Potentiaalisia tanssiliikkeitä

Palstalla porataan syvemmälle.

T:Teksti:

|

K:K: Pauliina Nykänen

Heinäkuisella klubilla Ääniwallissa amapiano-kissa on lumonnut minut. Anna kun selitän. 

Tanssilattiaa valaisevat himmeät punaiset valot ja kaiuttimista soljuu hypnoottinen, eteläafrikkalainen housesta ja kwaitosta inspiroitunut musiikki. Nytkyttelen kehoa amapianon mukana ja olen vaipumassa hurmokseen. Rakorumpua ja vispilöiden tasaista sutinaa imitoivista äänistä syntyy vaikutelma, että musiikkia soittaa notkea kissa – hännällään supsutellen, viiksillään väristellen, vihreät silmät pimeässä kiiluen. 

En välitä siitä, pysynkö tahdissa tai näytänkö kömpelöltä. Luotan musiikkiin ja ympärilläni tanssivaan, lämpöä hohkaavaan joukkoon. Liikumme lattialla aaltoillen kuin nivelletty ihmislautta, ja minut valtaa hellä kuulumisen tunne. Näen hymyjä ja nauttivia ihmisiä, enkä pysty lopettamaan liikkumista. Musiikin henki on mennyt minuun, se liittää minut samalle taajuudelle toisten kanssa. Ei pelkästään tuona klubi-iltana tanssivien toisten, vaan myös meitä ennen tanssineiden ja soittaneiden. 

Mieleeni tulee vavahduttavan hieno jammailukohtaus Steve McQueenin elokuvasta Lover’s Rock. Pitkän pätkän taustalla soi jamaikalaisyhtye The Revolutionariesin sykähtelevä Kunta Kinte Dub, ja tanssilattia täyttyy miehistä, jotka antautuvat musiikille täysin. Sähköinen, jamaikalaislähtöinen riddim on noitunut heidät: he hyppivät, polkevat lattiaa, sukeltelevat ilman halki ja ravistelevat kehojaan. 

Lover’s Rock on osa Small Axe -elokuvasarjaa, joka kuvaa länsi-intialaisten siirtolaisten elämää 1960–80-lukujen Lontoossa, jossa rasismi ja poliisiväkivalta rehottivat. Olen tulkinnut, että tanssilla miehet purkavat olojaan ja päästävät irti, yhdessä ilman sanoja. 

Itkin katsoessani tanssikohtausta. Herkistymisessä on kai kyse samasta kuulumisen kokemuksesta, jota tunnen parhailla tanssilattioilla, ja toisaalta väkevästä tunteen ilmauksesta. Tanssiessaan ihminen on haavoittuvassa tilassa, ja se on melkein hienointa, mitä tiedän. Tanssiliikkeet voi suorittaa teknisesti täysin oikein, mutta ilmaistakseen liikkeellä jotain – tunnetta, tarinaa, groovea – on pakko olla auki ja alttiina. 

Tanssia tutkinut filosofi Barbara Montero kirjoittaa, että emme arvosta tanssia vain visuaalisesti, vaan voimme tuntea toisen ihmisen liikkeet lihaksissamme ja hermosoluissamme. Montero viittaa proprioseptioon eli asento- ja liikeaistiin, jonka avulla tanssia tai muuta liikettä katsoessamme voimme ”tuntea” liikkeet kehossamme ilman, että itse liikumme. Silmien peilisolut aktivoituvat, ja ”peilaamme” tai harjoittelemme toisen tekemiä liikkeitä automaattisesti. Ne ovat potentiaalisia liikkeitä, joita mekin voisimme tehdä. Ja miksipä emme tekisi? 

TOP 6 tanssit: 

  1. The Great -sarjan kolmannen kauden päättävä Katariina Suuren (Elle Fanning) irrottelu AC/DC:n tahtiin. 
  1. Gaspar Noén elokuva Climax. Tietty. 
  1. Yhdet vielä -elokuvan loppukohtaus (Mads Mikkelsen bailar!) 
  1. Päähenkilöiden poski poskea vasten keinuttelu Bela Tarrin elokuvassa Damnation.  
  1. Viisiminuuttinen ryhmätanssikohtaus Alejandro Gonzalez Iñárritun elokuvassa Bardo
  1.  Jungle-yhtyeen musiikkivideo Keep Moving. Hyvännäköiset ihmiset hytkymässä.