Juha Sipilän ääni, eli kuinka opin unohtamaan huoleni ja rakastamaan pääministeriä

Hyvästi, hallitus! Veikka Lahtinen muistelee ex-pääministerin sametinpehmeää ääntä.

T:Teksti:

K:Kuva: Mikko Rikala

Olen hakenut ryhtiä alkuvuoden aamuihini kävelemällä toisinaan töihin noin viiden kilometrin matkan. Astun ovesta, kun valoa on niin paljon että ulos uskaltaa mennä ilman pelkoa itsetuhoisista ajatuksista. Kävellessä kuuntelen usein erilaisia puheohjelmia. Jonakin aamuna sormeni osui podcast-ohjelmassa Pääministerin haastattelutunti -ohjelman kohdalle.

Pian huomasin palaavani yhä uudestaan kuuntelemaan Juha Sipilän haastatteluja. Etenin uusimmasta jaksosta taaksepäin. Aluksi motiivini oli ainakin osittain poliittinen sivistys, ymmärryksen kerryttäminen ajankohtaisista keskusteluista. Pian jouduin kuitenkin myöntämään itselleni, että todellinen syy ohjelman ääreen yhä uudelleen palaamiselle oli Sipilä itse.

Kautensa alussa politiikan ulkopuolelta tulevana pellepelottomana juhlittu pääministeri joutui kovan kritiikin kohteeksi. Olin omissa blogiteksteissäni yksi näistä kovasanaisista kriitikoista, vaikka se tuskin Sipilän korviin kantautui. Koin sietämättömäksi, että tahallaan yritysmaailman ja politiikan välisiä eroja häivyttävä, leikkaussaksia ympäriinsä heilutteleva putkinäköinen insinööripentti voi hallita suomalaista politiikkaa, vieläpä jäämättä kiinni siitä. Sipilän suosio oli pahinta, mitä saatoin kuvitella.

Lopetin blogin kirjoittamisen aikanaan, ja painoin hallituspolitiikan sipilöineen pois mielestäni niin hyvin kuin pystyin. Kun kohtasimme uudelleen kuulokkeissani tammi-helmikuisina aamuina, tilanne oli minulle yllättävä. Kun keskityin kuuntelemaan vain Sipilän pehmeää ääntä ja retoriikkaa, aiempi inhoni tuntui kaukaiselta muistolta, jonka rippeitä nyt pyyhki pois uusi kummallinen kiintymys.

Sipilä on erittäin taitava puhuja, mutta omalla tavallaan, joka ei ole helposti jäljiteltävissä, niin kuin poliittinen retoriikka yleensäkään ei ole. Hänen helposti tunnistettavia valttikorttejaan ovat rauhallisuus, sametinpehmeä ääni, tarkoitukselliset murteiset kaksoiskonsonantit (”siittä”, ”kinttaat”) ja pieni vitsailu.

Pääministerikautensa aikana Sipilä joutui sanomisistaan pulaan vain muutaman kerran. Mieleen jääneitä kertoja ovat olleet Ylen toimittajalle yöllä lähetellyt tiuskivat sähköpostit ja vaivoin huumoriksi peitelty, toimittajan “liiasta” kyselystä seurannut kiukuttelu: ”Jos, jos ja jos, mitä jos Yle loppuu ja Maikkari loppuu, mitäs sitte?”

Sipilän puheessa omia korviani on aamukävelyillä hivellyt jonkinlainen banaali tuttuus. Hän on se normaali, jota ihmettelen kun käyn nuhjuisissa järjestövaatteissani joskus lounaalla siististi pukeutuneiden hyväpalkkaisten toimistotyöntekijöiden ja rajavartiolaitoksen virkahenkilöiden suosimassa paikassa. Se tunne, kun joku sanoo naapuripöydässä olevansa autolla, kun olemme 500 metrin päässä Sörnäisten metroasemalta. Sipilän puhe on salaattipöytä, pientaloalue, kuivatettu suo, isä ja äiti sekä ennen maksukehotusta maksettu sähkölasku.

Sipilän taitoa on se, että hän tuntee vahvuutensa. Niinpä sote-uudistusta kuvaa parhaiten vertaus pientaloalueesta, jossa maakuntia vastaavat yksittäiset tontit, joille rakennetaan taloja, ja rakentajat vaihtavat tietoja ja vinkkejä keskenään. Pientä veljellistä kilpailuakin on. Turvapaikanhakijat käyttäytyvät huonosti, kun ei ole isää tai äitiä siinä vieressä katsomassa perään. Ja nämä eivät ole minun keksimiäni hyperbolisia vitsejä, vaan joitakin pääministerin haastattelutunnin helmiä viime ajoilta. Sipilässä tiivistyy suomalaisen politiikan salainen valttikortti: insinöörimieheys, harmaus, isällisyys, jäyhyys, turvallisuus.

