiselle on luonnollista ottaa asiat henkilökohtaisesti, molemmin puolin.

    Mitä tulee esitettyihin argumentteihin ylipäänsä, uskon seuraavaa: ekologisuus lapsenteko tai tekemättäjättämisen kriteerinä on yhtä vastenmielistä kuin naapurin rouva, joka roskiskatoksella valittaa minulle, kun en kierrätä metallipurkkeja. Toisin sanoen: ekologisuus on aina hyvästä, millaisena tekona tahansa, mutta sillä on turha nostaa itseään toisten yläpuolella. Kukin tekee omat valintansa, kukin tavallaan ja tahoillaan.

    Sama pätee itsekkyys-argumenttiin, joka on hyvin, hyvin subjektiivinen teko, kokemus ja valinta. Mielestäni sitä tai ekologisuutta ei tulisikaan käyttää argumentteina yleisessä keskustelussa, vaikka ne olisikin olleet yksi henkilökohtaisista syistä tehdä tai olla tekemättä lasta. Yleisessä keskustelussa -jotta jonkinlainen yhteisymmärrys voitaisiin saavuttaa- tulisi pyrkiä pitäytymään yleisemmissä ja paremmin yleistettävissä argumenteissa, joihin valtaosa samalla puolella olijoista voi samaistua ja asian samalla tavalla ymmärtäen.

    Henkilökohtaiseen tilanteeseen vetoaminen on huono idea, sen kun jokainen meistä kokee omalla tavallaan ja esimerkkejä riittää Suomessakin reilu 5 miljoonaa erilaista. Eihän lakejakaan säädetä (tai muita pienempiä neuvotteluja) käydä nojaten vain yksittäistapauksiin.

    Minä kaipaankin siis enemmän keskustelukulttuuria aiheen ympäriltä, jossa ei oteta jokaista argumenttia henkilökohtaisena loukkauksena ”juuri minun valintaani kohtaan” tai pyrittäisi saamaan toinen muuttamaan mielipiteensä, koska ”juuri minä koen näin”.

  75. Minatiedanparhaiten kommentoi 4 vuotta sitten:

    Harhaista itsepetosta koko ketju – lisaantyminen on vietti!

    Lienee kamala huomata etta kaiken koulunkaynnin ja henkisen itsekasvattamisen jalkeen yksi elaman suurimpia ja mullistavimpia asioita, lapsenteko, ei perustu jarkeen – ei perusteluihin puolesta tai vastaan tai muiden kokemusten lapikayntiin – vaan syvalta kumpuavaan haluun lisaantya. Toki sita halua tai haluttomuutta voidaan taydentaa kaikenmaailman perusteluilla, mutta tiedostakaa etta se on silkkaa itsepetosta! Sitten kun vauvakuume iskee terveelle naiselle niin lapsi seuraa kuin yo paivaa – mistaan muusta riippumatta.

    Ehdottomasti suurin osa naisista haluaa jossain vaiheessa lapsen ja siksi on lahinna surkuhupaisaa lukea nuorten naisten kiukkuisia todisteluita kuinka HAN on erilainen ja HAN ei ikina tule haluamaan lasta – eika edes pida lapsista vaan omasta elamastaan, urastaan ja vapaudestaan (aijoo, ja ekologisuudesta ja sensellasesta). Kummasti se mieli aina kaikilla muuttuu jossain vaiheessa (tai kiivaimmille sattuu ’vahinkoja’ jne).

    Toki on naisiakin jotka eivat ikina saa vauvakuumetta ja onnea heille – kylla niita lapsia syntyy ihan tarpeeksi muutenkin.

  76. Mies -73 kommentoi 4 vuotta sitten:

    Nro 75/”Tuleva äiti…” kirjoitti: ”ekologisuus lapsenteko tai tekemättäjättämisen kriteerinä on yhtä vastenmielistä kuin naapurin rouva, joka roskiskatoksella valittaa minulle, kun en kierrätä metallipurkkeja.”

    Se voi perustellusti tuntua siltä, jos joku alkaa kritisoida sinun lapsenhankkimispäätöstäsi moittien sen epäekologisuutta. Onko näin joskus tapoahtunut? Mutta jos joku perustelee omaa valintaansa ekologisuudella, ei se tarkoita, että samalla yritettäisiin mitätöidä jonkun toisen ihmisen lapset ja erilaiset päätökset. Näkökulmia aiheeseen on useita ja toiset näkevät eri näkökulmat tärkeimpänä kuin toiset. On myös aika kyyninen suhtautumistapa, jos ihmisen ekologisuuden näkee vain tapana oman kilven kiillottamiseen sen sijaan, että se voisi todella olla omantunnon kysymys ja siis aito eettinen päätös. Joka tapauksessa tämän näkökulman esille tuominen on yhä tärkeämpää, koska moni ei huomaa ajatella koko asiaa.

