Sitten kun isä

Voiko vanhemmistaan luopumiseen valmistautua? Toimittaja Eveliina Lempiäinen keskustelee vanhenevan isänsä kanssa kuolemasta Savon ja Varsinais-Suomen koskien kuohuessa taustalla.

T:Teksti:

|

K:K: Oona Pohjolainen

Isäni ei ole koskaan tuntenut itseään vanhaksi. Hänen 67-vuotiaat, ajan ja vaihtelevien retkisäiden ahavoittamat kätensä lepäävät ohjauspyörällä, kun matkaamme noin viidenkymmenen kilometrin päähän Kuopiosta luoteeseen sijaitsevaan Maaninkaan. 

Olemme käynnistäneet auton varhain. Tarkoituksemme on nähdä päivässä kolme vesiputousta, minkä jälkeen ajamme vanhempieni kotiin Turun seudulle Paimioon yöksi.  Seuraavana päivänä aiomme käydä vielä kahdella varsinaissuomalaisella putouksella. Kaikkein hienoimmat viiden tähden vesiputoukset, kuten harrastajat niitä pisteyttävät, sijaitsevat paljon pohjoisemmassa, Enontekiöllä ja Inarissa. Kuitenkin Pohjois-Savon Maaningaltakin löytyy yksi neljän tähden putous. 

Tällaista reittiä toimittaja Eveliina Lempiäinen ajoi isänsä kanssa vieraillessaan vesiputouksilla.

Kun olimme lapsia, isä vei minua ja pikkusiskoani päiväretkille sieneen ja mustikkaan sekä metsätilkulleen katselemaan kuusentaimia. Hänen tapansa osoittaa rakkautta on kertoa minulle tunnistamistaan linnuista ja kokata herkkuruokia löytämistään kultarouskuista. Pyrimme sieniretkelle yhä joka syksy, mutta en muista, milloin viimeksi olisimme olleet yli yön kestävällä reissulla kahdestaan. 

Roolit ovat vaihtuneet. Nyt minä vien isäni retkelle, sillä meidän täytyy puhua. 

Keväällä 2022 vanhempani löivät pöytään edunvalvontavaltakirjan. Sillä he luovuttivat toisilleen päätäntävallan omaisuudestaan, taloudestaan ja terveydestään eli ”sellaisista henkilöään koskevista asioista, joiden merkitystä hän ei kykenisi ymmärtämään sillä hetkellä, jolloin valtuutusta on käytettävä”. Myös minun ja pikkusiskoni piti allekirjoittaa paperi – meistä tuli varavaltuutettuja. Samana keväänä havahduin siihen, että ikäisteni ystävien ja tuttavien vanhempia alkoi sairastua. Muutama kuoli. Sattui pieniä onnettomuuksia, kaatumisia. Tuli diagnooseja ja hautajaisia. 

Huomasin isäni ikääntyvän kymmenisen vuotta sitten. Oli joulupäivän ilta, koko perhe lojui olohuoneen pöydän ääressä Trivial Pursuitin ympärillä. Punaviinipullo, konvehteja, pelilaudalla värikkäät, muoviset pizzakiekot. Peli hidastui kummasti joka kerta, kun tuli isäni vuoro kysyä. Äitini sen tajusi:  

”Matti! Etkö sä näe?” 

Isällä oli aina ollut haukannäkö, mutta nyt hän ei enää nähnyt lukea kysymyskorttien pientä pränttiä. Lukulasit hän hankki seuraavana kesänä. 

Heräsin ajan rajallisuuteen. Nykyään mietin, kuinka monta ”tavallista” joulua vielä vietämme nykyisellä kokoonpanolla. Hieman aikaista kuusikymppisten vanhempieni kohdalla, tiedän. Vuosia isäni pohti ääneen, montako joulua hänen huonovointinen äitinsä vielä näkee, mutta mummi oli siinä vaiheessa sentään yli kahdeksankymmenen.  

