”Vanhalla ylioppilastalolla juovuttiin sinä yönä (…). Kukan kaunein kukinta on sen lakastumisen merkki, sanotaan.”
Näin kirjoitti 22-vuotias aktivisti ja intellektuelli Antti Kuusi vuonna 1968, hieman ennen kuin haaveet maailmanvallankumouksesta kuihtuivat ja Kuusi itse kuoli leukemiaan.
Juopumisella ja kukinnalla Kuusi viittasi kevääseen 1966. Silloin 1960-luvun radikaalien yksi sukupolvi vaatimuksineen löysi tiensä eduskuntaan SDP:n ja SKDL:n suuren vaalivoiton siivellä. Voittoa juhlittiin 21. maaliskuuta 1966 Vanhalla ylioppilastalolla. Samana iltana Ylioppilasteatteri esitti kohua herättäneen Lapualaisoopperan ensimmäisen kerran.
Tuon illan jälkeen 60-lukulaisten oli kuitenkin palattava parketilta barrikadeille. Kello 17:13 marraskuun 25. päivä vuonna 1968, siis tasan 50 vuotta sitten, opiskelijat ja aktivistit valtasivat Vanhan ylioppilastalon HYY:n satavuotisjuhlan yhteydessä.
Valtausta on jälkikäteen vähätelty: ylioppilaathan vain valtasivat oman tilansa! Tarina kiltisti sovitusta tapahtumasta ei kuitenkaan vastaa todellisuutta. Se on ehkä ollut tapa vahvistaa kertomusta suomalaisten liikkeiden sovittelevasta luonteesta. Samaa ovat tehneet puheet 60-luvun radikalismista viattomana ”sukupolvikapinana”.
Todellisuudessa Vanhan valtaajien kokemuksissa näkyy kaikki, mikä oli oleellista vuoden 1968 maailmanlaajuisessa liikehdinnässä: joukkoja, päättäväisyyttä, radikaaleja vaatimuksia ja konfliktia. Ylioppilastalon portailla laulettiin Kansainvälistä nyrkit pystyssä. Sisällä talossa valtaajat tönivät järjestysmiesten kanssa. Anarkistit ja fasistit kävivät nyrkkitappeluita. Joku heitti savupommin, joku toinen yritti tuhopolttaa talon.
Vanhalla yöpyi noin 500 valtaajaa, ja vastamielenosoittajien sisäänpääsy estettiin työllä ja tuskalla. Valtauksen takia muualle siirrettyjä ylioppilaskunnan vuosijuhlia suojasi 400 poliisia.
Valtaajien järjestyskaartia johti Liisa Liimatainen, joka nousi 60-luvun loppupuolen ehkä kuuluisimmaksi aktivistiksi Suomessa. Johan von Bonsdorff kertoo muistelmissaan Kun Vanha vallattiin, kuinka Liimataisen johtama mielenosoitus käy poliisiriviä päin Neuvostoliiton suurlähetystöllä Helsingissä. On Prahan miehityksen jälkeinen päivä elokuussa 1968. Liimataisen Sofian Nuorisofestivaaleilta tuoma valtava punalippu ”kierretään salolle ja salko otetaan muurinmurtajaksi. Sitten eteenpäin. Otamme käsikoukkua ja iskemme yhteen.” Käsirysyn jälkeen mielenosoittajat pääsevät poliisien läpi.
Illalla Neuvostoliiton suurlähetystöllä oli 3 000 ihmistä. Mellakointi oli niin vakavaa, että 42 poliisimiestä sai vammoja. Kivet, tyhjät pullot ja kananmunat lensivät. Polttopulloja täytettiin, vaikka niitä ei lopulta käytetty.
Anarkistit kantoivat isoa mustaa lippua. Mosse-autot keskustan ja suurlähetystön välillä oli potkittu rikki. ”Tilanne Helsingissä oli eräinä kriittisinä päivinä niin vakava, että Helsingin poliisilaitos tuskin olisi omin voimin selvinnyt”, raportoi poliisilaitoksen komentaja.