    Itse perustelen omaa lisääntymättäjättämispäätöstäni myös ekologisin argumentein, mikä ei ole mitään irtopisteiden keruuta; maailman liikakansoitusongelma vaivaa mieltäni jatkuvasti ja pidän sitä suurena onnettomuutena. Tästä huolimatta en kelpaa miksikään ekologisen elämäntavan mallioppilaaksi – en missään nimessä. Olenhan täysillä mukana länsimaisessa kulutusyhteiskunnassa, vaikka sen mielekkyyden suurelta osin kyseenalaistankin.

  77. Lapseton nainen 40+ kommentoi 4 vuotta sitten:

    ”Mutta jos joku perustelee omaa valintaansa ekologisuudella, ei se tarkoita, että samalla yritettäisiin mitätöidä jonkun toisen ihmisen lapset ja erilaiset päätökset. ”

    Juuri näin. Mutta olen havainnut sellaisen oudon seikan, että oli perustelu mikä tahansa, ihmeen moni ihan järkeväkin vanhempi tuntuu ottavan jonkun toisen lapsettomuusvalinnan kritiikkinä omalle valinnalleen tehdä lapsia.
    En minä kuvittele, että jokainen lisääntyjä kritisoi teollaan minun valintaani. Muilla tavoin he sitä kyllä saattavat tehdä, esim. nimittelemällä itsekkääksi, työhulluksi ja bilehileeksi – vaikka teen minimoitua työaikaa ihan omasta valinnastani, ja baarissa käyn ehkä muutaman kerran vuodessa ;)

    Tuo on kyllä outoa ja surullistakin, että ihmisen ekologinen huoli leimataan itsekorostukseksi ja tekopyhyydeksi. Se ei todellakaan ole minulle pääsyy olla hankkimatta lapsia (todellinen syy on se, että en vain halua lapsia), mutta olen silti hyvin, hyvin huolissani ympäristöstä, lajien massakadosta, väestöräjähdyksen vaikutuksista yms. asioista. Ja uskallan kyllä väittää eläväni länsimaisittain aika niukasti, vaikka tietenkin tiedostan silti kuluttavani yhä 1000 kertaa enemmän kuin joku afrikkalaisen pikkukylän asukas.

  78. Tuleva äiti, entinen kommentoi 4 vuotta sitten:

    Lapseton nainen 40+ ja Mies -79,

    Tarkoituksenani ei ollut viestiä juurikaan noita asioita, joista nyt puhutte. Pahoittelenkin syvästi huonoa itseilmaisuani, joka yritti olla ”eläväistä kera karrikoitujen esimerkkien”. Ei nyt onnistunut. :)

    Mutta tarkoitin tuolla ekologisuus-argumentilla -yhtä kuin sitä seuranneella itsekkyys-argumentilla- juurikin sitä asiaa, jota myöhemmässä kappaleessa perustelin.

    Eli, että tämänkaltaiset argumentit pitäisi mielestäni näistä keskusteluista jättää kokonaan pois. Molemmin puolin. Lapsettomat vetoavat monesti ekologisuuteen (joka pitää mukanaan oletuksen, että lapsia tekevät ovat epäekologisia) ja lapselliset syyttävät lapsettomia itsekkäiksi (joka pitää sisällään oletuksen, että lapselliset eivät ole itsekkäitä). Kumpikaan asia ei ole näin musta-valkoinen, mutta yhtä kaikki, kumpikin seikka kriteerinä lapsentekoon tai tekemättä jättämiseen on hyvin henkilökohtainen ja laajasti ymmärrettävissä. Siten en näe niitä oikeina väleineinä, kun asiasta keskustellaan.

    Oikeastaan tämä johtuu varmasti omasta kotikasvatuksestani. En koskaan saanut isossa perheessämme perustella asioita sillä, että ”koska minä teen näin” tai ”koska pinkki on minun lempivärini”. Eivät saaneet vanhemmatkaan. Jotta pääsimme sopimuksiin mistä vain, kunkin -niin aikuisen kuin lapsenkin- piti osata käyttää sellaisia argumentteja, joihin myös muut perheenjäsenet pystyivät samastumaan tai niitä ymmärtämään. Liian henkilökohtaiset syyt eivät olleet tällaisia.