Olin vuosien kuluessa vieraantunut molemmista isoäideistäni, joten heidän kuolemansakaan ei kouraissut syvältä. Suru oli enemmän solidaarista kuin henkilökohtaista – surin, koska äitini tai pappani suri. Rakkauden ja tiiviin tuntemisen kipeä hinta on kouriintuntuvampi menetys. 

Vanhuus on äkillistä tuntemattomuutta. Se on vähittäisen muutoksen ja äkillisen syöksyn välimaastossa, kirjoittaa ranskalaisfilosofi Catherine Malabou esseessään Sattuman ontologia (2009). Mitä oikeastaan tiedän vanhenevasta isästäni? Kuinka hyvin tunnemme toisemme? Retki olisi hyvä syy tutustua hiukan paremmin. Tajusin, että kymmenen vuoden päästä tällaisen matkan tekeminen on todennäköisesti liian myöhäistä. Minun oli avattava suuni. 

Nyt autossa kohti Maaninkaa kysyn isältä, miltä edunvalvontavaltakirjan laatiminen hänestä tuntui. 

”Ihan järkevä semmoinen on olla.” 

Isästä on loogista hoitaa viralliset asiat kuntoon ennen kuin järki kenties sumenee. Minun on vaikeaa lypsää aiheesta lisää. 

Isäni tapa osoittaa rakkautta on kertoa minulle tunnistamistaan linnuista ja kokata herkkuruokia löytämistään kultarouskuista.

Koskesta kuulee ensimmäiseksi kohinan, joka kiirii autolle asti. Korkeakosken putous on Suomen korkein yhtenäinen vesiputous. Se on ensimmäinen koskaan näkemäni köngäs – 36 metriä pitkä, jyrkkä ja portaittain putoava, hätkähdyttävän hieno.  

Lähestymme putousta yläjuoksulta, jossa vesi virtaa vielä suhteellisen rauhallisena, tummanruskeana mutta kirkkaana. Kokeilen vettä ja virta nappaa sormistani hyisen puraisun. 

Laskeudumme pitkospuita. Vesi valuu kalliopaasien lomasta, läpi viuhkamaisen louhikon alas varjoisaan kanjoniin. Jyly yltyy. Kun pääsemme rappuset alas puiselle näköalatasanteelle, joudumme huutamaan kosken melun yli. Ihastelemme voimallisena ryskivää vettä ja osoittelemme kosken hienoimpia kohtia. 

Virtaavan veden katselu on vangitsevaa. Se rentouttaa, saa ihmiset eräänlaiseen transsiin. Antropologian professori Christopher D. Lynn on tutkinut tulisijojen ääressä rentoutumista ja prososiaalista eli pyyteetöntä, toisia ihmisiä hyödyttävää käyttäytymistä: kynttilän tai nuotion valossa ihmiset alkavat puhua tunteistaan, sisäisestä elämästään. He puhuvat subjektiivisesti, riitelevät vähemmän ja pitävät pidempiä taukoja. Uskon saman pätevän virtaavaan veteen. Katsahdan isääni, mutta jänistän. 

Kuvaamme putousta aikamme, eri kulmista, kännyköillä ja kameralla. Tuntuu vaikealta irrottautua lumoavan Korkeakosken ääreltä takaisin tien päälle. Syynä on yhtäältä hienon luontokohteen magnetismi, toisaalta jännitys tulevista keskusteluista. Isälle tämä on ensisijaisesti luontoretki, mutta minulla on muitakin tarkoitusperiä. 

Autoradiossa Anki laulaa ikivihreää hittiä Niin aikaisin, kun lähdemme kohti päivän toista vesiputousta Juvéninkoskelle Jämsään. Isä oli kappaleen julkaisun aikaan reilu 10-vuotias. Hän on hyvin säilynyt: isän kanssa samana vuonna 1956 syntyi Suomessa lähes 89 000 ihmistä, joista täällä elää enää reilu 71 000. Tilastoihin vaikuttaa myös muuttoliike valtion rajojen yli. Isäni ikäluokassa tyypillisimpiä kuolinsyitä ovat kasvaimet, itsemurhat ja ”muut syyt”.  

