Maatalouden tulevaisuus

Suomen maatalouspolitiikka on tutkijoiden, viljelijöiden ja poliitikkojen mukaan remontin tarpeessa. Päästöt eivät laske, eikä tukijärjestelmä kannusta ekologisesti kestävään viljelyyn. Miksi muutoksen tekeminen on niin vaikeaa?

T:Teksti:

|

K:Kuvat: Miikka Pirinen

Suomalaisen maatalouden päästöt ovat junnanneet paikoillaan koko 2000-luvun.

Tällä hetkellä maatalouden päästöt ovat noin 16 miljoonaa hiilidioksidiekvivalenttitonnia vuodessa. Se vastaa 14 prosenttia koko maan päästöistä.

Yli puolet Suomen maatalouden päästöistä tulee turvepelloista, vaikka niitä on kaikista Suomen pelloista vain kymmenesosa. Peltojen raivaaminen puolestaan aiheuttaa luontokatoa. 2000-luvulla uutta turvemaata on raivattu noin 50 000 hehtaaria eli noin 70 000 jalkapallokentän verran.

Tuotantoeläinten ruoansulatuksesta aiheutuvat metaanipäästöt ovat neljä prosenttia maatalouden kokonaispäästöistä. Varsin tarkkaan tiedetään sekin, miltä peltolohkojen valuma-alueilta suurimmat ympäristökuormat syntyvät.

Suomen tavoite on vähentää maatalouden päästöjä vuoteen 2035 mennessä 29 prosenttia vuoden 2019 lukuihin verrattuna. Päästöjen määrä ei kuitenkaan ole laskenut, vaikka ilmasto- ja ympäristöongelmien ratkaisemiseen on jaettu siihen erikseen tarkoitettua rahaa.

Poliittisten keinojen löytäminen maatalouden päästöjen vähentämiseksi on ollut hankalaa. Mistä se johtuu?

Se, miten maata käytetään, on tukien saamisen kannalta lähes yhdentekevää.

Maataloutta tuetaan Suomessa vuosittain noin kahdella miljardilla eurolla. Nykyinen tukijärjestelmä on monin tavoin erikoinen.

Maanviljelijöille maksetaan suoria tai lähes suoria tukia pinta-alan perusteella. Mitä enemmän maata, sitä enemmän tukia. Se, miten maata käytetään, on tukien saamisen kannalta lähes yhdentekevää.

Ruralia-instituutin agroekologian professori Juha Helenius kuvailee nykyistä tilannetta monin tavoin kestämättömäksi. Heleniuksen mukaan nykyinen maatalouspolitiikka ei huomioi riittävästi ravinnekuormitusta, ilmastonmuutosta tai lajikatoa.

Ruokajärjestelmässä on kyse lannoiteravinteiden ja orgaanisen aineen, hiilen kierrosta. Nykyinen tilanne on Heleniuksen mukaan synnyttänyt pahan kierteen. Tehoviljely on pilannut etelän kivennäismaat. Vahinkoa paikataan ostamalla teollisesti tuotettuja lannoitteita,joiden käyttäminen puolestaan tuottaa haittaa vesistölle ja ympäristölle.

”Vallitsevassa poliittisessa ohjauksessa tämä on maataloustuottajille järkevää ja johdonmukaista toimintaa, eikä tilanne missään määrin ole heidän syytään”, Helenius sanoo. 

Helenius sanoo, että Maa- ja metsätaloustuottajain keskusliitto MTK olisi halutessaan voinut olla aktiivisempi ympäristön ja talouden haasteiden ennakoimisessa.

Ympäristön ja ilmaston lisäksi nykytilanne on kestämätön myös yksittäisen tuottajan näkökulmasta. Vuonna 2019 maatalousyrittäjän keskimääräinen tuntipalkka oli Luonnonvarakeskuksen mukaan 5,4 euroa.