    Koitin siis esimerkein tuoda esille vain sitä todellisuutta, jollaisessa ympäristössä tätä keskustelua käydään. Mielestäni liian henkilökohtaisessa tasolla, jotta voitaisiin saavuttaa jonkinlaista yhteisymmärrystä.

    Jotta koko keskusteluperhe/yhteiskunta/kaikki osapuolet voisivat ymmärtää toisiaan, on löydettävä hieman yleisempiä argumentteja. Ekologisuus tai itsekkyys ovat mielestäni vain kerta kaikkisesti liian henkilökohtaisia ja monella tavalla ymmärrettäviä, tulkittavia ja toteutettavia asioita.

  79. Mies -73 kommentoi 4 vuotta sitten:

    ”Ekologisuus tai itsekkyys ovat mielestäni vain kerta kaikkisesti liian henkilökohtaisia ja monella tavalla ymmärrettäviä, tulkittavia ja toteutettavia asioita.”

    Itsekkyyden ja sen arvottamisen kohdalla ymmärrän näkökulmasi paremmin, mutta väestöräjähdys ei ole mikään subjektiivinen, henkilökohtainen asia, vaan kova fakta. Se ei häviä mihinkään, vaikka jonkun ei sitä henkilökohtaisesti kiinnostaisi ajatella. Asia koskettaa meitä kaikkia, sekä lukuisia muita planeettamme lajeja. Alan kuulostaa saarnaajalta kirjoittaessani tämän taas kerran, mutta näköjään se on tarpeen, jos asia edelleen sinullekin näyttäytyy jonkinlaisena mielipidekysymyksenä. Sitä se ei ole vähimmässäkään määrin. Mieti itse: meidän maassamme on reilut 5 miljoonaa ihmistä. Joka _kuukausi_ planeetan pitää pystyä elättämään 6,7 miljoonaa ihmistä enemmän kuin edellisenä kuukautena. Niin paljon ihmisiä tällä hetkellä syntyy enemmän kuin kuolee. Kuitenkaan maapinta-alaa luonnonvaroineen ei tule Suomen verran lisää joka kuukausi. Sitä ei tule lisää _yhtään_. Planeettamme rajat ovat tasan ne, mitkä ne ovat.

  80. Saana kommentoi 4 vuotta sitten:

    Mielenkiintoinen artikkeli tosiaan, mielestäni puolueettomasti, molemmat näkökulmat huomioon ottavasti kirjoitettu.

    Mutta tekstiä enemmän ajatuksia herätti mielipiteet sen alla.
    Vapaaehtoinen lapsettomuus tuskin on se avaintekijä ihmisrodun katomiseen maapallolta, ennemminkin näkisin nykyisten elämäntapojemme (maailmanlaajuisesti)johtavan lopulta tuhoon, ellei muutosta saada aikaiseksi.
    Ja tästä vielä pidemmälle vietynä: kuka sanoi, että ihmisrodun edes pitäisi säilyä ikuisesti? Lajeja syntyy ja kuolee, mutta tuskin mikään laji elää ikuisesti. On itserakasta ajatella, että ihmisrotu olisi tästä normaalista evoluutiosta poikkeus.

    Onnelisuuskysymys on varmasti osaltaan totta. Mutta onnettomia ja onnellisia löytyy molemmista ryhmistä, lapsellisista ja lapsettomista, syyt vain ovat erit.

    Itse olen valinnut tietoisen lapsettomuuden jo ala-asteella. Missään vaiheessa en ole epäillyt omaa päätöstäni, muut ovat tehneet sitä senkin edestä.
    Haluan nauttia ainoasta elämästäni itselleni mieluisimmalla tavalla, ketään kuitenkaan loukkaamatta. En halua käyttää sitä täyttääkseni muiden odotuksia ja näkemyksiä. Jokainenhan meistä kuitenkin pyrkii tekemään elämästään näköisensä. Sellaisen, josta itse nauttii mahdollisimman paljon, lapsilla tai ilman.

    Onnekseni ystäväpiirini ja perheeni koostuu ihmisistä, jotka hyväksyvät päätökseni.
    Kuten myös minä hyväksyn heidän päätöksensä hankkia lapsia. He kaikki tietävät, etten viihdy lasten kanssa ja että lasten läsnäolo ahdistaa ja väsyttää minua.
    Silti pystymme elämään rinnakkain, erilaisista maailmankatsomuksista huolimatta.

    Eikö erilaisuus olekaan enään rikkaus?