Harmaa taivas pieksee vuoroin vettä, vuoroin räntää ja pieniä rakeita. Isä kysyy, mistä aion tässä jutussani kirjoittaa. Vastaan rehellisesti, että hänen sukupolvensa eli niin kutsutun suuren murroksen ikäluokkien vanhenemisesta ja rapistumisesta, kuolemastakin. Isä ei hätkähdä, nyökkää vain. Aloitetaan helpolla: milloin isä alkoi tuntea itsensä aikuiseksi? 

”En ole koskaan tuntenut itseäni aikuiseksi. Olen aina katsonut itseäni vanhempia ja pitänyt heitä aikuisina.” 

Isäni mukaan aikuisuus siirtyy eteenpäin sitä mukaa kun itse saavuttaa tietyn iän. Oma sukupolveni ilmaisee asian niin, että 30 on uusi 20. Ikäiseni ajattelevat, että aikuisuuden velvollisuudet ja vastuut ovat tulevaisuudessa. Asuntolainat ja lapset hankitaan myöhemmin, jos hankitaan. Omien vanhempieni aikuisuus koitti aiemmin, mutta he eivät miellä itseään vanhoiksi tai pohdi kuolemaa. Minun sukupolvelleni on helpompaa puhua kuolemasta, kun maailmanloppu häämöttää koko ajan nurkan takana. Metsät roihuavat, sodat jylläävät, ja pian täällä selviytyvät enää tekoälyn ohjailemat paperiliittimet. 

Oletin, että aikuisuus ja vanheneminen alkavat siinä vaiheessa, jos hankkii jälkikasvua. Kun on vastuussa jostakusta muusta kuin itsestään. Isä ei kuitenkaan ajattele niin. 

Metsät roihuavat, sodat jylläävät, ja pian täällä selviytyvät enää tekoälyn ohjailemat paperiliittimet. 

Parin tunnin ajon jälkeen saavumme päivän toiselle putoukselle Jämsän Partalaan. Opastetaulu väittää Juvéninkoskea Etelä- ja Keski-Suomen korkeimmaksi vapaana kuohuvaksi koskeksi. Veden voima valjastettiin jo varhain sahojen ja myllyjen käyttöön: 1800-luvulla koskessa alkoivat ”kivet kuiskia ja rattaat rupattaa”. 

Laskeudumme pientä metsärinnettä putouksen juurelle. Vaikka Juvéninkosken putous on vain seitsemän metriä korkea, se on silti varsin vaikuttava näky. Vesi putoaa räiskyen alas pystysuoralta jyrkänteeltä. Kosken ruskea vesi on kuin kuohuvaa olutta. Joskus mietin, pitäisikö riipaista kunnon kännit vanhempieni kanssa. Olisiko kuolemasta puhuminen silloin helpompaa? 

Tuijotamme jylisevää Juvéninkoskea niin pitkään, että katseeni rentoutuu, näkökenttä sumenee ja vesimassa muuttuu edessäni ensin valkeakarvaiseksi peikoksi, sitten valtavaksi, säikeiseksi siiliorakkaaksi. Löystyttäisikö virtaava vesi vielä kielenkannat, jotka kotona ovat usein niin tiukalla? Alkaisimmeko mekin pian rupattaa rupattaa 1800-lukulaisten rattaiden lailla? 

Emme keskustele isäni kanssa syvällisiä. Me puhumme arkisista asioista, kuten laittamistamme ruuista ja kuuntelemistamme radio-ohjelmista. Olen huomannut, että ikäiseni pari-kolmekymppiset tykkäävät puhua itsestään ja projekteistaan, mutta isäni ikäiset miehet tykkäävät puhua numeroista: välimatkoista, lämpöasteista, juossuista, pyöräillyistä tai moottoripyöräillyistä kilometreistä ja siitä, mitä asiat maksavat. 

