Rakas hössömme Moriz
Luppa Lulu
s. 2.8.85
k. 28.6.96
Kiitos sinulle rakas kultainen Piki 1984–1997
Helsingin Haagan pieneläinhautausmaa on sopivan kaoottinen. Lievä epäjärjestys peilaa elämää osuvammin kuin ihmisten hautausmaiden standardimittaiset kivirivit ja säntillisesti suitut polut.
Kuolleille lemmikeille pystytetyistä paasista ja näköisveistoksista huokuu vilpitön kaipuu sekä jonkinlainen pakottava tarve muistella. Joidenkin lemmikkinimien perään on kaiverrettu ihmisen sukunimi, mikä korostaa eläimen virallista perheenjäsenyyttä.
Marraskuisena lauantaina viisihenkinen seurueemme on kokoontunut muistamaan eläimiä, joita kukaan ei ”omista”, mutta jotka ovat kadonneet tai vaarassa kadota. Lajikato on yksi ilmastokatastrofin monista synkistä seurauksista. Varovaistenkin laskelmien mukaan kato on huomattavasti nopeampaa kuin luonnon normaali sukupuuttovauhti.
Kadonneiden lajien sururituaalin vetää ympäristötunnetutkija, teologian tohtori Panu Pihkala. Hän on kollegoineen tutkinut ympäristötunteita 2010-luvun alusta lähtien. Aiemmin viikolla olen jutellut hänen kanssaan ilmastoahdistuksesta, suremisen tavoista ja toivosta.
Suomalaisnuoret kokivat vuonna 2022 tehdyn tutkimuksen mukaan lähes eniten ilmastohuolta ja -ahdistusta osallistuneiden 28 maan joukosta. Vuoden 2021 nuorisobarometrissa yli kolme neljäsosaa nuorista ilmoitti tuntevansa surua luonnon monimuotoisuuden heikentymisestä sekä lajien sukupuutosta.
Pihkalan mukaan nuorten ilmastohuoli on väkevä muistutus laajemmasta tarpeesta käsitellä ilmastotunteita. Nuorilla on avoin mieli ja siihen, millaisia reagointitapoja heille muodostuu, voi vielä vaikuttaa. Pihkala on ohjannut rituaaleja jo parikymmentä vuotta, ensin pappina 2000-luvulla ja sittemmin ympäristöaiheiden parissa.
Välillä rituaalit ovat abstraktimpia eivätkä liity tiettyyn paikkaan, toisinaan kokoonnutaan konkreettisen tapauksen ympärille. Esimerkiksi Kirkkonummella Pihkala järjesti Hvitträskin vanhalle metsälle julkisen rituaalin, jossa surtiin avohakkuita.
Parhaimmillaan rituaalit auttavat kohtaamaan vaikeitakin asioita yhdessä ja helpottavat tunteiden käsittelyä. Pihkalan mukaan ne voivat ainakin jossain määrin muokata ihmisten käyttäytymistä.
Jos surun väri on lännessä musta ja idässä valkoinen, kadonneiden lajien teemapäivänä meitä ympäröi täydellinen murheen sekoitesävy. Aurinko on pelkkä härnäävä aavistus harmaanvalkean pilvivaipan takana. Läheisen Metsäläntien varrella on pieniä pakokaasun tuhrimia lumilaikkuja.
Alkuun Pihkala ehdottaa, että kiertelemme kukin hetken hautuumaalla ja tunnustelemme, mitä ajatuksia tai tunteita ympäristöstä nousee. Halutessaan voi maastoa vahingoittamatta poimia mukaansa jotakin kutsuvaa ja tuoda lopuksi eläinkokeiden uhrien haudalle.
Noukin kuolleiden lehtien seasta punaisia marjoja ja palan kaarnaa, jonka nilapuolella kasvaa valkeaa rihmastoa. Tavaan taas hautojen nimiä. Lopulta valumme rituaalin kohtaamispaikalle ja jäämme muistokiven eteen seisomaan. Luen uudelleen ja uudelleen kiven korutonta viestiä ”Eläinkokeiden viattomille uhreille”, ja yllätän itseni itkemästä. Melkein hävettää, vaikka tämä on juuri se tila, jossa on sallittua, jopa suotavaa näyttää tunteita.