  81. Lapseton nainen 40+ kommentoi 4 vuotta sitten:

    Mitä ihmeen yleisiä argumentteja pitäisi olla asiaan, joka on jo lähtökohtaisesti äärimmäisen henkilökohtainen? Tai ainakin pitäisi olla – useimmiten kai nämä ekologisuus- ym. argumentit tarjotaan nimenomaan vastaukseksi siihen, kun lapselliset kyselevät että minkä takia ette tee lapsia, ja kun pelkkä ”Koska en halua” ei näytä riittävän (ja viimeistään siinä vaiheessa kun alkaa se itsekkyys-vihjailu).

    Tai en minä ainakaan erikseen ala tuomaan keskusteluissa esille, että by the way, en aio tehdä lapsia ja se johtuu siitä että ajattelen ekologisesti.

  82. LaLaLapseton kommentoi 4 vuotta sitten:

    Ja kuinka moni vetoaakaan taas siihen, että ”sitten kun olen vanha…”! Mitä ihmeen TAKUITA ihmisillä on siitä, että lapsi (kiitollisena siitä että sai syntyä & puhtaat vaipat) pitää yhteyttä vanhempaansa? Tai vaihtaa tämän vanhemman vaipat vaikkapa kymmenen vuoden dementian ajan?

    Ihmiset taitavat monessa tapauksessa yhä laittaa lapsia vanhuudenturvaksi itselleen. Sori vain, se ei toimi. Ihmissuhteita on vaikea ennakoida – myös lapsen ja vanhemman suhdetta.

    Itse en tule ollenkaan juttuun äitini kanssa, vaikka minua ei pahoinpidelty tai kaltoin kohdeltu (fyysisessä mielessä) lapsena ollessani. En vain jaksa enää äitini yritystä elää kauttani ja lykätä minun toteutettavakseni hänen haaveitaan.

    Eli tässä taas tällainen nykyajan itsekäs nuori aikuinen, minä! En pyytänyt saada syntyä, vanhempani minut tänne laittoivat ja lastasivat elämäni täyteen erilaisia odotuksia. Tahdon kuitenkin elää itse, tehdä todeksi omia unelmiani.. joihin muuten ei kuulu lapsi!

    P.S. Jos tästä viestistä jotain pitäisi jäädä mieleen niin se on tämä: älkää, toistan, ÄLKÄÄ, lisääntykö ajatelleen muuten mahdollisesti yksinäistä vanhuuttanne! Käykää vanhainkodeissa: siellä on yksinäisiä seitsemän lapsen vanhempia siinä missä lapsettomiakin. Ja kannattaisi muuten miettiä miksi yksin oleminen on niin pelottavaa, aikuisista ihmisistä..?

  83. Lilja kommentoi 4 vuotta sitten:

    Nyt vasta rupesin tätä juttua sattumalta lukemaan. Viestiketju oli hyvin mielenkiintoinen niin kuin juttukin. Haluan tuoda teemaan vaihtoehtoisen näkökulman omasta tarinastani. Minulle lastenhankkiminen oli itsestäänselvää ja oli shokki, kun emme lapsia halutessamme saaneetkaan, vaikka olin kovin nuorikin. Seitsemisen vuotta toivoimme, yritimme, kävimme tutkimuksissa, raastavissa hoidoissa, harkitsime adoptiota jne. Jälkikäteen tajuaa, miten hirvittävän tuskaisia vuosia elimme kaikkien näiden risteyksessä: halujen, odotusten, itsekkyyden, epäitsekkyyden, yhteiskunnallisen paineen, lääketieteellisen teknologian, elämäntarkoituksen etsinnän…

    Kahdeksannen vuoden kohdalla tuli joku raja vastaan: käytämmekö todella koko nuorehkon ja terveen elämämme epätoivoisesti siihen, että yritämme ottaa elämää haltuun? Onko mieltä uuvuttaa itseä, toista ja liittoa loputtomiin, jotta saisi sen, minkä on halunnut? Pitkän tahattoman lapsettomuuden jälkeen en enää tiedä, mitä haluan, mutta se jaksaakin hämmästyttää, että pohdimme juuri tätä haluamista loputtomiin. Haluamista ja valintaa. Siitä täälläkin kirjoitetaan.