Nytkin keskustelumme ovat koskeneet lähinnä erityyppisten autovahausten hintoja, telttailua 80-luvulla ja viimeaikaisia hirvihavaintoja. Isä kertoo parin viikon takaisesta risteilystä opiskeluaikojen kurssikavereidensa kanssa ja mainitsee muutaman kaverin jo edesmenneen. 

”Miltä tuntui kuulla, että kavereita on kuollut?” 

”Tietysti on aina ikävää, kun niin käy. Mutta sellaista elämä on.” 

Edesmenneet kurssilaiset eivät olleet isälleni niin läheisiä, että hän olisi osallistunut hautajaisiin. 

”Jos joku läheinen kaveri kuolisi, tuntuisi varmaan vähän toisenlaiselta”, hän sanoo. 

”Yhtäkkinen kuolema on varmaan se pahin.” 

Katselen isän vaaleanharmaata tukkaa ja partaa, suupielten juovia. Isäni on ollut olemassa yli kaksi kertaa kauemmin kuin minä. Hänen solunsa eivät enää uusiudu yhtä nopeasti kuin minun. Kun isä mursi solisluunsa pari vuotta sitten pyöräilytapaturmassa, parantuminen kesti kauan. Silloin näin hänessä häivähdyksen uudenlaista alakuloa. Murtumasta huolimatta isä rymysi pian metsässä käsi kantoliinassa. Pelkäsin, että hän menettää tasapainonsa ja kompastuu mättäälle, eikä onnistu soittamaan apua. Olen kerran vuosia sitten joutunut soittamaan isälle ambulanssin, ja se on jättänyt mielen perukoille kalvavan huolen ja tiedon: hän ei olekaan kuolematon. Joskus isän kaikki solut lakkaavat uusiutumasta. 

Palaamme autoon. Kuuntelemme Yle Ykköstä, tuulen huminaa ja räntäpisaroiden räpsähtelyä tuulilasiin. Laulujoutsenia on joka pellolla isoina kööreinä. Ne verryttelevät mustia nahkajalkojaan ja kaivelevat nokillaan mudasta syötävää. Tiedän tämän, koska isäni on kovan luokan lintumies. Hän osoittelee matkan varrelta milloin mitäkin lajeja, ja kerran pysähdymme pellon reunaan kiikaroimaan tundrahanhia. Näemme myös närhen, kuovin, kuikkia järvessä, töyhtöhyypän ja teeren. Eivät ne mitään ihmeellisiä harvinaisuuksia ole, mutta ei niitä joka päivä Helsingissä näe. 

”Miltä ikääntyminen tuntuu?” kysyn. 

Isä on hetken hiljaa ja vastaa sitten virnistellen: 

”Forever young.” 

Jaahas. 

Ajatteleeko isä sairastumista tai kuolemaa? 

”En mä sellaisia ajattele.” 

Kerron ajattelevani kuolemaa melkein joka viikko.  

”Aijaa.” 

Näin minä usein teen, alan puhua itsestäni täyttääkseni hiljaiset hetket.  

Kuolema kiinnostaa minua fyysisenä ja biologisena ilmiönä ja sellaisten käytännön asioiden kannalta kuin mitä ruumiille puetaan arkkuun päälle. Lehtijutuista käy ilmi, että suurin osa omaisista valitsee edesmenneelle läheiselleenhautaustoimiston tarjoaman perinteisen vaatetuksen: miehillä solmiollinen ja naisilla pitsiröyhelökauluksinen paita sekä sukat. (Ei housuja?) Päälle asetellaan peitto ja kasvoliina. 

Isästä tuli lintumies jo 11-vuotiaana. Hänen luokalleen siirtyi silloin uusi oppilas, Pekka, jonka kanssa isä opetteli tunnistamaan lintuja, aluksi ilman kiikareita, äänestä.  

Isä kertoo nähneensä Pekan kuolinilmoituksen lehdessä joitakin vuosia sitten. Mitä hän ajatteli ilmoituksen nähdessään?  

”Ikävä juttu, että niin oli käynyt.” 