Selitän ensin, että minulla on PMS, ja että siksi varmaan olen niin herkillä. Sitten soperran ihmisten tavasta arvottaa eläinlajeja sekä niistä nimettömistä, toislajisista eläimistä, joita ei moni pysähdy suremaan. On niin paljon ihmisiäkin, joiden kohtaloita surra.
En osaa sanoa aiheesta mitään perustavanlaatuista, ei ole tarviskaan. Muut kiittävät jakamastani.
Kirjailija ja dramaturgi Laura Gustafsson pitää puheen, jossa hän muistelee 1600-luvulla sukupuuttoon kuollutta alkuhärkää. Emme saaneet tutustua Bos primigeniukseen, vaikka varhaismodernista vuosisadasta ei tunnu edes olevan niin kauan aikaa. Olisimme melkein voineet tuntea alkuhärän, toisin kuin miljoonia vuosia sitten sukupuuttoon kuolleet hirmuliskot tai jääkautiset villamammutit.
Gustafssonista tuntuu kuin lajit valuisivat sormien välistä tyhjyyteen. 1900-luvun alusta lähtien on kadonnut lukuisia eläinlajeja: noin 70 nisäkästä, 80 lintua, 25 matelijaa, 150 sammakkoeläintä ja 160 kalaa.
Jotkut valitsevat Temu-ostosrallin, toiset menevät autoteille istumaan.
Olemme tarkastelleet ilmastokatastrofin numeroita ja käppyröitä pitkään. Monet tavan kansalaiset ehkä viimeiset 10 vuotta, tutkijat jo vuosikymmeniä. Faktoja ja järkiratkaisuja on yritetty tarjoilla monessa muodossa. Välillä tutkijat ja meteorologitkin ovat ratkenneet itkuun puhuessaan aiheesta.
Ilmastotunteista ei ole Suomessa keskusteltu vielä kovin kauaa. Lasten ja nuorten ilmastohuolta on ohitettu ja vähätelty. Aikuiset ovat halunneet määritellä, mistä nuoret voivat osoittaa mieltään ja miten.
Yksi argumentti nuorten aktivismin kritisoinnille on, että ilmastonmuutos on ”aikuisten ongelma”, jota lasten ei pitäisi joutua ajattelemaan. Emme voi varmaksi tietää, onko reaktioissa kyse aidosta huolesta vai aikuisten yrityksestä vältellä ikävää aihetta.
Johonkin tunteet on purettava. Nuorilla vaikutuskeinoja on rajatusti.
Saksalaisen sosiologin Wolfgang Streeckin mukaan neljä perusstrategiaa läntisessä kulutuskapitalismissa selviämiseen ovat ostelu, päihtyminen, pärjäily ja toivominen (shopping, doping, coping ja hoping). Jotkut valitsevat Temu-ostosrallin, toiset menevät autoteille istumaan.
Pihkalan mukaan ympäristöasiat ajautuvat arjessa helposti taustalle, jolloin kynnys niistä puhumiseen kasvaa.
”Nuoretkin ikään kuin sopeutuvat ilmastokriisiin vallitsevana asiana. Yhteiskunnalliset vaatimukset ovat kovia, kun lukioissa pitää tehdä hirveästi duunia”, hän huomauttaa. ”Arjesta poikkeavissa tilanteissa, kuten viikonloppujuhlissa, pikkutunneilla sitten rupeaa paljastumaan, mistä kaikesta maailmassa ollaan huolissaan.”
Pihkalan mukaan yhteiskunnasta puuttuvat suremisen tavat sekä tilat, joissa surra yhteisöllisesti. Suruperinteet ovat katkenneet ja itkuvirret vaimenneet.
Pihkala toteaa, että monet, jotka ovat menneet terapiaan puhumaan ilmastoahdistuksesta, ovat pettyneet vastaanotolla. Terapeutti on saattanut ajatella, että ahdistus kumpuaa pohjimmiltaan muusta kuin ilmastotunteista. Tai ratkaisuehdotukset ovat olleet yksinkertaistavia, vaikka nykymaailman käsittely ja vaurioiden laajuuden tiedostaminen vaatii Pihkalan mukaan monivaiheisen suruprosessin.