    Kävi elämässä kuinka vain tahansa, teimme mitä tahansa valintoja tai emme, niin koskaan emme tiedä, mitä valitsimme. Elämä tulee ennemmin tai myöhemmin suunnitelmien väliin ja tuo mitä on tuodakseen. Tämä on asia, jota ihmisten on hyvin vaikea käsitellä nykyisin. On suuruudenhullua yleistää omasta elämästä: lapseton ei tiedä, mitä lapsellinen kokee tai lapsellinen ei ymmärrä lapsettoman valintaa. Ei lapsellinen tunne toisen lapsellisenkaan kokemusta, vain oman hyvin rajallisen kokemuksensa. Ainoa keino ylittää oma kokemus on olla lähellä toisia ja kuulolla heidän kokemuksistaan, samastumalla.

    Kovasti ja vuosia, suurella rakkaudella, halulla, henkisellä ja fyysisellä kivulla ja rajuilla toimenpiteillä vaalitun lapsen alun menettäminen on itsessään järkyttävä vanhemmuuden kokemus. Lähinnä se vastaa kuvaa luonto-ohjelman lintuemon hätäännyksestä ja kauhusta, kun peto on vienyt poikaset. Samanlainen hätä kuin vanhemmilla lapsistaan. Itse koen olevani jossain välimaastossa: en ole lapsellinen enkä lapseton, vaan minussa on hiukan molempia, eikä kumpaakaan.

    Ratkaiseva luopumisen mahdollisuus vuosien yrittämisen jälkeen nousi rakkaudesta sekä puolisoa että vuosia vaalittua lasta kohtaan: viimeinen kimmoke jaksaa ja jaksaa oli pelko yksinäisestä vanhuudesta. Minun on oltava rohkeampi ja laskea lapsi maailmaan, hänen maailmaansa. Mitä siihen kuuluu on sekin oman hallinnan ulkopuolella. Yhdessä hyppäsimme. Elämä on pelottavaa viimeistään silloin, kun on sairas tai vanha, oli lapsia tai ei.

    Ystävinä minulla on lapsellisia ja lapsettomia. Monien vanhempien kanssa pohditaan lastenkasvatusta. On helppo samastua vanhemman tunnesiteeseen ja toisaalta katsoo asioita laajempialaisemmin kuin vanhempi, joka pohtii kasvatusta suhteessa omaan kokemukseensa. Tätä näkökulmaa moni vanhempi arvostaa. Oma kokemus kun sekä tuo ilmi, että peittää näkemästä.

    Ennen muuta olen luopunut illuusiosta, että voisimme hallita elämää haluamalla tai lääketieteellisellä teknologialla. Tämän kymmenen vuoden tuskallisen prosessin jälkeen ei todella halua kuulla miten ”siperia opettaa”. Minä olen oppinut, että elämä ei ole sellaista kuin sen piti, mutta tässä se on. Minä en ole sellainen kuin luulin tai halusin olla, mutta tässä olen. Elämä on vaillinaista, ja ihmiset kantavat pieniä ja suuria taakkoja ja suruja. Minä omiani.

    On puoliso ja päivittäisiä onnen hetkiä, on monia rakkaita lapsia, perheenjäseniä, eläinystäviä, ystäviä, lähimmäisiä. Minun välittämiseni menee pientä perhettä laajemman piirin hyväksi ja siitä saa merkitystä elämään. Sitten on niitä pieniä menetettyjä lapsen alkuja, joita kantaa mukanaan. Elämä on käsittämätöntä ja sen hyväksymisessä on jotain hyvin lohdullista, vaikka toki valinnoillakin on merkitystä.

    Kahtiajottelu lapsettomiin ja lapsellisiin on itselle nykyisin kovin vieras.

  84. ...4ever kommentoi 4 vuotta sitten:

    Voi Lilja. Kiitos.

  85. Marianna2 kommentoi 4 vuotta sitten:

    Tämän keskustelun lukemisen jälkeen minua hämmästyttää aina vain enemmän se, miten omia kokemuksia ja mielipiteitä jaksetaan tyrkyttää muille ja vieläpä väkisin. Miten joillekin voi olla niin vaikeaa hyväksyä, että on olemassa muita mielipiteitä ja tapoja toimia kuin se oma? Nimenomaan lapsia saaneet näyttävät hyökkäävän apinanraivolla lapsettomuuden valinneiden kimppuun. Mielikuvaksi jää, että lapsettomaksi jääneiden geenit olisivat monessa tapauksessa olleet tasokkaampia ainakin mentaalipuolella…

    Liljan kirjoitus yllä on valaiseva. Elämää ei voi suunnitella kuten haluaa, monet asiat vain tapahtuvat. On tehtävä valintoja, ja tehdessään ne kypsä ihminen tiedostaa, että valinnan tulos voi osoittautua vääräksi; kaikkeen kun ei voi itse vaikuttaa. Lapseton voi katua valintaansa myöhemmin; rakkaudella hankittu lapsi voi surmata oman vanhempansa; monet eivät voi saada lasta, vaikka olisivat olleet hyviä vanhempia. Elämän epävarmuus ja epäoikeudenmukaisuus on vain hyväksyttävä.