Onko kuolema ikävää? Jäljelle jääneille läheisille toki, mutta kuolleelle se ei ole mitään. Filosofi Malaboun mukaan kuolema on kaksinainen. Se on biologinen ja looginen, mutta myös arvaamaton, satunnainen, muotonsa luova. Yllättävä kuolema lienee läheisille ikävin. Silloin niin paljon käyttämättömiä mahdollisuuksia haihtuu ilmaan. Kun vanha ihminen kuolee ”luonnollisen kuoleman”, on vuosikymmenten varrella yleensä ollut jo paljon mahdollisuuksia, joihin tarttua ja hetkiä, joita viettää yhdessä. Mikäli kuollut ihminen on esimerkiksi pahoinpidellyt perheensä hiljaiseksi tai joutunut kärsimään sairauden takia pitkään, kuolema voi olla myös suuri helpotus. 

Vanhenemiseen liittyy melkein yhtä monta mysteeriä kuin kuolemaan. Jos vanhukset joskus pääsevätkin ääneen mediassa, kyseessä on useimmiten jonkinlainen kurjuusraportti eläkeiän vaivoista ja vanhustenhoidon ongelmista. Haluaisin tietää, mitä jännittävää tai hauskaa vanhuuteen liittyy. Millaisia kehollisia tai aistillisia kokemuksia 75-vuotiaalla on, millaisia ideoita ja intohimoja kasikymppisellä.  

Vanhenevia aivoja on tutkittu paljon, mutta entäpä keho? Terapeuttini, joka on myös fysioterapeutti, kertoo, että vaikka vanhuudessa nivelet jäykistyvät, lihaksisto voi muuttua pehmeämmäksi. Tällöin aistillisuus saattaa lisääntyä. Silti vanhusten välistä seksiä ei näe esimerkiksi elokuvissa juuri ikinä, tai sitten siitä tehdään koomista. 

Nuoruutta ja materiaalisia saavutuksia ihannoivassa kulttuurissa vanhuus näyttäytyy usein nuoruuden menetyksenä ennemmin kuin siirtymänä uuteen, kenties hitaampaan, kärsivällisempään tai reflektoivampaan aikaan. Vanhus menettää tehokkuutensa, notkean kehonsa ja perinteiset kauneuden merkit kuten sileän ja kimmoisan ihon, kenties paksut hiukset. Pelkomme kehon ikääntymistä kohtaan on vain naamioitua kuolemanpelkoa. Kun kohtaamme ruumiimme, kohtaamme todisteet kuoleman hitaasta tai kiihtyvästä lähestymisestä. 

Olen esimerkiksi slaidannut ihmisten DM:iin treffipyyntöineni sillä ajatuksella, että pian kuolemme kuitenkin.

Edessämme sylkee oriveteläinen kahden tähden putous. Se on päivän viimeinen etappi, surullinen kohde. Säynäjoen putous on pieni, sen korkein porras vaivaisen metrin. Jos Juvéninkoskessa kuohui kalja, Säynäjoen vesi muistuttaa Coca-Colaa. Kokis virtaa vehreässä notkelmassa, ja putouksesta erkanee pieni sivupuro, jonka vierellä kohoavat sammaloituneet kiviportaat. Kuvittelen putouksen taakse kylmänkostean luolan, jossa voisivat asua jonkinlaiset koskikeijut. 

Silmät sumenevat, vedet sekoittuvat. Autossa istutut sadat kilometrit puuduttavat ja kohina on asettunut korviini. Koskien kohina, tuulen kohina moottoritiellä, putouksista kuvaamieni videoiden rakeinen kohina kännykän kaiuttimessa ja hiljaisuuden kohina isän ja minun välillä. Meillä on ollut oikein rattoisaa, mutta putoukset eivät ole vieneet meitä jutuissamme syvemmille vesille. Isä ohjaa keskustelun uusiin uomiin.  

Viisi vuotta sitten jouduin onnettomuuteen, jonka jälkeen kuolema alkoi kiinnostaa minua toden teolla. Putosin kiipeilykeskuksessa korkealta ja loukkaannuin pahasti, mutta säästyin pahimmalta. Ikään kuin hipaisin kuolemaa. Isä ei ole tietääkseni hipaissut. Hän kysyy, olenko nähnyt painajaisia putoamisesta. En kertaakaan. 

