”Jos paratiisia ei ole, se täytyy tehdä”, Merja Hermonen sanoo ja katselee ulos ikkunasta.
Ennen Hermosten harjakattoista puutaloa Littoisten vanhassa tehdasmiljöössä oli vain kuravelliä. Nyt viisihenkisen perheen talo uhkuu kodikkuutta.
Seinillä roikkuu pirteänvärisiä ryijyjä, pianon päällä ovat rivissä kouluikäisten tytärten kuvat, keittiössä nököttää papukaijan häkki. Temppelikoira Evita venyttäytyy nojatuolissa asentoon, jossa yltää rapsuttamaan korvan takaa. Iltapäiväaurinko saa koko huoneen loistamaan lämpimässä valossa.
Eiköhän puhuta pimeistä voimista.
Huhtikuun toisena lauantaina 43-vuotias Merja Hermonen astelee Helsingin yliopiston pieneen juhlasaliin pyhäpuvussaan. Tilaisuuden aihe on Hermosen uskontotieteen väitöskirja: Pimeä hehku. Satanismi ja saatananpalvonta 1990-luvun suomalaisessa nuorisokulttuurissa.
Saatana ilmestyi suomalaiseen mediaan kymmenisen vuotta sitten.
Ensin uutisoitiin saatananpalvojiin liitetystä hautausmaailkivallasta ja kirkonpolttoyrityksistä. Kohta hevimusiikista etsittiin pirullisia viestejä ja roolipelien pelaamista esiteltiin porttina Luciferin pakeille. Uskonnollisten piirien hallitsemassa keskustelussa saatananpalvonnasta puhuttiin ulkomailta tunkeutuneena, nuoria viekoittelevana kulttina, jota johtivat rikolliset.
Kohu saavutti huippunsa vuonna 1999. Keravalla paljastui raaka paloittelusurma. Nuoret murhasivat porukkaan kuuluneen miehen ja motiivina pidettiin saatananpalvontaa. Poliisi halusi maksimoida sokkiefektin eikä pihtaillut tiedottamisessa. Veri virtasi lööpeissä viikkojen ajan.
Mediassa saatananpalvontakeskustelu väheni Keravan tapauksen jälkeen. Akateemista tutkimusta ilmiöstä on tehty Suomessa ja maailmallakin niukasti.
”Satanismipaniikki osui tutkimuksen kannalta hyvään saumaan. Kun ilmiö ehti kiertää julkisuudessa täyden kehän, oli helpompaa tarkastella sitä kokonaisena pakettina”, Hermonen sanoo.
Hän ryhtyi keräämään tutkimusaineistoaan 1990-luvun alussa. Sen jälkeen tutkija on kiertänyt ympäri Suomea ja haastatellut kymmeniä saatananpalvonnasta ja satanismista kiinnostuneita nuoria. Papiksi vihitty Hermonen aloitti tutkimuksensa seurakuntayön ohella mutta siirtyi pian täysiï ˜päiväiseksi tutkijaksi. Mutta mikä sai papin kiinnostumaan saatananpalvonnasta?
Lähdetään liikkeelle 1960-luvun lopulta ja Vasaraisten kylästä, seitsemän kilometrin päästä Raumalta.
Hermosen lapsuudenkodissa elettiin ”aika pitkälle omavaraistaloudessa”.
Isä oli metallimies. Äiti hoiti kotona perheen kahta tytärtä ja piti taidekerhoa lähiseudun lapsille.
”Meillä oli reilun hehtaarin pläntti, jossa kasvatettiin kaikkea mitä maasta irti sai. Talossa oli myös kanoja ja kalkkunoita. Lisäksi haettiin metsästä riistaa ja kalastettiin”, Hermonen sanoo.
Hän kävelee ympyrää olohuoneessa Evitan seuratessa kintereillä. Rauman murteella maustettu puhetulva jatkuu ja katkeaa välillä äänekkääseen nauruun.
Hermosen lapsuuden naapurustossa asui paljon poikia ja lasten leikit olivat sen mukaisia.
”Leikittiin inkkaria ja länkkäriä, paineltiin pitkin metsää ja kilpailtiin kuka kiipeää korkeimmalle puuhun”, Hermonen muistelee.
”Oli kauhea kriisi mennä kouluun kun ei saanut enää olla villi ja vapaa.”
koulu kuitenkin maittoi. Kirjoitettuaan ylioppilaaksi Hermonen muutti Helsinkiin lukemaan uskontotieteitä.
”Kulttuurintutkimus on aina kiinnostanut minua”, Hermonen kertoo. Gradunsa hän teki kiinalaisesta buddhalaisuudesta.
Haastatteleminen tuli tutuksi opiskelun myötä. Hermonen kiersi jättimäisen kelanauhurin kanssa kartoittamassa karjalaisten kansanperinnettä ja kuparintekijöiden työmuistoja.
