Hyvää päivää historian emeritusprofessori Matti Klinge – ja mitä lämpimimmät onnittelut muistelmienne valmistumisesta! Lienette mielissänne, kun mittaluokaltaan vertaistaan hakeva hanke on nyt saatettu menestyksekkäästi päätökseen?
Minä olen itse iloinen ja helpottunut, mutta tietysti pettynyt siitä, ettei se ole saanut kunnon vastakaikua lehdistössä. Sen takia tämä Ylioppilaslehden kirjoitus on mulle monin verroin arvokas. Sitä paitsi Ylioppilaslehtihän on ollut mulle jo nuoruudesta alkaen erittäin keskeinen asia.
Millaista vastaanottoa olisitte toivonut?
Kun tällainen suuri sarja tuli loppuun, ja se käsittelee niinkin pitkää vaihetta Suomen ja Euroopan historiassa, ja tähän viimeiseen osaan liittyy erittäin laaja hakemisto… Siitä näkee, että olen ollut tekemisissä todella monien ja mielenkiintoisten ihmisten kanssa. Se hakemisto, jonka minun poikani on tehnyt, on erittäin huolellinen, täydellinen ja hirveän paksu. Sekin olisi ansainnut arviointia. En tiedä mitään muistelmateosta, jossa olisi näin tarkka ja hyödyllinen hakemisto.
Olette julkaissut päiväkirjojanne vuosittain vuodesta 1999 lukien. Millaisen impaktin arvioitte niiden jättävän suomalaisten suurmiesten muistelmain traditioon?
Sitä on tietysti hyvin vaikea sanoa, mutta sen tiedän, että on olemassa monia ihmisiä, jotka ovat keränneet koko sarjan. Olen saanut erittäin paljon myönteistä palautetta. Ihmiset lukevat niitä busseissa ja lähijunissa ja ties missä. Minulta kysytään jatkuvasti, olisiko minulla ylimääräisiä kappaleita myytävänä tai annettavana, mutta ei tietenkään ole, koska kaikki on annettu silloin, kun ne kirjat ilmestyivät.
Olen ollut tekemisissä todella monien ja mielenkiintoisten ihmisten kanssa.
Luotte Täysinpalvellut-teoksessanne laajan ja perusteellisuudessaan poikkeuksellisen katsauksen tekemiinne matkoihin, tapaamiinne henkilöihin ja ansaitsemiinne kunniamerkkeihin. Sopiiko tiedustella, onko joukossa jokin ansiomitali, joka mielestänne erityisen osuvasti kuvaisi isänmaamme hyväksi tekemienne toimien merkitystä?
Olen kirjoittanutkin siihen, että olen pitänyt sosiologisesti tärkeänä antaa täydelliset luettelot. Ei sekään olisi ollut oikein, jos olisin vaiennut tästä puolesta. Olen saanut erittäin korkean suomalaisen kunniamerkin, Valkoisen Ruusun ensimmäisen luokan komentajamerkin, se on hyvin harvinainen. Siitä on puoli pykälää Suurristiin.
Olitte vuonna 1959 ehdolla Ylioppilaslehden päätoimittajaksi, mutta valinta kohdistui vastaehdokkaaseenne Arvo Saloon. Te laaditte myöhemmin Ylioppilaslehden historiikin. Miten lehden myöhempiin vaiheisiin vaikutti se, ettei Teitä valittu päätoimittajan tehtävään?
Itse asiassa olin helpottunut siitä, että minua ei valittu. Olin hakenut sitä vain ylioppilaskunnan hallituksen erään puolikkaan painostamana. Opintoni olivat ihan loppuvaiheessa, olin kihloissa, ja avioliitto häämötti. Arvo Salon kanssa meillä oli ihan mainiot suhteet hänen kuolemaansa saakka.
Hakua siis motivoi enemmän kentän kutsu kuin oma intressi?
No näin voi sanoa. Minusta tuli sitten sellainen yllättävä kuuluisuus, kun tämä päätoimittajan valitseminen kesti niin kauan.
Oletteko käytettävissä päätoimittajaksi, kun nykyisen päätoimittajan periodi tämän kevään jälkeen päättyy?
(Naurahtaa.) No tuskinpa. Lehti tuli minulle vuosikausia, mutta jossain vaiheessa se loppui, enkä ole valitettavasti seurannut Ylioppilaslehteä moneen vuoteen. En ole ollut niin kiinnostunut, että olisin ruvennut tilaamaan.
Täytyy lisätä Teidät takaisin vapaakappalelistalle.
Olisi kyllä syytä. Olen niin kiinnostunut nuorisosta. Voin kehuskella sillä, että olen ollut aika lailla nuorison suosiossa. Seuraavaan vuosipäiväkirjaani tulee juuri siitä, kuinka minua pidettiin ylioppilaiden kannalta parhaana, ystävällisenä ja auttavana opettajana enemmän kuin ketään muuta.
Monet alma materinne Helsingin yliopiston tiedekunnista ovat viime vuosina ajautuneet taloudellisiin vaikeuksiin. Kykeneekö yliopisto enää suorittamaan sille tunnusomaista ja tarpeellista sivistystehtävää vai onko humanismin ja valistuksen ihanteet jo säälimättä uhrattu taloudellisen menestyksen ja turhuuksien tavoittelun alttarille?