Tällaistakin siis oli Suomessa 1960-luvun lopulla: neuvostovalmisteisia autoja potkittiin kylkiin ja anarkismin musta lippu liehui mellakassa. Tarina kiltistä ja itään päin rähmällään olleesta 60-luvusta ei pidä paikkaansa, ei Vanhan valtauksen kohdalla eikä muutenkaan.
Vanhan valtaus oli kymmenvuotisen järjestäytymistyön huipentuma. Se päätti suomalaisen 1960-luvun. Sen jälkeen seurasi harmaan järjestöjunttaamisen ja neuvostoihannoinnin aika, jonka Helsingin Sanomien politiikan toimitus nimesi taistolaisuudeksi.
Taistolaisuus ei ollut vallankumouksellinen eikä ulkoparlamentaarinen liike. Se oli siis jotain aivan muuta kuin mitä 1960-luku oli.
60-lukulaiset keksivät uusia malleja politiikalle ja elämälle. He muuttivat yhteiskunnan suuntaa konfliktien kautta ja asettivat vaatimuksia omista kokemuksistaan käsin sen sijaan, että olisivat puhuneet esimerkiksi kansallisen edun tai taloustieteen nimissä.
Kulttuuriradikaalit, uusvasemmistolaiset Tilanne-lehti ja Faros-seura, Sadankomiteaan kiteytynyt rauhanliike, Vietnam-aktivistit, sukupuolten tasa-arvoa ajanut Yhdistys 9, seksuaalisuuden politisoijat, huvikieltoa vastustanut Lokakuun 16. päivä liike, syrjäytettyjen vähemmistöjen ongelmia esiin tuonut Marraskuun liike ja monet muut todella saavuttivat useimmat vaatimuksensa.
Kapinointi muutti asenteita nopeasti. Se osoitti, miten voimakkaasti pieni ryhmä ihmisiä voi vaikuttaa yhteiskuntaan, kunhan se järjestäytyy – ja järjestäytyy nimenomaan ulkoparlamentaarisesti ja epämuodollisesti. Radikaalit avaukset saivat alkunsa yliopiston ”kuppilaparlamentissa” sekä löyhässä verkostossa, jonka runoilija Pentti Saarikoski nimesi ”lattiaorganisaatioksi”. Vasta sen jälkeen teemat ja aloitteet vietiin viralliseen politiikkaan.
Puolueissa radikaalien vaatimukset omaksuttiin ensin SDP:ssä. Myöhemmin vihreät ja vasemmistoliitto omaksuivat 1960-luvun uusvasemmiston arvot lähestulkoon sellaisinaan. Monet radikaaleista myös päätyivät yhteiskunnan valtapaikoille politiikkaan, mediaan, kulttuurin kentille, järjestötöihin, mielipidevaikuttajiksi ja yritysmaailmaan.
Lisäksi ne anarkistiset, autonomiset ja ympäristöpoliittiset liikkeet, jotka alkoivat toimia Suomessa 1980-luvun puolenvälin jälkeen, jatkoivat työtä, joka oli jäänyt kesken vuonna 1968 Vanhalla ylioppilastalolla. Uudet toimijat nappasivat kiinni historian katkenneesta langasta.
1960-luvun radikalismin kiertokulku antaa yleisen opetuksen tavasta, jolla ulkoparlamentaariset liikkeet vaikuttavat poliittiseen järjestelmään.
Liikkeet syntyvät usein marginaaleista, ja niiden toimijat ovat nuoria. Tästä huolimatta tai ehkä juuri tämän vuoksi liikkeillä on ilmiömäinen kyky hahmottaa ja ennakoida tulevia muutoksia. Poliittisesti kiinnostavat teemat tulevat nimenomaan ulkoparlamentaarisesta toiminnasta.
Perustulo, ilmastopolitiikka, siirtolaisuuteen liittyvät kysymykset, työelämän ja sosiaaliturvan muutokset, feminismi, antirasismi, vapaampi kaupunkikulttuuri, eläinten oikeudet ja arkipäiväinen veganismi: kaikki nämä ovat tulleet liikkeistä ja yhteiskunnan reunamilta.