”Ketjun loppupää eli teollisuus ja kauppa voivat säädellä ruoanhintaa vetoamalla ulkomaiseen kilpailuun.”

Suomessa kasvi- ja eläintuotanto ovat jakautuneet maantieteellisesti. Etelässä viljellään viljelykasveja, kasvihuonetuotanto on keskittynyt Pohjanmaalle ja lypsykarjatiloja on eniten Pohjois-Pohjanmaalla ja Pohjois-Savossa. Jakautumisesta pitäisi Heleniuksen mukaan pyrkiä eroon.

Alueellinen erikoistuminen on johtanut tilanteeseen, jossa 80 prosenttia Etelä- ja Lounais-Suomen pelloista tuottaa rehua ”Karja-Suomeen”, eli Pohjanmaalle, Keski-Suomeen ja Savoon, Helenius sanoo.

Alueellinen erikoistuminen on perua 1970-luvulta. Silloin Suomessa luovuttiin taloudellisista syistä ”elinkelvottomista” maatiloista. Tilakokoja suurennettiin, ja tilat alkoivat erikoistua alueellisesti. SMP:n Veikko Vennamo nimitti vaalikampanjassaan muutosta talonpojan tappolinjaksi.

Euroopan unioniin liittymisen jälkeen alueellistuminen on jatkunut. On perusteltu, että se on maatalouden säilymisen edellytys.

”Kun tilojen määrä romahti kolmannekseen ja samalla pelto- ja eläinmäärät pysyivät ennallaan, talonpojat muuttuivat maatalousyrittäjiksi. Nyt heidän on satojen hehtaarien yksinäisyydessään taloudellisesti juostava alati kovempaa pysyäkseen paikoillaan”, Helenius sanoo.

Maataloudesta tehtiin elinkeino, jonka taloudelliset ja tuotannolliset riskit kaatuvat yksittäisten maatalousyrittäjien niskaan. Siitä on muodostunut suomalaiseen maatalouteen rakenteellinen ongelma.

Elintarvikeketju alkaa köyhtyneeltä maaseudulta, jossa juuri ja juuri toimeentulonsa ansaitsevat alkutuottajat tuottavat raaka-aineita ”elintarviketehtaille”. Ne taas keskittyvät yhä enemmän kaupunkien ympärille, jonne myös elintarvikeketjun tuottaman arvonlisä jää.

”Ketjun loppupää eli teollisuus ja kauppa voivat säädellä ruoanhintaa vetoamalla ulkomaiseen kilpailuun.”

1,3 euron panostusta vastaan viljelijät saavat markkinoilta noin yhden euron.

Juuso Joona on uudistavaa viljelyä ja maaperän hiilensidontaa tutkiva väitöstutkija Helsingin yliopistossa. Hän on myös maanviljelijä, jonka pelloilla hyödynnetään uudistavan maanviljelyn menetelmiä.

Uudistavassa maanviljelyksessä parannetaan tehoviljelyssä köyhtynyttä maaperää. Se tehdään muokkaamalla maata mahdollisimman vähän, pitämällä pelloilla mahdollisimman paljon kasvipeitettä, esimerkiksi nurmea, ja tukemalla kasvien yhteyttämistä. Lisäksi tarkoitus on kytkeytyä irti teollisten lannoitteiden ja torjunta-aineiden käytöstä.

Joonan mielestä maataloustukien pitäisi kannustaa siihen viljelijöitä laajemminkin. Hänestä MTK:n pitäisi edustaa voimakkaammin myös etelän luomutuottajia ja kasvinviljelijöitä.

”Viljelijöitä pitäisi kannustaa kasvattamaan maaperän hiilivarastoja monipuolisille viljelykierrolla, jatkuvalla kasvipeitteisyydellä, laidunnuksella ja orgaanisen aineksen lisäämisellä maksamalla siitä tulosperusteisesti.”