Näinhän siinä on käynyt. Meidän yliopisto on fantastinen, mutta se on myös erittäin hauras. Kun kysyn nuorilta ylioppilailta, kuka on teidän professorinne, kukaan ei osaa vastata. Amerikassa, jota en muuten erikoisemmin ihaile, on sellainen tyyli, että jos joku on saanut Nobelin palkinnon tai vastaavan, hän opettaa kaikkein nuorimpia ylioppilaita ja johdattaa heidät akateemisuuteen. Minähän vein juuri ensimmäisen ja toisen vuoden ylioppilaita joka vuosi pitkille ulkomaanmatkoille, ja siellä matkoilla opeteltiin todellista historian ymmärtämistä. Tästä kaikki olivat hirveän kiitollisia. Se avasi portit siihen maailmaan, jota oltiin opettelemassa.
Monet muistelmanne ovat osuneet maailmanhistorian saranakohtiin. Vuonna 2014 julkaistussa Pinaatti ja Saint-Simon -teoksessanne käsittelitte laajasti Ukrainan ja Venäjän tilannetta ja kirjoititte, että historiallisesti Krim on osa Venäjää. Osasitteko jo silloin aavistaa, kuinka Venäjän ja Ukrainan suhteet tulisivat kehittymään?
En tietenkään osannut aavistaa, mutta olen ollut symposiumeissa ja konferensseissa, joissa asiantuntijat ovat pohtineet näitä asioita.
Teille myönnettiin vuonna 2013 Venäjän ystävyyden kunniamerkki. Tulisiko Suomen pyrkiä palaamaan vanhan Viipurin ja sen seurapiirielämän yhteyteen?
(Naurahtaa.) No kyllä kyllä, jos voitaisiin palata, sehän olisi hauskaa, mutta täysin mahdoton kuvitelma tässä tilanteessa, ja muutenkaan sitä vanhaa Viipuria ei enää ole. Minä olen kyllä ollut jäsenenä Viipurin Suomalaisessa Kirjallisuusseurassa ja seuraan näitä asioita kiinnostuneena.
Teidät tunnetaan Euroopan ja eurooppalaisuuden puolustajana. On jopa luonnehdittu Teidän olevan viimeinen henkilö, joka voi sanoa olevansa roomalainen. Koetteko henkilökohtaista vastuuta siitä, ettette omalta osaltanne onnistunut torjumaan Britannian EU-eroa ja edistämään Euroopan integraatiokehitystä?
Juu, kyllä kyllä. Jos nyt minun panokselleni voidaan panna näin suurta merkitystä. Minähän olen sitä mieltä, että meidän kulttuuri on aivan liiallisessa määrin amerikanisoitunut. Tapahtui suuri murros, kun Interrail-järjestelmä tuli. Kaikki lähtivät Keski-Eurooppaan junamatkoille. Sillä oli suuri merkitys Suomen uuden eurooppalaistumisen kannalta. En tiedä, minkä ikäinen Te mahdatte olla, mutta varmaan olette ollut reilaamassa niin kuin kaikki nuoret ihmiset. Olin johtamassa liittymistä Erasmus-järjestelmään, koska mulla oli tuttavia Belgiassa ja muualla. Siitä on sellainen seuraus, jota ei osattu ollenkaan suunnitella, luonto suunnitteli sen ihmisten puolesta, että nyt on syntynyt jo miljoona Erasmus-vauvaa.
Millä metodeilla aiotte taivutella Iso-Britannian palaamaan Euroopan yhteisöön?
En tee tikkuakaan ristiin sen hyväksi.
Olette katkaissut välit?
Jos niitä koskaan on ollutkaan.
Olen tehnyt kuusi näyttelyä ja myynytkin jonkin verran näitä taulujani ja päässyt noteeratuksi.
Täysinpalvellut-teokseen on ajatustenne lisäksi koottu runsaasti myös maalauksianne muun muassa Alicanten satamasta, Skotlannin kukkuloilta ja Nizzan vuoristosta. Oliko Teidän vaikea valita, suuntaisitteko lahjakkuutenne tieteelliseen vai taiteelliseen toimintaan?
Kyllä molemmat mahdollisuudet olivat ajankohtaisia, mutta en ole katunut sitä, että valitsin tieteellisen linjan, koska saatoin kuitenkin harrastaa runsaastikin maalaamista sekä Suomessa että ulkomailla. Olin maalauskursseilla Italiassa ja Ranskassa. Olen tehnyt kuusi näyttelyä ja myynytkin jonkin verran näitä taulujani ja päässyt noteeratuksi, vaikken kuulu mihinkään taiteilijaseuroihin.
Täytätte ensi kesänä 86 vuotta. Oletteko jo aloittanut satavuotisjuhlallisuuksienne kutsuvieraslistan, kunniapuhujien ja paraatin suunnittelun?
Tämä oli hyvä muistutus, olin unohtanut, että pitäisi tämmöistäkin tehdä! Kyllä minä elän hyvin paljon tässä nykyhetkessä.
Jos sallitte, rohkenen vielä lopuksi pyytää Teitä kertomaan lukijoillemme, elämänsä kukoistuksen kynnyksellä oleville ylioppilaille, jonkin henkeä nostattavan kaskun riemuksi elämän taipaleella.
Jaa! (Nauraa.) Mitä ihmettä mä nyt keksisin kerrottavaksi… Hetkinen… (Marjatta! Onko minulle tapahtunut mitään sellaista, mistä voi kertoa kaskuja?) Haloo, oletteko siellä? Vaimoni muistuttaa, että jouduin kerran Pariisissa ruokamyrkytykseen ja sikäläiseen sairaalaan. Se hoito oli aivan tavattoman huolellista ja hyvää. Siellä oli nuorempi naislääkäri, joka sanoi reippaasti: Kuinka voitte? Vastasin: Kiitos hyvin, entä itse? Hän meni hieman hämilleen, koska ei ollut tottunut siihen, että potilaat tiedustelevat lääkärin vointia. Huomasin astuneeni harhaan tässä. Vaikenin ja olin hiljaa ja kiltisti loppuajan.