Tyypillisen liikkeen kiertokulku alkaa kaduilta – oli kyse sitten kaupungin tai sosiaalisen median katutasosta – ja päätyy lopuksi vallan kabinetteihin. Silloin on kuitenkin jo valmiina uusia liikkeitä. Alkaa uusi kierros loputtomassa ketjussa, joka vie maailmaa eteenpäin.
1960-luvun radikalismi nosti SDP:n hegemoniseksi. 1980-luvun ympäristöliike ja 1990-luvun ekoradikalismi sai vihreät vakiinnuttamaan asemansa. 2000-luvulla prekariaattiliike pelasti vasemmistoliiton sukupuuttoon kuolemiselta. Myös ”maahanmuuttokritiikki” oli alun perin marginaalinen ja ulkoparlamentaarinen liike Suomen Sisun ja Hommaforumin muodossa, ja se kanavoitui perussuomalaisten lyhytaikaiseen hallitusmatkaan.
Marginaalista nousevat vaatimukset muuttuvat vuosien saatossa parlamentaariseksi tai peräti toimeenpanevaksi vallaksi. Tätä voi pitää eräänlaisena merkkinä demokraattisen järjestelmän toimivuudesta – tosin yhdellä lisähuomiolla: yhteiskuntien suuntaa määrittävät uudet aloitteet tulevat harvoin enemmistöltä.
Sama dynamiikka löytyy eri puolilta maailmaa. Esimerkiksi Donald Trumpin agenda ja härski politiikan tekemisen tapa syntyivät marginaalista, ja hänen matkaansa Yhdysvaltain presidentiksi siivitti aito kansanliike. Marraskuun välivaaleissa nousivat puolestaan keskeiseen asemaan toimijat, jotka virallinen politiikka on pyrkinyt marginalisoimaan: köyhistä oloista tulevat rodullistetut naiset.
Nykyään politiikan kiertokulku on kiihtynyt. Liikkeiden vaatimukset pääsevät poliittisen päätöksenteon ytimeen nopeammin kuin koskaan. Nopeus ei kuitenkaan tuota kestäviä tuloksia.
1960-luvun radikalismin taustatyöt aloitettiin jo 1950-luvulla erilaisissa keskusteluseuroissa ja kulttuurilehdissä. Näkyvimmät konfliktit leimahtivat vuonna 1968, ja liikkeiden vaatimukset toteutuivat asteittain vuosikymmenten aikana. Prosessi oli pitkäjänteinen. Vuosien saatossa liike muodosti sedimenttejä kuin virtaava joki, joka tuo mukanaan maa-ainesta.
Löytyykö tulevista liikkeistä vastaavaa pitkäjänteisyyttä? Mitkä ovat nykyään niitä marginaaleja, joista yhteiskuntaa muuttavat avaukset tulevat? Vai pelkistyykö poliittinen toiminta pikapöyristymisten ja pingispalloina pomppivien reagointien sarjaksi?
Juuri nyt tuntuu, että barrikadien ja parkettien välinen kiertokulku on rikki. Elämme sekasorron ja eri elämänalueiden sekoittumisen aikaa. Ei ole enää selvää, mikä on työtä ja mikä vapaa-aikaa, mikä politiikkaa ja mikä epäpoliittista, mikä on hyvää elämää ja mikä kärsimystä. Siksi on niin hämärää, mitkä nykyään ovat ne paikat, joista poliittiset liikkeet lähtevät järjestäytymään.
Tämä epäselvyys selittää, miksi politiikka tuntuu olevan niin jumittunut. Ilman yhteiskunnallisia liikkeitä poliittinen järjestelmä ei nimittäin juuri muutu, eikä tulevaisuutta ole.
Tarvitaan lisää kierroksia niin parketilla kuin barrikadeilla, tai muuten kukan kaunein kukinta jää vuoteen 1968.
Anton Monti ja Pontus Purokuru ovat kirjailijoita, joiden tuorein teos on yhdessä kirjoitettu 1968 – Vallankumouksen vuosi.
Kuva: Ylioppilaslehden kansi 29.11.1968.