Äitini on kuvaillut, että onnettomuuden jälkeinen aika on hänelle sekavan usvan peitossa. Hän ei muista, kukkiko kotipihan kirsikkapuu sinä keväänä. Kysyn isältä, mitä hän tunsi ja ajatteli tuolloin. Hän vastaa saaneensa aluksi väärän käsityksen onnettomuuteni vakavuudesta. 

”Seuraavana päivänä vasta tajusin, kun tultiin katsomaan sua.” 

Erot, sairaudet ja menetykset avaavat pääsyn kollektiivisen, osin alitajuntaisen surun kammioon. Kammio on ahdettu täyteen hylkäämisen, yksinäisyyden ja kelvottomuuden kokemuksia, häpeää ja kuolemanpelkoa. Onnettomuuden jälkeen päädyin kammioon. Olin ollut siellä ennenkin, mutta ensimmäistä kertaa en vammautuneilla jaloillani päässyt pakenemaan kammion sisältöä. Oli ihan oikeasti ajateltava kehonsa haurautta ja kuolevaisuutta. 

Miksi isäni ei ajattele kuolemaa? Eikö hän osaa, uskalla tai vain tule ajatelleeksi? Kuolemaa on monesti vaikea ajatella yhtäältä siksi, että luopuminen ja kaiken katoavaisuus tuntuu niin surulliselta ja toisaalta siksi, että kuolemaa – sen fyysisyyttä ja metafyysisyyttä – on niin mahdotonta kokonaan käsittää. 

Silti minä välillä yritän. Millaista on elää sitten, kun äitini ei ole enää täällä? Tai isäni, siskoni, parhaat ystäväni. Kun heidän niin eläväiset ja verevät ruumiinsa eivät enää ole. Miltä sellainen aukko sydämessäni oikeasti tuntuu? Kuoleman ajatteleminen tällä tavoin pieninä maistiaisina tuntuu tärkeältä harjoitukselta. Kenties on turha surra etukäteen yhtikäs mitään, mutta toisaalta kuoleman ajattelusta voi olla hyötyä. Olen esimerkiksi slaidannut ihmisten DM:iin treffipyyntöineni sillä ajatuksella, että pian kuolemme kuitenkin. Kuoleman ajattelu voi parhaimmillaan ja banaaleimmillaan motivoida tekemään tärkeitä asioita sekä arvostamaan käsillä olevia hetkiä ja ihmisiä. 

Vanhenemisen ajattelussa meitä kauhistuttaa yksin jääminen, voimiemme, roolimme taikka valtamme menettäminen ja toisista riippuvaiseksi tuleminen. 

Kun olin onnettomuuteni jälkeen sairaalassa, isä luki minulle ääneen Haruki Murakamin romaanijärkälettä IQ84 ja työnsi minua pyörätuolissa pihalle tai kanttiiniin. Olin jälleen isäni ja muiden läheisteni hoivan armoilla kuin vauva tai vanhus. Heiveröinen ja avuton, syötettävä, pestävä ja kärrättävä. Itkuinen ja paskainen henkiriepu. Vaipatkin minulla oli, luoja paratkoon, koska en päässyt neljän murtuneen raajan takia itse vessaan. 

Toipilasaikanani sairaalassa mietin, saavatko iäkkäämmät huonetoverini kaiken tarvitsemansa avun. Usein käytävillä kaikui korvia riipivä ulina ja valitus. Nykyään mietin kauhulla, millaista hoitoa vanhempani sitten joskus mahtavat saada, jos päätyvät sairaalaan tai hoitokotiin.  

Isä toivoo, että saisi aikanaan mennä suorilta jaloilta. Ei tarvitsisi jäädä kitumaan tai elämään ”ei minkään arvoista elämää”. Kaipa sellainen on monelle meistä unelmakuolema. Nopea, kivuton, vaipaton. Yksi isän vanhoista työkavereista vuosien takaa putosi viime syksynä kalareissun päätteeksi illalla veneestä eikä enää vironnut. 

