Sinisimpukka on Itämeren avainlaji. Se on paitsi monien kalojen ja lintujen ravintoa, myös rehevöitymisestä kärsivän meren siivooja, joka suodattaa vedestä epäpuhtauksia kuten mikromuovia ja ravinteita samalla kun se syö pieneliöitä merivedestä.
Simpukoita ei tarvitse ruokkia, mikä tekee niiden viljelystä helppoa. Viljelijä tarjoaa niille yleensä kasvualustan, kuten mereen asennetut köydet, joihin merivirran kuljettamat simpukantoukat kiinnittyvät. Yleensä kun simpukat löytävät hyvän kasvupaikan, ne jäävät siihen pysyvästi. Viljellyt simpukat eivät siis karkaa köydestä, vaikka ne kasvavat meressä vapaina.
Simpukan viljely ja käsittely aiheuttavat arvioiden mukaan hieman vähemmän kasvihuonepäästöjä kiloa kohden kuin esimerkiksi tofu, ja huomattavasti vähemmän kuin vaikkapa katkaravun kasvattaminen.
Tästä huolimatta Itämeren simpukkaa syödään Suomessa vähemmän kuin esimerkiksi riistaa tai sieniä. Miksei marketissa myydä kotimaista sinisimpukkaa?
Helsingin yliopiston ravitsemustieteen professori Maijaliisa Erkkola pitää sinisimpukkaa ravintosisällöltään hyvänä ja lihantuotantoa ympäristöystävällisempänä proteiinilähteenä.
Simpukat sisältävät runsaasti omega-3-rasvahappoja, jodia ja rautaa, joita osa väestöstä ei saa tarpeeksi. Näiden ravintoaineiden riittävä saanti olisi syytä turvata myös siirryttäessä kasvispainotteisempaan ruokavalioon. Täten simpukat nousevat Erkkolan mukaan kiinnostavaksi mahdollisuudeksi. Hän kuitenkin epäilee, ettei simpukoista tule kovinkaan yleistä arkiruokaa, koska edes kalaa ei syödä yhtä paljon kuin ravitsemussuositukset kehottavat.
Yksi este simpukan syömisen yleistymisen tiellä ovat terveydelle haitalliset ympäristömyrkyt, torjunta-aineet ja raskasmetallit, joita simpukoihin kertyy. Simpukkatilojen kehittämistä Itämerellä tukevan Baltic Eco Mussel –projektin tutkimuksessa köysissä kasvatetut sinisimpukat sitoivat vähemmän ympäristömyrkkyjä kuin meren pohjalla elävät, mikä on viljelyn kannalta positiivista.
On hyvin vaikeaa tutkia simpukoiden kokemusmaailmaa. Simpukoilla ei ole aivoja, jotka ottaisivat vastaan esimerkiksi hermostolta tulevaa kipuviestiä. Toisaalta simpukoilla on aistijärjestelmä ja hermosto, joiden kautta ne säätelevät toimintaansa. Todennäköisesti simpukat eivät kuitenkaan tiedosta, että niitä kasvatetaan. Simpukoiden tulee säilyä elävinä niiden valmistamiseen saakka, sillä kuolleiden simpukoiden pintaan alkaa hyvin nopeasti kerääntyä bakteereja ja viruksia. Siksi nopea jatkokäsittely voi ainakin teoriassa parantaa sekä ruokaturvallisuutta että vähentää lajin mahdollisesti kokemaa stressiä.
Suurin este suomalaisen sinisimpukan kaupalliselle viljelylle ja sen käytölle elintarvikkeena on kuitenkin simpukoiden pienikokoisuus.
John Nurmisen säätiön erityisasiantuntija Miina Mäki kertoo, että pohjoisella Itämerellä simpukka kasvaa hitaasti matalan suolapitoisuuden takia. Suomen merten pintavesien suolapitoisuuden on ennustettu vähenevän, kun ilmastonmuutoksen myötä makeaa vettä virtaa mereen aiempaa enemmän.
Valtameriin vuosimiljoonien aikana sopeutunut sinisimpukka jää Suomen rannikon murtovesissä yleensä parisenttiseksi, mikä tekee sen käyttämisestä ravintona kallista. Kuorien poistaminen pienikokoisista simpukoista vaatii paljon prosessointia. Jo Tanskan ja Ruotsin eteläisillä merialueilla simpukat kasvavat nopeammin ja suuremmiksi, sillä merivesi on siellä suolaisempaa.
Kotimainen sinisimpukka pysynee jatkossakin haahkojen herkkuna, suomalaisten lautasten ulottumattomissa. Sen sijaan toisen Suomessa elinvoimaisen syötävän lajin, makean veden järvisimpukan viljelyn tutkimus on vasta alussa.