”Haastattelututkimuksen tekeminen on tätä päivää. Se auttaa pääsemään kiinni nykyhetken ilmiöihin”, myös arkeologiaa opiskellut Hermonen sanoo.
”Koen olevani parhaimmillani haastattelijana. Ja on synti jättää lahjansa käyttämättä.”
Valmistumisen jälkeen tutkijantyö sai silti odottaa: Hermonen meni töihin Nurmijärven seurakuntaan.
Hermonen vihittiin papiksi vuonna 1988, vuosi ensimmäisten naispappien jälkeen. ”Etujoukossa oleminen sopii persoonaani. Ja pappeus on palkitsevaa työtä. Pidän siitä, että saa puhua ihmisten kanssa kaikenlaisesta ja elää heidän kanssaan läpi iloja ja suruja”, Hermonen sanoo.
Tuoreella naispapilla piisasi töitä ”ihan sairaasti.”
”Aluksi kaikki halusivat tilaisuuksiin naispapin. Vuoden jälkeen mulle määrättiin vatsahaavalääkkeet”, Hermonen kertoo.
Hermonen ja hänen biokemistimiehensä palasivat Länsi-Suomeen vuonna 1989 ja asettuivat Littoisiin. Hermonen meni töihin Raision seurakuntaan.
Seurakuntapappina Hermonen pääsi pitämään rippileirejä. Kesällä 1993 muutaman rippikoululaisen väkivaltainen käytös pisti papin silmään. Yksi aggressiivisen porukan jäsen kertoi Hermoselle tehneensä saatananpalvontaan liittyviä verivaloja.
Hän ryhtyi jututtamaan saatananpalvonnasta kokemuksia omaavia nuoria ja haali ilmiötä käsittelevää kirjallisuutta.
Tutkimusaihe alkoi vähitellen hahmottua. Hermosta kiinnosti, miten nuoret itse mielsivät oman satanisminsa ja saatananpalvontansa.
Hermosesta 1990-luku oli vihaa korostavien alakulttuurien nousun aikaa. Uusfasistiset skinit laajensivat reviiriään, ja myös pimeiden voimien palvonnalla oli nostetta. Ilmiöitä yhdisti taipumus vahvimman oikeutta korostavaan sosiaalidarvinistiseen ajatteluun. Sen mukaan heikkojen hyysääminen on turhaa ja luonnon lakien vastaista.
Saatananpalvonnan mallit kulkeutuivat Suomeen Yhdysvalloista.
”Vaikka ilmiöön suhtauduttiin maailmalla usein aika kieli poskessa, täällä se otettiin hirveän tosissaan. Ehkä meillä on jotenkin arkaainen ja metsässä kasvanut kulttuuri, jossa piruperinne on pinnemmassa kuin muualla.”
Tutkija muistuttaa, että sekä saatananpalvojia että saatanoita on moneen lähtöön. Keskeinen ero kulkee saatananpalvojien ja satanistien välillä. Ensimmäiset uskovat persoonalliseen saatanaan ja korostavat tämän palvomiseksi tehtävien riittien merkitystä.
Satanismi on luonteeltaan filosofisempaa, ja satanistien maailmankatsomuksen ydin on ihmisen luontaisen pahuuden myöntäminen.
”Arkkityyppisessä amerikkalaisessa satanismissa kristillisyys nähdään yhteiskunnallisena sortajana, yksilön ratkaisujen polkijana ja esimerkiksi seksuaalisuuden ilmentymisen rajoittajana”, Hermonen kertoo.
1960-luvulla Kaliforniaan ensimmäisen virallisen satanistikirkon perustanut Anton LaVey syytti kristittyjä tekopyhyydestä. Kritiikin ydin oli, että teit mitä vain, sait kaiken anteeksi.
Hermosen mukaan kristinuskon kaksinaismoralismista syyttämisestä tuli nuorisokulttuurissa satanististen aatevirtausten tunnusmerkki. Haastatteluaineistostaan hän löytää viisi erilaista satanistien ryhmää: rationalistiset satanistit, saatananpalvojat, metallisatanistit, alakulttuurin sisällä siirtyilevät aatteelliset liikkujat ja alakulttuurista irtautujat.
Hermonen aikoi aluksi rajata metallimusiikin ympärillä pyörivän satanismin tutkimuksen ulkopuolelle. Kun musiikki nousi esiin lähes kaikista haastatteluista, tutkija kaivoi vanhan nahkatakin kaapista ja marssi savuisille keikkapaikoille.
”Musiikki tarjoaa tunnekielen, jonka avulla voi käsitellä synkkiä tuntemuksia. Ilman omaa musiikkia mikä tahansa alakulttuuri jää kovin hengettömäksi.”
Saatananpalvonta on synkkä tutkimusaihe. Silti Hermonen vakuuttaa, ettei aineistoa kerätessä pelottanut.