Syvemmälle suremiselle on tärkeää olla erilaisia tiloja. Rituaalinomaista suremista tapahtuu myös mielenosoituksissa, mutta julkisessa katutilassa on haavoittuvaista, ja mahdollisuus selkkauksiin esimerkiksi ohikulkijoiden kanssa on suurempi.
Ympäristöajattelijoiden mukaan monet ilmastokriisin ongelmat kumpuavat liian yksilökeskeisestä ajattelusta ja toiminnasta. Ympäristötunteitakaan ei pidä yksilöllistää liikaa, sanoo Pihkala.
”Se tie olisi aika karsea, jos tämä menisi medikalisoituneeksi ja psykologisoituneeksi yksilöterapiameiningiksi. Ympäristötunteiden syyt ovat todellisissa yhteiskunnallisissa ja poliittisissa ympäristöongelmissa.”
Hautausmaan ruohikosta huokuu kengänpohjien läpi kylmää. Nostelen jalkojani ja työnnän kädet taskuun. Gustafsson puhuu kuoleman jälkeisestä jälleensyntymästä, ei uskonnollisesti, vaan fysiikan kautta. Eläimen kuollessa energia muuttaa muotoaan. Ihmiset saattavat kadota, mutta sittenkin on vielä elämää.
Ajatus ihmisen sukupuutosta on monelle kaukainen ja kivulias. On helpompi osoittaa mieltä tiettyä voimalaa, hakkuuta tai kaivosta vastaan.
Tend the garden you can touch. Hoida sitä plänttiä, jonka multaan voit upottaa kätesi. Ajatus on hieman muunneltu versio Voltairen Candide-teoksen sitaatista, jossa turkkilainen vanhus huolehtii hedelmätarhastaan eikä ole kiinnostunut siitä, mitä vallan ytimessä Konstantinopolissa tapahtuu.
Toiminta on tärkeä ulottuvuus ilmastosurun käsittelyssä. Se voi olla ruoan kasvattamista yhteisellä viljelypalstalla, lukupiirien, elokuvailtojen tai keskustelujen järjestämistä, mielenosoituksiin osallistumista. Toiminta paitsi auttaa elonkehää myös tuo pystyvyyden ja osallisuuden tunteita.
On myös olennaista ottaa etäisyyttä ja surra. Etäisyys suo hermostolle lepoa ja helpottaa selviytymistä, sanovat psykologitkin. Sureminen auttaa kohtaamaan ja hyväksymään muutoksia, joita ilmastokatastrofin eteneminen väistämättä aiheuttaa.
Mietin, kuinka haahkapoikueiden pulputus on kadonnut mökkirannasta ja huumaavan tuoksuiset lehmukset hakattiin kotikulmiltani. Kaipaan kunnolla lumisia talvia. Pihkalan mukaan suru voi parhaimmillaan auttaa arvostamaan sitä, mitä vielä on jäljellä ja työstämään muutosta, joka tapahtuu sekä itsessä että maailmasuhteessa.
Pihkala pitää muistopuheen ja kehottaa meitä halutessamme tekemään jonkin hyvältä tuntuvan kehollisen eleen.
Hän kyykistyy koskettamaan hautakiveä. Hellästi, ajattelen, ja itken vähän lisää. Kuvaaja räpsii vielä parit kuvat ja sitten siirrymme haudalta teetermarin ja pullapussin luo. Rituaalin virallinen osuus päättyy.
Kun hörpimme teetä, taivaalta alkaa ripsottaa vettä, tiheää kylmää suihketta kuin valtavasta sumutepullosta. Rupattelemme hetken ja poistumme sitten hautuumaalta suuntiimme.