Maatilojen suorista tuista ja kansallisista tuista olisi Joonan mukaan järkevämpää siirtyä ympäristöhyötyjen, vesistöjen parantamisen ja monimuotoisuuden lisäämisen tukemiseen. Ahdingossa oleville pitäisi hänen mielestään maksaa luopumis- tai siirtymätukia.

Tutkimuksessa siirtymistä ekologisesti kestävämpään viljelyyn valmistellaan jo, esimerkiksi Carbon Actionissa ja Suomen Akatemian rahoittaman strategisen tutkimuksen neuvoston Sompa- ja Just Food -hankkeissa. Poliittisessa päätöksenteossa se ei Joonan mukaan kuitenkaan näy.

”Maatalouspolitiikan kritisoiminen ei ole viljelijöiden syyllistämistä.”

Satu Hassi valittiin ensimmäisen kerran vihreiden kansanedustajaksi vuonna 1991. Ympäristöministerinä hän toimi 1999–2002, ja tällä hallituskaudella hän istuu maa- ja metsätalousvaliokunnassa.

Hassi sanoo seuranneensa Suomen maatalouspolitiikkaa ”monessa mielessä turhautuneena”. Hänen mukaansa maatalouspolitiikka oli monimutkaista jo 1990-luvun alussa, vaikka siitä päätettiin kansallisesti.

Hankalaa on myös maatalouspolitiikasta keskusteleminen. Hassin mukaan ilmastovaikutuksista keskusteleminen herättää Suomessa aina vastarintaa.

”Kritiikki yritetään väistää väittämällä, että sillä syyllistetään yksittäisiä viljelijöitä. Maatalouspolitiikan kritisoiminen ei ole viljelijöiden syyllistämistä”, Hassi sanoo.

Hassin mielestä on myös virheellistä väittää, että nykyisten viljelymenetelmien puolustaminen tarkoittaisi samaa kuin viljelijöiden puolustaminen.

Hassin mukaan tukipolitiikassa on pitkään ollut päätavoitteena olemassa olevien rakenteiden vahvistaminen. Poliittisella retoriikalla on uskoteltu, että tämä on ainoa tapa huolehtia suomalaisen viljelijän toimeentulosta.

Se noudattelee eurooppalaista linjaa. Euroopan unionissa viljelijöiden etua ajaa muun muassa unionin maatalousjärjestön Copa-Cogecan edustajat, jotka haluavat pitää maataloustukien rakenteen mahdollisimman ennallaan.

Noin 30 vuotta maatalouspolitiikkaa seurannut ja tehnyt Hassi pitää järjestelmää hyvin vaikeaselkoisena. Keskustelua voi olla hankala ymmärtää ilman alan koulutusta tai ammatin kautta omaksuttua tietoa.

”Olen miettinyt, onko se osittain tahallista, jotta kukaan normaali kuolevainen ei pysyisi kärryillä. Kritiikkiä esittääkseen täytyy nähdä suuri vaiva”, Hassi sanoo.

Se näkyy Hassin mukaan myös maa- ja metsätalousvaliokunnassa. Suuri osa kansanedustajista ei mieluiten koske tikullakaan maatalouspolitiikkaan.

Yksi maa- ja metsätalouspolitiikan isoista kysymyksistä on viime vuosina ollut turve ja sen tuotanto, sillä Suomen ilmastotavoitteiden toteutumisen kannalta turpeen käytöllä on iso merkitys.

Suomen maatalouden ilmastopäästöistä noin 60 prosenttia tulee turvemailta.

Suomen energiantuotannosta puolestaan noin kolme prosenttia tuotetaan turpeella, mutta sen poltto aiheuttaa noin kymmenen prosenttia maan kokonaispäästöistä.

Moni poliitikko on Hassin mukaan antanut turvealan yrittäjien ymmärtää, että tuotanto pidetään hengissä. Se on kannustanut heitä tekemään investointeja, jotka kohdistuvat nykyisen tuotannon säilyttämiseen uudistamisen sijaan.