  86. Eki kommentoi 4 vuotta sitten:

    Moro,
    ymmärrän lapsettomuuden. Kova työ kahden aikuisen jätkän isukkina. ja vieläkin lähes eläkeikäisenä pitää niitä kuunnella, ymmärtää, auttaa. Mielelläni. Mutta luonto tikanpojan puuhun vetää. Eihän minuakaan olisi olemassa, jos vanhempani olisi voinut päättää toisin, ehkä. Myös suuri osa tänne kirjoitelleista eivät olisi olemassa, jos vanhemmat olisivat olleet uraihmisiä, valinneet itsenäisen ihanan elämän. Kunnioitan kuitenkin henkilöitä, jotka eivät halua ihmissuvun jatkuvan. Ihminen tuntuu tulevat aina vain julmemmaksi omaa lajiaan kohtaan. Uutiset tänäänkin maailmalta, Suomesta. Mutta rakastan jätkiäni, meidän ilopillerit vieläkin, ja varsinkin nyt, kun ikäännymme.
    :-) eki

  87. Niina kommentoi 4 vuotta sitten:

    ”Myös suuri osa tänne kirjoitelleista eivät olisi olemassa, jos vanhemmat olisivat olleet uraihmisiä, valinneet itsenäisen ihanan elämän.”

    No entä sitten? Jos minua ei olisi olemassa, niin en voisi olla asiasta yhtään mitään mieltä enkä voisi olla pahoillaan tai iloinen asiasta! Mikä ihmeen kommentti tämäkin oikein oli? Onko olemassa olo aina absoluuttisesti hyvä asia ja se, että olisi jäänyt syntymättä, jotenkin huono asia?

  88. Harri kommentoi 4 vuotta sitten:

    Nopeasti lukemalla artikkelista ei selkeästi ilmene, kuinka suuri osa – 51 vai 91% – lapsettomista on onnellisempia. Mitenkähän tätä asiaa oikein pitäisi lähestyä, ehkä lukemalla kaikki em. tutkimukset saattaisimme valaistua enemmän.

    Muuten erillisten ”lapsellisten” todistukset omasta onnelisuudestaan ei kuitenkaan kumoa tutkimuksia sinänsä. Itse lapsettomana (59v) suhtkoht onnellisena voisin kuitenkin antaa tutkimuksia tukevan todistuksen.

    Jutun julkaiseminen taisi kuitenkin olla viihteellisyyden motivoima.

  89. Isä 28 v. kommentoi 4 vuotta sitten:

    Lasten tekeminen täällä, länsimaisiksi kuluttajiksi on ekologiselta kannalta ajateltuna ehkä itsekästä (suunnilleen yhtä itsekästä kuin se että ei lajittele jätteitään, eli ei kovin). Mutta paljon tätä itsekkäämpää on todennäköisesti vammaisen lapsen synnyttäminen. Ja näitä tapauksia on melko paljon. Harva se kerta on vauvalehdissä romantisoituja juttuja vammaisista vauvoista, jotka perheen äiti halusi väkisin maailmaan. ”abortti ei tullut kysymykseen”, yleensä ilman mitään perusteluja.

    Näillä perheillä ei yleeensä olisi minkäänlaisia taloudellisia edellytyksiä pitää lapsia hengissä, joten yhteiskunta tulee ja takaa satojen tuhansien tai miljoonien eurojen arvosta hoitoa ja leikkauksia että juuri tämä lapsi saisi elää. Lapset saattavat viettää ensimmäisen vuoden aikana yli puolet ajastaan sairaalassa. Vammaisen sikiön abortoinnin myötä säästyneet voimavarat voitaisiin käyttää merkittävästi laajempaa joukkoa palvelevien hyvinvointipalveluiden järjestämiseen, jolloin kokonaisonnellisuus olisi selvästi korkeampi. Ihmisillä olisi paremmat mahdollisuudet elää terve ja onnellinen elämä. Lapsen maailmaan saattamisessa ei todellakaan ole kysymys pelkästään henkilökohtaisista valinnoista jotka koskettavat vain omaa perhettä. Se on mitä merkittävimmässä määrin yhteiskuntaa – ja luonnonvarojen riittävyyden kautta koko maailmaa – koskettava kysymys.