”Se päättyi siihen”, isä toteaa lakonisesti. 

Potilaana tai vanhuksena on antauduttava muiden hoivan varaan. Kontrollin menettäminen on monen kauhun ydin. Itsensä nolaaminen, hulluksi tuleminen, onnettomuudet. Lopussa yksin jääminen ja kuolema. Minä olin potilaista nuorin ja opiaateista huolimatta järkeni leikkasi terävänä suurimman osan ajasta. Minulla oli läheisiä elossa. Ja silti mietin vain: kuka olisi osannut vaatia ilmapatjaa sänkyyni tai hoitajia tuseeraamaan persettäni, jos putoamisen yhteydessä aivoni olisivat tuhoutuneet niin, etten olisi itse kyennyt muotoilemaan asiaa selkeästi? 

Vanhempien kuolemaa ajatellessa joutuu väistämättä ajattelemaan myös omaansa. Junan jatkona tullaan. Olen käväissyt kuoleman lähellä, jos nyt en aivan porteilla, niin ehkä pihapolun päässä. Muistan tuntemani kauhun, kun 170-senttinen varteni makasi hajonneena myttynä kiipeilykeskuksen lattialla. Kehoni rajat olivat kadonneet ja tuttuun arkitodellisuuteen oli repeytynyt ammottava aukko kohti tuntematonta. 

Oma kuolema on vähemmän kivulias ajatus kuin läheisten, mutta ehkä vieläkin vaikeammin käsitettävä. Olen niin elossa tässä kehossa ja hengitän koko ajan ilman, että minun tarvitsee tehdä mitään sen eteen. En voi käsittää, että tämä näennäisen mutkaton olemassaolo joskus tulee päätökseensä. Ajatus viimeisestä hengenvedosta herkistää: että kaikki tämä hienous ja hauskuus, ihme ja nautinto, kärsimys ja kauheus joskus päättyy. Ehkä kaikkein eniten ajatus kuitenkin huojentaa: että olen vain pieni tähtipölyn tussahdus. Vaikka ajattelen kuolemaa usein, minulle tulee juttua tehdessä oudon taikauskoinen olo. Hävettää myöntää, mutta hetkittäin pelkään, että kun nyt kirjoitan ja kyselen aiheesta, joku pian kuolee. 

Seuraavana päivänä suunnitelmana on vierailla kahdella eri putouksella Varsinais-Suomessa lapsuuden kotikaupunkini naapurikunnissa – Mariken putouksella Sauvossa ja Koskenpään koskella Salossa. Äiti pyytää päästä mukaan, ja suostumme. Hän toivoo, että muistaisin mainita jutussa vanhempieni nuorekkuuden. Molemmat vanhempani suhtautuvat ikääntymiseen näennäisen humoristisesti. 

Vanhempani ovat kiitelleet onneaan, kuinka vähällä ovat selvinneet yli kuudenkymmenen vuoden ikään: ei syöpädiagnooseja, aikuisiän diabetesta, nivelrikkoa tai osteoporoosia. Joskus tuntuu, että minulla on enemmän vaivoja kuin heillä. 

Kuolemasta kyseleminen tuntuu julkealta, melkein hyökkäävältä vanhempaa ihmistä kohtaan.  

Isä vaikuttaa jopa loukkaantuneelta, kun kyselen jatkuvasti vanhenemisesta. Mutta he vanhenevat, minä vanhenen, kaikki vanhenevat. Vanhenemisessa ei pitäisi olla arvolatausta. Jälkikapitalistinen yhteiskunta on kuitenkin rakentunut tehokkuuden varaan: oma arvo muodostuu työnteosta, omaisuudesta ja kehon räjähdysvoimasta. Jos on saanut koko elämänsä ylistystä nopeudesta ja tuottavuudesta, voi vanhuuden hiljaisesta rauhasta kummuta syyllisyyden tunteita. Vanhukset voivat kokea epäonnistuvansa, kun oma tehokkuus laskee. 