Vastaava vaara on Hassin mukaan ruoantuotannossa, erityisesti maito- ja karjataloudessa.

Mutta on ilmassa Hassin mielestä positiivisiakin merkkejä. Yksi niistä on MTK:n julkaisema ilmastotiekartta. Lisäksi Suomessa kehitetään uudenlaisia viljelytapoja. Hassi nostaa esiin Saara Kankaanrinnan, Ilkka Herlinin, Jari Liskin, Tuomas Mattilan ja Juuso Joonan aloittaman Carbon Action -hankkeen. Siinä on mukana sata hiiliviljelijää, joiden tarkoitus on sitoa hiiltä pysyvästi maaperään. Mitä vähemmän maata muokataan, sitä vähemmän ilmakehään vapautuu hiiltä.

Maa- ja metsätalousvaliokunta vieraili Herlinin ja Kankaanrinnan omistamalla Qvidjan tilalla alkusyksystä 2021. Hassin mukaan tuolloin Herlin totesi, että nauta on ilmastonsuojelun paras ystävä, jos nauta syö luontaisesti sille sopivaa ruokaa.

”Lauseen ensimmäisen osan valiokunnan jäsenet kuulivat hyvin halukkaasti, mutta vain osa halusi kuulla jälkimmäisen osan.”

Maa- ja metsätalousministeriön tavoite on, että Suomen maatalouden päästöt olisivat noin 11,4 miljoonaa tonnia vuonna 2035.

Viime joulukuussa maa- ja metsätalousministeri Jari Leppä (kesk) piti tiedotustilaisuuden.

Se käsitteli Euroopan unionin yhteisen maatalouspolitiikan uudistusta. CAP eli Common Agricultural Policy -ohjelmaa on valmisteltu Suomen maa- ja metsätalousministeriössä kolmen vuoden ajan, ja se vaikuttaa voimakkaasti myös suomalaisen maatalouden tulevaisuuteen. Suunnitelma lähetettiin EU-komissioon viime vuonna.

Lepän kalvosulkeiset olivat ohi alle vartissa. Lehdistö esitti vain muutaman tarkentavan kysymyksen.

Se on aika vähän siihen nähden, että EU:n kokonaisbudjetista noin 40 prosenttia menee maataloustukiin. Koko ruokaketju maataloudesta, elintarviketeollisuuteen ja päivittäistavarakauppaan työllistää yli 300 000 henkilöä Suomessa. Lisäksi suomalaisen maatalouspolitiikan mukaan Suomen maatalouden pitäisi olla Euroopassa kilpailukykyinen, mutta asukaslukuun ja bkt:hen suhteutettuna Suomi on EU-maiden elintarvikeviennissä viimeinen.

Osa viljelijöistä ja tutkijoista on sitä mieltä, että eu:n CAP-uudistus ja Suomen maatalouspolitiikka eivät anna ruoantuottajille riittäviä työkaluja päästöjen vähennyksiin.

Joona on seurannut CAP-ohjelman valmisteluvaihetta tiiviisti ja lähettänyt ministeriöön myös oman lausuntonsa. Hänen mielestään maatalouspolitiikkaa valmistellaan liian pienessä piirissä vastoin viljelijöiden ja koko yhteiskunnan etua.

”En huomannut, että suunnitelmaan annetuilla lausunnoilla olisi ollut merkittävää vaikutusta lopputulokseen. Tuleva CAP pyrkii säilyttämään vallitsevia rakenteita, eikä huomioi ympäristön ja yhteiskunnan muutoksia.”

Joonan mukaan tuet tullaan edelleen maksamaan suorina pinta-alaperusteisina tukina. Ympäristökorvausten ehdot on asetettu liian joustaviksi.

”Päästöt jatkavat kasvuaan, vain vauhti hidastuu”, Joona sanoo.