    On tietysti luonnollista, että jotkut ihmiset saavat enemmän julkista terveydenhoitoa kuin toiset. Onnettomuuksia tapahtuu, onnettomuuksien uhreille pitää antaa hoitoa. Joillakin käy huonompi tuuri ja saavat syövän tai muuta vastaavaa. Julkinen terveydenhuolto on paikallaan näissä tapauksissa, että köyhilläkin on mahdollisuus saada hoitoa mikäli sattuu huono tuuri.

    Tietoinen 99% todennäköisyydellä vammaisen lapsen synnyttäminen ei ole onnettomuus tai huonoa tuuria. Sairaalla vauvalla julkisten terveyspalveluiden kuormittaminen on itsekästä. Meillä on sikiöseulonnat, joten tietoa mahdollisuudesta vammaisuudesta saadaan kyllä. Ongelmana on että äitien ajatusmaailma pyörii täysin oman perheen ja sen oman sikiön ympärillä. Tietysti abortti on kova paikka naiselle, enkä lähtisi pakkoaborttien tielle

    Ehkä jonkinlainen laajennettu taloudellinen vastuu todennäköisesti vammaisten vauvojen hoidoista olisi paras ratkaisu. Vaikka niin että yhteiskunta kustantaa kustakin todennäköisesti vammaisesta vauvasta tietyn perushoidon ja vanhemmat maksavat ylimenevistä kustannukset. Tietysti vakuutukset tulisi tähän kuvioon, jolloin tilanne ei juuri muuttuisi.

  90. arska kommentoi 4 vuotta sitten:

    Luonnonvarojen ehtyessä ja ylikansoittumisen kynnyksellä.

    Miettikääpä itse kuinka nopeasti ihmispopulaatio moninkertaistuu jos kaikki perustaisivat perheen ja lisääntyisivät LUONNOLLISESTI. Meillä EI OLE VARAA siihen. Ajassa jolloin sotaa ei voi suuressa mittakaavassa käydä aseiden ylisuuren tuhovoiman takia, on populaation kasvun hidastuttava, pysähdyttävä ja lopulta supistuttava jollain muulla tavalla. Näissä olosuhteissa ei ole yllätys, että ihmisten luontaista lisääntymisprosessia vääristetään keinolla jos toisella.

    Elämän tarkoitus on olla aidosti onnellinen ja lisääntyä. Ilman lisääntymistä ei olisi elämää. Se on välttämättömyys elämän itsensä olemassa ololle.

    Ihminen muodostaa kasvuiässä itselleen tiettyjä käyttäytymismalleja ympäristönsä perusteella. Aikuistuttuaan hän on kiintynyt näihin käyttäytymismalleihin: hänen psyyke yhdistää nämä mallit emotionaalisesti(kin) omaan selviytymiseen.
    Jos lapsi/nuori kasvaa ja kehittyy persoonaksi joka ei sovellu perhe-elämään lasten kanssa, ei ole ihme että hänestä tulee onneton. Ihmisen kehitys loppuu n. 23-25 -vuotiaana. Tämän jälkeen ihmisen persoona ei enää muovaudu merkittävästi mikä tarkoittaa sitä, että ne asiat mitkä ovat hänelle tärkeitä ja ne käyttäytymismallit mitkä hän on omaksunut, aiheuttavat sen, että tilanteessa missä näistä asioista/käyttäytymismalleista täytyy luopua, tulee hän onnettomaksi ja masentuneeksi.

    ”(…) Kävi ilmi, että pariskuntien avio-onni on aina kärsinyt lasten saamisesta, mutta nykyisten kolmikymppisten kohdalla muutos on suurempi kuin koskaan. Selitys on se, että kolmikymppisen on vaikeampi luopua elämäntyylistään kuin 23-vuotiaan. (…)”

    Edellä lainauksessa määritelty ongelma johtuu siitä, että ihmiset KASVAVAT LUONNOLLISEN KÄYTTÄYTYMISEN, MUKAANLUKIEN LISÄÄNTYMISEN, VASTAISIIN TAI VÄÄRISTYNEISIIN KÄYTTÄYTYMISMALLEIHIN. TÄMÄ ON KULTTUURIPERÄISTÄ JA SYITÄ SILLE VOI HAKEA EM. YLIKANSOITTUMISONGELMASTA, EVOLUUTIOTEORIAN MÄÄRITTELEMÄSTÄ LAJIEN LISÄÄNTYMISTAISTELUSTA TMS.