”Joskus haastateltava saattoi esimerkiksi alkaa kuvailla yksityiskohtaisesti kissan kidutusta. Kerran, saatuani juuri lapsen, yksi haastateltava alkoi kysellä, mitä ajattelin vauvaan kohdistuvasta väkivallasta. Tällaisissa tilanteissa yksikertaisesti vaihdoin nopeasti puheenaihetta”, Hermonen kertoo.
Pappeudestaan hän ei haastateltaville erikseen kertonut.
”Kerroin siitä vain, jos joku kysyi asiasta suoraan. Jotkut lähiseudulta olevat tiesivät pappeudesta valmiiksi. Kun asia tuli puheeksi, haastattelujen sävy muuttui. Minuun alettiin suhtautua terapeuttina.”
Haastateltaviin kuului myös Suomen tunnetuin uusnatsi Pekka Siitoin, jota Hermonen jututti useampaan kertaan. Edesmennyt Siitoin oli kiinnostunut saatananpalvonnasta ja kauppasi kellaristaan mustia raamattuja.
”Siitoin oli hyvin syrjäänvetäytyvä ja pelkäsi nuoria saatananpalvojia. Hän piti heitä arveluttavina”, Hermonen kertoo.
”Täydellisenä erakkona eläminen on hirveän raskas valinta. Kovassa hädässä myös Siitoin tarvitsi apua ja haki sitä.”
Huonona hetkenä Siitoin saattoi soittaa myös Hermoselle.
Täysipäiväisten tutkijanvuosien jälkeen Hermonen viimeisteli väitöskirjansa Lounais-Suomen vankilan pastorin työn ohessa. Nykyään hän työskentelee Liedon seurakunnassa.
Eikö väitöskirjan aiheuttama mahdollinen kohu hirvitä uskonnollisen yhteisön keskellä työskentelevää Hermosta?
”Ei, koska tiedän etukäteen, että vastareaktioita tulee”, Hermonen sanoo.
”Niin kauan kun on mahdollisuus keskusteluun, kritiikki ei pelota. Ja keskusteluun minulla on hyvät valmiudet.”
Mediassa mustavalkoiset asetelmat ovat hallinneet uutisointia saatananpalvonnasta.
”On luonnollista, että asia, joka tuntuu tulevan toisesta maailmasta, nostaa pelkoa. Aika zombeja täällä oltaisiin, jos saatananpalvonta ei nostaisi minkäänlaisia reaktioita.”
Vaikka Hermonen ymmärtää kristillisten tarvetta maalailla piruja seinille, se ei vakuuta häntä. Tämä heijastuu hänen poliittisiin sympatioihinsa: Hermonen istuu parhaillaan toista kautta Littoisten valtuustossa vihreiden edustajana.
”Kristillisdemokraateissa on perinteisesti reagoitu tunneherkästi uhkatekijöihin. On sinällään arvokasta, että uhkia tunnistetaan, mutta maailmaa ei paranneta pelkästään niitä haistelemalla”, Hermonen sanoo.
Toisinajattelijaksi Hermonen ei itseään kirkon piirissä koe.
”Mähän olen arkkityyppi! Kirkon tutkimusten mukaan valtaosalla papeista ja etenkin naispapeista on sympatioita vihreään ajatteluun.”
Saatananpalvontaa Hermonen lähestyy kulttuurintutkijan näkökulmasta, yhtenä alakulttuurina muiden joukossa. Ja kulttuuri on luotu muuttumaan.
”Ajan myötä alakulttuurit haluavat määritellä itseään ennemmin itsenäisesti kuin vastustajiensa kautta. Alakulttuurien symboleita myös valuu osaksi valtakulttuuria. Esimerkiksi kauhuteemoja on ollut esillä iät ja ajat ja monien silmissä ne ovat muuttuneet harmittomiksi.”
Hermosesta väitöstutkimus ei ole vaikuttanut hänen oman kristillisyytensä perustaan, jossa uskonto tarkoittaa ennen kaikkea perusturvallisuutta.
”Mulla on semmoinen ajatus, että voi kun musta joskus tulisi vanha viisas ja mulle kasvaisi hyvä sydän. Tutkimus on ollut enemmän osa tätä projektia kuin hengellinen muutos.”
”Toisaalta ehkä musta on kuitenkin tullut lempeämpi suhteessa erilaisiin ihmisiin. Halu mestaroida muita on vähentynyt.”
Saatananpalvonta ei edusta Hermoselle pelkkää synkkyyttä.
”Haastateltavien elämänmakuisia tarinoita kuunnellessa on saanut nauraa monta kertaa. Ei maailma ole mustavalkoinen edes niille, jotka haluavat sen sellaisena nähdä.”
Matti Rämö
kuva Aada Niilola
