Ahdistaa sota, mutta vielä enemmän ahdistaa kaikki muu. En enää yhtään tiedä, mitä mieltä mistäkin pitäisi olla. Ennen maailma oli jotenkin niin selkeä. Nyt tuntuu kuin hyvä ja paha olisivat menneet sekaisin. Puolustamalla hyvää asiaa onkin väistämättä pahan puolella.
Mun mielestä Vladimir Putin on hullu, mutta tiedän, että sen sanominen hulluksi on yhtä ongelmallista kuin Sanna Marinin sanominen anorektikoksi tai pakko-oireiseksi. Toivoisin, että Putin on mielenvikainen ja kaikki tämä vain pahaa unta, mutta en halua sheimata mielenterveysongelmaisia. Kaiken sen jälkeen, mitä me ollaan tehty mielenterveysongelmien normalisoimiseksi, yksi käppäukko jättää käymättä terapiassa puhumassa traumoistaan, ja meidän työ vedetään vessasta alas.
En halua sheimata mielenterveysongelmaisia.
Ongelmallista on myös se, miten media suhtautuu tähän sotaan. Kiinnostaisiko ruskeat kehot koskaan yhtä paljon kuin Ukrainan valkoiset kehot on kiinnostaneet? Syyrian vuoksi ei järjestetty joka päivä mielenosoituksia, ja Afrikassakin on tapahtunut kaikkea pahaa.
Mutta mulla on oikeus tähän ahdistukseen, koska luin, että Suomella on kai jotain 1 300 kilometriä yhteistä rajaa Venäjän kanssa. Antirasismi on mun kaikkein tärkein aate, mutta tässä haisee whataboutismi, koska eri Euroopan maat on eri asemassa suhteessa tähän sotaan.
Russofobiasta ja westspleinaamisesta en viitsi edes aloittaa. On tosi perseestä, että tavallisia venäläisiä pidetään syypäinä diktaattorin toimintaan ja syrjitään sen vuoksi, mutta onhan se fakta, että itse ne on äänestäneet Putinin valtaan eivätkä edes käy sodanvastaisissa mielenosoituksissa, toisin kuin me täällä, mä oon esim. ollut jo neljässä, vaan uskovat kaiken sen sairaan propagandan.
Vai ollaanko me suomalaiset sittenkin Venäjän suuren imperiumin pieni vähemmistö, jonka nimenomaan ei tarvitse kumarrella valloittajia. Sitähän myös Putin haluaa. Ahdistaa, kun en tiedä, onko oikeutta pelätä, että meille käy kuin karjalaisille, joita toisaalla sortaa venäläiset ja joiden kulttuurin suomalaiset on toisaalta omineet Kalevalaan. En haluaisi viedä tilaa karjalaisten ahdistukselta.
Mitä vielä?
Samaan aikaan on tosi inspiroivaa nähdä, miten ne tyypit, joita oon pitänyt rohkeina, on sitä edelleen.
Krim on vanha orjakaupan keskus. Suomi on ostamassa aseita Israelista. Pitäähän meidänkin puolustautua, mutta se on kuitenkin apartheid-Israel. Samaten oon nyt ihan tyytyväinen, että meillä on amerikkalaiset superhyper-kultaturbohävittäjät, mutta ahdistaa sanoa sekin ääneen. Silloin joku varmasti ajattelisi, että mietin vain itseäni ja Suomea, vaikka Ukrainassa soditaan. Denatsifiointi oli hyvä sana, itsekin yritin pitkään denatsifioida Helsinkiä raaputtamalla tarroja sähkökaapeista. Mutta onko se sana nyt cancelled?
Ilmaston kaikki on unohtaneet täysin. Ei sinne ilmastomiekkariinkaan tullut kuin pieni osa kaikesta siitä porukasta, joka oli niissä Ukraina-jutuissa. Mutta oon kuullut, että kun tuli sota, tuulivoimaosakkeet raketoi, ja siis Halla-ahokin ajaa nyt vihreää siirtymää. Kaikki nämä vuodet mulle uskoteltiin, että fossiilikapitalismi on ilmastokriisin ongelma numero yksi. Mutta nyt kapitalistit eivät enää haluakaan fossiilisia, koska Putin, vaan öljy-yhtiötkin irrottautuu venäläisestä öljystä ja kaasusta.
Mut kaiken tän keskellä mä olen yrittänyt vain pitää taukoja ja muistaa, että kaikki ei oo nyt musta kiinni, mua ei tarvita kaikkeen.
Samaan aikaan on tosi inspiroivaa nähdä, miten ne tyypit, joita oon pitänyt rohkeina, on sitä edelleen. Esimerkiks upea Yeboyah call-outtasi Rasmuksen euroviisubiisin, kun se oli lukenut feministisestä Jezebel-verkkomediasta että Jezebel on rasistinen ilmaus.
Se oli myös tosi helpottavaa, kun huomas, että vaikka kohta tulee ydinsota ja me kaikki ollaan sekoamisen partaalla, niin jotkut turvalliset perusrakenteet on ja pysyy.