Hassi puolestaan sanoo, että CAP-ohjelman luonnosvaiheessa tutkijoita on kuunneltu varsin vähän. Lausuntokierrokselle osallistui yli 300 organisaatiota ja yksittäistä asiantuntijaa, mutta lopullisessa esityksessä heidän vaikutuksensa on Hassin mukaan melko pieni.

”Tämän enempää ohjelmaa ei voi valmistella, koska se pitää saada myös valmiiksi.”

Maa- ja metsätalousministeri Leppä kuvaa CAP-prosessia aivan eri tavalla. Lepän mukaan CAP-ohjelma on ollut ”hyvin osallistava prosessi”, johon on osallistunut noin tuhannen ihmisen joukko.

”Kaikille tarjottiin mahdollisuutta kommentoida, ja se toteutui mielestäni. Tämän enempää ohjelmaa ei voi valmistella, koska se pitää saada myös valmiiksi.”

Lepän mielestä CAP-ohjelmassa on otettu monipuolisella tavalla tieteentekijöiden, elinkeinoelämän ja eri järjestöjen näkökulmat huomioon. Tutkijajoukkoa hän kuvaa hyvin heterogeeniseksi ryhmäksi, ja lopputulos on hänen mielestään kohtuullisen hyvä ja tasapainoinen esitys.

Ministeri korostaa, että CAP on ensisijaisesti ruoantuotannon ohjelma. Vasta sen jälkeen tulevat ilmasto- ja ympäristötavoitteet.

”Ei viljelijä pysty tekemään ympäristön, ilmaston, eläinten hyvinvoinnin ja kansanterveyden hyväksi työtä, jos tili on tyhjä.”

Seuraavan puolen vuoden aikana EU-komissio käy lausuntoa läpi ja miettii, täyttääkö se yhteisen eurooppalaisen maatalouspolitiikan ehdot.

Entä mitä mieltä ministeri Leppä on uudistavasta maataloudesta, jossa pyritään irrottautumaan teollisten lannoitteiden ja torjunta-aineiden käytöstä? Leppä kertoo, että uudistava maatalous ja esimerkiksi maaperätutkimuksen hyödyntäminen ovat hyvin keskeisessä roolissa tulevaisuudessa ja että näihin on laitettu ”aika paljon rahaa”.

”Oma ajatteluni menee niin, että kahdenkymmenen vuoden päästä meillä ei ole enää mineraalipohjaisia lannoitevalmisteita käytössä, vaan täysin kierrätyspohjaisia lannoitteita, joita käytetään nykyisten lannoitteiden lailla.”

Suomessa on jo tällaisia yrityksiä. Esimerkiksi Soilfood valmistaa teollisuuden sivuvirroista maatalouteen soveltuvia kierrätyslannoitteita ja maanparannusaineita.

Leppä kertoo kysyvänsä oppilaitosvierailuilla yleisöltä lopuksi aina yhden kysymyksen: kuka teistä haluaa miljardööriksi?

”No kaikkihan haluavat. Sanon heille, että kun keksitte, miten lannoitevalmisteita tuotetaan tulevaisuudessa, takaan, että miljardöörejä olette.”

Punkalaitumen entisillä turvepelloilla kököttävä traktori paloi, koska sitä ei ollut putsattu tarpeeksi hyvin herkästi syttyvästä turvepölystä. Nykyisin pelloilla viljellään kauraa.
Eläintuotannon suurimmat päästöt syntyvät naudan- lihasta ja maidosta.

Maatalouden tukijärjestelmä kaipaa agroekologian professori Juha Heleniuksen, tutkija-maanviljelijä Juuso Joonan ja kansanedustaja Satu Hassin mielestä perustavanlaatuista remonttia.

Helenius toivoo, että erikoistumisrakenne purettaisiin. Tilalle hän ehdottaa akroekologista symbioosia: ruoan alkutuotannon ja jatkojalostuksen ”teollisuuspuistojen” mallia.