Mariken putous ei ole meistä ihan neljän tähden veroinen, vaan beige ja kesy, vanhusten vesiputous. Se on perinteinen kaskadiputous, eli köngäs muodostuu lukuisista pienistä portaista ja sileistä luiskista. Ennen putousta joen virta on hiljainen, sillä vesi kerääntyy putouksen yläpuolella pieneen altaaseen, josta se ylittää niskan ohuena vesipatjana. 

Viimeinen putous Salossa on kaksihaarainen, parikymmentä metriä pitkä ja seitsemän metriä korkea. Koskenpään putous sijaitsee ihastuttavassa pienessä lehdossa tuomien keskellä. Valkovuokot peittävät mattona laakson pohjaa. Isä lähtee kameroineen kosken toiselle haaralle, äiti jättäytyy kauemmas tontin laitaan. Kivet astinlautoinani ylitän virran rauhallisesta paikasta, vaikka ei Koskenpää ole raju missään kohtaa. 

Kuka olisi osannut vaatia hoitajia tuseeraamaan persettäni, jos putoamisen yhteydessä aivoni olisivat tuhoutuneet niin, etten olisi itse kyennyt sanomaan asiaa selkeästi?

Kotimatkalla istun takapenkillä luurit korvilla. Ei tästä tullutkaan mieletöntä keskustelumatkaa. En arvellut isäni avaavan kaikkia haavojaan yhdellä automatkalla, mutta toivoin monisyisempää tai tunneperäisempää keskustelua. Työkalumme sellaiseen vain ovat hiukan eri kaliiberia: yksi on kasvanut pula-ajan jälkimainingeissa vuosikymmeniä ennen kuin termi ”toksinen maskuliinisuus” lanseerattiin, toinen taas on someajan terapiapuheen kyllästämä, asiat liiallisuuksiin reflektoiva ja itseriittoinen avokadonsyöjä. 

Isäni sukupolven miehet eivät noin vain avaudu fiiliksistään. Isä ei muista, puhuttiinko lapsuudenkodissa kuolemasta. Kun hänen ystävänsä veli kuoli viitisen vuotta sitten, he puhuivat lähinnä kuolinsyystä. 

”Emme puhuneet siitä, miten hän sen koki. Ei sellaista ole ihan helppo ottaa puheeksi.” 

Sanat ovat vain yksi keino lohduttaa. Kuuntelu, sanaton ymmärrys ja läsnäolo ovat monesti jopa tärkeämpiä. 

Isä ja minä emme kohdanneet puolivälissä, mutta haparoimme toisiamme kohti. Mietin, olisiko yhteinen aika retkellä pitänyt käyttää paremmin. Puhua siitä, mitä merkitsemme toisillemme. Valmistautua kuolemaa varten ja suunnitella elämää. Tarvitsemmeko välttämättä murehtivaa metapuhetta: mitä sitten kun? 

Elämä ei toimi suunnitelmien mukaan. Sen kauneus on suurenmoisissa, arkisissa yllätyksissä. 

Reilu kuukausi retkemme jälkeen äiti herättää minut kesämökillä. 

”Tule katsomaan härkälintuja, niillä on aika söpöjä poikasia tuolla.” 

Seuraan äitiä pienen matkan päähän mökistä korkeille kallioille. On alkukesän leuto aamu ja hieroskelen unta silmistäni. Isä ojentaa kiikarin, ja tunnen siinä hänen lämpönsä. Hän osoittaa merelle.Llinssien läpi näen, kuinka härkälintuemo kelluu aalloilla, mustavalkoraidalliset poikaset kyydissä selässään. Toinen vanhempi sukeltelee niille kalaa.  

Isä kertoo, että meripesintä on harvinainen: heittämällä 95 prosenttia härkälinnuista pesii järvissä. Poikaset oppivat lentämään kolmen ja puolen kuukauden ikäisinä.  

Linnut ovat siinä hetkisen nyt. Huomenna kenties jossain muualla.