    Ihmisen käytös on usein hyvin kaukana terveestä aistien ja tunteiden mukaan kulkevasta käytöksestä. Ja kun näihin käytösmalleihin kehitysiässään kasvaa kiinni niin tuloksena on mitä sairaimpia asioita. Alkoholismi, narkomania, syömishäiriöt, uskonnot, addiktiot, työnarkomania, tietynlaiset neuroosit, prostituutio, sairaalloinen valehtelu jne. ovat kaikki ”elämäntapoja” jotka on joskus omaksuttu osaksi omaa identiteettiä ja pitkittyessään niihin on kasvettu kiinni, niistä on tullut persoonan osa josta ihmisen kehityksenvaiheen loputtua n. 23-25 -vuotiaana, ei voi enää luopua. Voi toki koettaa opetella jotain tapoja miten ne voi siirtää taka-alalle, mutta ne tulevat aina olemaan osa persoonaa aivan kuten lapsena opetellun polkupyörällä ajon osaa koko loppuikänsä. Aivot ja muisti rakentuu hermoverkolle, fyysiselle aineelle, joka kerran kasvettuaan ei sieltä katoa vaan ainoastaan haurastuu.

    Tässä teille ihmiset selitys miksi 30-vuotiaat ja sitä vanhemmat ”elävät menneisyydessä”, omaavat tiettyjä tapoja ja ”vanhan” ajattelutavan. Eikä se siitä mihinkään muutu, katsokaa vaikka vanhuksia kaupungilla: heillä on vaatetustyyli 50 vuoden takaa, eivätkä he varmasti muuta sitä.

    Ne sukuhaarat jotka eivät lisäänny, päätyvät sukupuuttoon. Evoluutiossa ne ovat häviäjiä. Ne jotka lisääntyvät, mutta jotka eivät ole onnellisia jälkikasvunsa kanssa ovat, kuten on sanomattakin selvää, heikoimmassa asemassa suvunjatkajien kesken. Ne jotka ovat onnellisia perheensä ja lastensa kanssa, ovat lähitulevaisuuden dominoivimmat suvut, evoluution näkökulmasta lajit.

    Niille, jotka ajattelevat negatiiviseen sävyyn lisääntymisestä itsekkäänä tekona: Eikö elämä ole eloonjäämis- ja lisääntymistaistelu? Eikö tämä ole vallitseva tila eläinkunnassa? Eikö parhaimpien ja vahvimpien yksilöiden kuulu pärjätä muiden kustannuksella? Ettekö itse kuluta elävää/murhattua ainesta vain oman elämänne ylläpitämiseksi? Kiistättekö luonnonvalinnan olemassaolon?

  91. pekka kommentoi 2 vuotta sitten:

    olipa pitkä juttu. tl;dr

    • keijo kommentoi 2 vuotta sitten:

      olipa hyvä juttu; annetaan 4/5/5

  92. Irma kommentoi 2 vuotta sitten:

    Ihmisen onnellisuus ei mielestäni riipu lapsista, vaan kyky olla onnellinen vaan on joissain ihmisissä ja he ovat onnellisia melkein olosuhteista riippumatta. Kääntäen, jotkut ihmiset ovat melko pitkälti onnettomia ja lastenkaan saanti ei tuota tosiasiaa miksikään muuta. Ainakaan pitkässä juoksussa.

  93. minni kommentoi 9 kuukautta sitten:

    Voiskohan tulokset johtua myös siitä, että alemmin koulutetut ja ehkä ”sosiaalisesti lapsenomaiset” hankkivat lapsia eniten ja varhaisessa vaiheessa? Tarkotan sitä, että monet ammattikoulun käyneet (jos sitäkään) hankkivat lapsia hetken mielijohteesta. Parisuhde ja talous voi olla heikolla pohjalla. Monet jää yh-äideiksi isän paetessa vastuuta.
    Veikkaan että lapsi tuo iloa elämään jos siihen on valmistautunut ja molemmat vanhemmat riittävän kypsiä.

    Yllä joku kommentoi lisääntymisen tarpeudesta… Joku voi ajatella että suku kuolee jos ei lapsia hanki. No geneettisesti kyllä, mutta toisaalta kaikki ihmiset on geneettisesti tosi lähellä toisiaan. Lisäksi ne ihmiset jotka saavat jotain merkittävää aikaan yhteiskunnassa, jättävät jälkensä historiaan kuitenkin kaikille tuleville sukupolville. En pitäisi nykyistä ”yhteiskunnan orjuuden” mallia minään lottovoittona jokaiselle syntyvälle lapselle…

Top