Se huomioisi alueellisen tasapainon tuotetun ruoan määrässä ja monipuolisuudessa, hyödyntäisi ekologista kierrätyslannoitusta, bioenergiaomavaraisuutta ja palauttaisi karjan sellaisille alueille, joilla siitä olisi monimuotoisuuden kannalta eniten hyötyä.

”Meillä on EU:ssa esimerkkinä Itävalta, joka on säilyttänyt pienviljelmätyyppisen rakenteen aivan onnistuneesti”, Helenius sanoo.

”Emme voi loputtomiin jatkaa viljelyä, joka köyhdyttää maaperää, aiheuttaa eroosiota ja luovuttaa ravinteet vesistöihin.”

Joona toivoisi suorien ja tuotantoon sidottujen tukien voimakasta vähentämistä. Tukia tulisi hänen mielestään kohdentaa maan kasvukunnon, ilmaston, vesistön ja monimuotoisuuden parantamiseen.

Joona haluaisi, että markkinat ohjaisivat vahvemmin tuotantoa, sen sijaan että tuotteiden hinnat vääristyvät tuilla.

Hassi puolestaan toivoo, että tulevaisuudessa maanviljelyä pystyttäisiin ohjaamaan niin, että härkiksen ja nyhtökauran kaltaisia kasvivalkuaispohjaisia tuotteita saataisiin kotimaisille markkinoille nykyistä enemmän.

”En usko, että voimme siirtyä pelkkään kasvituotantoon kuitenkaan. Lihantuotannonkin pitäisi olla sellaisissa rajoissa, jotka ovat ekologisesti kestäviä.”

Eläintuotannossa parantamista kaipaisivat Hassin mukaan sekä eläinten että viljelijöiden olot. Helenius ja Hassi toivovat, ettei ruoantuottajien tarvitsisi tulevaisuudessa olla ”ketjuorjia”, vaan he voisivat aidosti neuvotella työlleen paremmat ehdot. Lain tehtävä on suojella viljelijöitä yllättäviltä muutoksilta.

Jotta maatalouspolitiikassa päästäisiin eteenpäin, tarvitaan asennemuutosta maa- ja metsätalousministeriössä, puolueissa ja MTK:ssa.

”Sitä en tiedä, miten tämän muutoksen saisi aikaiseksi. Se on miljoonan taalan kysymys. Meillä on olemassa win win win -toimintamalleja, joihin pitäisi tarttua”, Hassi sanoo.

”Emme voi loputtomiin jatkaa viljelyä, joka köyhdyttää maaperää, aiheuttaa eroosiota ja luovuttaa ravinteet vesistöihin.”

Kuvajournalisti Miikka Pirinen on kuvannut suomalaista maataloutta Huittisten avovankilan luomutilalla ja turvetuotantoalueilla. Artikkelin kuvat ovat valokuvasarjoista, joihin hän on dokumentoinut suomalaista rikosseuraamusjärjestelmää sekä fossiilisen kaivosteollisuuden työntekijöitä.

Artikkelia päivitetty 15.2. kello 12.12. Muokattu nautojen rehua ja turpeen päästöjä koskevia kohtia. Artikkelista saattoi saada käsityksen, että Suomessa naudat eivät söisi pääsääntöisesti nurmirehua. 

Nautojen ruokinnassa lypsylehmien osalta nurmisäilörehun osuus on 53 prosenttia ja loput ravinnonsaannista muodostuvat viljasta sekä muista väki- ja täydennysrehuista. Laiduntamisen osuus on noin 0,8 prosenttia. 

Lisäksi artikkelissa menivät aiemmin sekaisin energiaturpeen tuotannon ja maatalouden turvemaiden päästöt. Suomen maatalouden ilmastopäästöistä noin 60 prosenttia tulee turvemailta. Suomen kokonaispäästöistä turpeen osuus on noin 10 prosenttia.