Hämeenlinnanväylän bussipysäkillä palelen ja huomaan ajautuvani synkkiin aatoksiin. Jonakin päivänä ihmiskunnasta ei ole jäljellä hiustupsuakaan ja se on meille ihan oikein, tuumin happamesti. Osaisinkohan surra ihmiskuntaa, jos haaveilisin lapsista, joiden mahdollinen tulevaisuus ulottuisi kauas 2100-luvulle? Ehkä lasten takia on pakko pysyä toiveikkaana ja optimistisena.
Toivolle on erilaisia määritelmiä tutkimusalasta tai ajattelijasta riippuen. Karkeasti käsitykset usein jaotellaan liialliseen toiveajatteluun ja perustellumpaan tai kestävämpään toivoon.
”Tutkimukseen perustuva toivo on tärkeää sen takia, ettei olisi pelkkää ’toivotaan toivotaan’ -meininkiä ilman, että itse tehdään mitään”, Pihkala sanoo.
Hyvin voimakas optimismi sekä ajatus, että ”ei tässä tarvitse suuresti ihmiskunnan tapoja muuttaa”, ovat hänen mielestään selvästi katteettomia. Pihkala ei ota kantaa siihen, onko ihmiskunnalla toivoa, vaan puhuu mieluummin pragmaattisemmin siitä, minkälaiset asiat olisivat merkityksellisiä ja kunniakkaita edistää.
”Toivo siitä, että maailmassa voisi olla enemmän välittämistä tai että ihmiskunta pystyisi muuttamaan toimintatapojaan paremmiksi suhteessa ympäristöön, ei ole suinkaan turhaa.”
Ilmastotoimien eteneminen vain on etanamaisen hidasta. Pihkala kertoo seuraavansa surulla ja suuttumuksella sekä ajoittaisella alakulolla maailman ilmasto- ja ympäristöpolitiikan jähmeyttä.
”Kyllä se herättää monenlaisia epäreiluuden tunteita”, hän sanoo.
”Toki on paljon ihmisiä, jotka tekevät ahkerasti duunia, ja myös erävoittoja saadaan. Mutta eihän se kokonaiskuva kovin optimismia herättävä näinä aikoina ole.”
Vaatimaton, pienen porukan sururituaalimme ei isossa kuvassa muuta mitään, ja meillekin joku olisi voinut tulla huutamaan, että menkää hipit töihin sieltä haudalta itkemästä.
Pihkala on kirjoittanut paljon ilmastotunteisiin liittyvästä aaltoliikkeestä esimerkiksi epätoivon ja toiveikkuuden välillä tai matalampien ja innostuneempien mielialojen välillä.
Alakulosta ja doomscrollauksesta hetkellisen masentumisen ja suutahduksen kautta toimintaan. Toiminnassa koetun ilon ja osallisuuden kautta väsähdyksestä takaisin lepäämään. Ehkä uudestaan alakuloon, lukemaan lisää, suuttumaan, taas aktivoitumaan ja niin edelleen.
Isot ympäristötoimetkin tuntuvat ottavan ensin loikkia eteen ja sitten takapakkia. Yhdysvallat eroaa Pariisin sopimuksesta, liittyy takaisin ja kohta taas ehkä vetäytyy siitä. Ruotsi investoi isosti vihreään siirtymään, sitten sähköakkuteknologian tulevaisuuden toivoksi kaavailtu firma menee konkurssiin. Vastaavia esimerkkejä innovaatioiden sakkaamisesta ja toisaalta ajoittaisesta vauhtisokeudesta on paljon.
Elämä ja kuolema on syklistä, kuten Laura Gustafsson puheessaan haudalla muistutti. Kuka tietää, ehkä suuren tuhon jälkeen tulee jotain uutta ja parempaa. Vaikkapa ihmiskunta 2.0., jonka jäsenet pystyvät lisääntymään suvuttomasti ja rakastamaan ehdottomasti.
Vaatimaton, pienen porukan sururituaalimme ei isossa kuvassa muuta mitään, ja meillekin joku olisi voinut tulla huutamaan, että menkää hipit töihin sieltä haudalta itkemästä. Mutta ainakin olimme yhdessä jakamassa hetken, muistamassa nimettömiä tässä kauheassa jännittävässä maailmassa, jossa on onneksi vielä myös merkitystä ja elinvoimaa.