Muutama vuosi sitten näin Facebookissa ilmeisen aidon oloisen sähköpostin, jonka Sipilä oli lähettänyt eräälle taideaineiden opettajalle, joka oli kritisoinut hallituksen leikkauspolitiikkaa. Siinä Sipilä kirjoitti, miten hän yrittää vain ”laittaa Suomen kuntoon” ja perusteli sillä tehtyjä päätöksiä. Viestissä on paljastavaa se, että sitä ei ollut tarkoitettu julkisuuteen, eikä Sipilä millään muotoa ollut pakotettu sitä kirjoittamaan. Hänen voittava yhdistelmänsä taitaa olla se, että hän jokseenkin vilpittömästi uskoo siihen mitä sanoo, ja siten uskoo myös retoriikkaansa.

Sipilä edustaa erikoista versiota macronismista, siitä uusliberaalista politiikasta, joka on johtanut Ranskassa keltaliivien kuukausia kestäneeseen mellakointiin. Sekä Ranskan presidentti Macron että Sipilä ovat EU-myönteisiä miljonäärejä, jotka uskovat julkisen sektorin pienentämiseen ja pitävät politiikkaa tehottomana.

Siinä missä Macron kuitenkin on huippuyliopiston käynyt finanssihai ja siten helppo vihan kohde maaseudun pienille ihmisille, Sipilällä on paljon vahvempi suojapanssari. Hän on kempeleläinen tylsimys, insinööri, kasvoton tavallisuuden kuva. Miljonääri ja finanssieliitin osa vain sivulauseessa. Se voi olla myös selitys siihen, että Sipilä selviytyi miltei kautensa loppuun saakka: hänen epäpoliittinen charminsa on valettu pellolle rakennetun pientalon sokkeliin. Ehkä tässä banaalin tavallisuuden ja tiukan leikkauspolitiikan yhdistelmässä voisi olla jotain opettavaista eurooppalaiselle pankkieliitille?

Euroopassa puhaltavat nyt oikeistopopulismin tuulet, ja joutuipa Sipiläkin ottamaan perussuomalaiset mukaan hallitukseensa saadakseen leikkausohjelmansa ajettua läpi. Keväällä julkaistavassa pamflettikirjassaan Sipilä käsitteleekin populismin lupauksia ja tarjoaa tilalle omaa vaihtoehtoaan, tehokasta päätöksentekoa. Vastakkain ovat siis insinöörijärki pientaloalueelta ja myyttinen menneisyys, jota oikeistopopulismi manaa esiin. Haalea sisällyksetön nykyisyys kohtaa kunniakkaan, mutta menetetyn entisen Suomen.

Vaikka sote ja hallitus kaatuivat, toistaiseksi Sipilän edustama maailma taitaa olla voitolla.

En ole enää kovin vihainen enkä toiveikas politiikan suhteen. En odota vaaleilta paljoakaan. Leikkauspolitiikka ajettiin läpi insinöörilaskelmien tuella ja varmuudella. Minä hävisin, Sipilä voitti. Hänen retoriikkansa kuunteleminen onkin tavallaan tappion nielemistä ja käsittelemistä. Olen joutunut myöntämään, että Sipilä on omanlaisensa nero, joka osaa manipuloida suomalaisen poliittista viettipohjaa paljon minua paremmin.

Nyt huomaan toivovani, että pääministerin haastattelutunnin tyhjäpäinen ASMR-puuro jatkuisi sittenkin. Sen saattelemana voisin unohtaa hetkeksi hitaasti lähestyvät katastrofit, nousevan äärioikeiston ja etenevän ilmastonmuutoksen. Sipilän puhe on ikään kuin välietappi matkalla helvettiin, se tie kun sanonnan mukaan on kivetty hyvillä aikomuksilla. Ja niitähän entisellä pääministerillä riitti.

Kävelen. Vaivun narkoottiseen puoliuneen, jossa isäni rakentaa taloa ja saan kokeilla vasaraa ensi kertaa. On keväinen sää, minulla on käsissä hyvät hanskat, aurinko on vähän liian kirkas ja ihmisiä kävelee ohi vain satunnaisesti. Isä toivoo, että minusta kasvaa hyvä mies, hän on siinä vieressä tukemassa. Bussit kulkevat ohi tasaisesti ja aamua seuraa päivä, iltaa yö ja taas uusi aamu.